Kärsivätkö todella herkät ihmiset yleensäkin mielenterveysongelmista? Miksi?

mutta herkkyys altistaa. Herkillä ihmisillä asioiden aiheuttamat reaktiot ovat ihan fysiologisella tasolla voimaakkampia ja vastaavasti palautumisaikaa tarvitaan enemmän. Jos sitten on rankkaa, sellaista kestää helpommin. Vastaavasti ovat sitten empaattisia, sitäkin ihmiskunta tarvitsee. Jos kaikki olis höyryjyriä joihin mikään ei vaikuta, ihmiskunta olisi aikaa sitten kuollut sukupuuttoon.

Herkät ei kanna vain omia murheita, vaan pahimmillaan koko ihmiskunnan murheita. He ei keskity vain omaan napaansa. Voi raukkoja.

Herkkä uskaltaa tuntea, ja näyttää tunteensa, ja se helpottaa oloa, kuin taas kovanaamat kätkevät kaiken sisäänsä.

Mulla johtuu myös oikeista asioista joista kärsin ja vakavista sellaisista, mutta toisaalta joskus sitä "kärsii" herkkyydestä, nyt vuosien myötä tosin olen oppinut herkkyyden toisen puolen, siitä on apuakin.

Tiedän ja tunnen paljon asioita.

Herkkä uskaltaa tuntea, ja näyttää tunteensa, ja se helpottaa oloa, kuin taas kovanaamat kätkevät kaiken sisäänsä.

ongelmat johtuvat juuri siitä, että kun elämä oli liian paskaa, niin yritin kuolettaa tunteeni, jotta ei tuntuisi niin pahalta. Ja sitten ne kuolivatkin ja elämä ilman tunteita on aikamoista helvettiä. Nyt ne kymmenen vuoden jälkeen ovat alkaneet jonkin verran palautua.

Vauvana kokemani väkivalta (henkinen sekä fyysinen), mielisairaan äidin käytös ja turvattomuus ovat jättäneet jälkensä. Olin aina kiltti lapsi, oireilin sisäänpäin ja sain tästä myöhemmin lääkärinlausunnon kun isäni vei tutkimuksiin. "Valehymyä säteilevä pieni tyttö, joka ei tahdo olla vaivaksi kenellekään". Jne.



Kun olin teini, isäni ratkesi juomaan ja minut huostaanotettiin perheeseen, jonka "äiti" oli syömishäiriöinen ja ilkeä ämmä. Kiusasi minua, jätti ruoatta, haukkui jakorasiaksi kun kivuliaisiin kuukautisiini haettiin ratkaisua e-pillereistä (kyllä, ihan 2000-lukua oli tämä). Jouduin yhden toisen sijaislapsen lähes raiskaamaksi ja tämäkin juttu kääntyi sitten niin että minä olin vietellyt 4 vuotta vanhemman pojan!



Sairastuin pahaan masennukseen kaiken tuon jälkeen, jätin kesken opinnot. Isäni muutti toiselle puolelle Suomea. Ystävät lähtivät maailmalle. Sain diagnoosin persoonallisuushäiriöstä.



Nyt 10 vuotta myöhemmin asiani ovat periaatteessa ensimmäistä kertaa hyvällä mallilla eikä kukaan pääse sotkemaan niitä. Olen töissä, perheellinenkin. Silti taka-alalla on aina tietynlainen epäluuloisuus elämää kohtaan, pinnan alla vaanii masennus ja joskus ahdistaa niin paljon että näen omiani. Olen surullinen, tuntuu niin väärältä että tämmöistä voi tapahtua! Joskus yritin tänne AV:lle purkaa tuntemuksiani (kavereiden puutteessa), minut haukuttiin pystyyn. Herkkyys ei ole kova sana.



Sori tämä vuodatus, mutta siinä vähän miettimisen aihetta aloitukseen liittyen. Herkistyykö sitä elämälle vai herkistääkö elämä? Saako niin edes käydä?

Vauvana kokemani väkivalta (henkinen sekä fyysinen), mielisairaan äidin käytös ja turvattomuus ovat jättäneet jälkensä. Olin aina kiltti lapsi, oireilin sisäänpäin ja sain tästä myöhemmin lääkärinlausunnon kun isäni vei tutkimuksiin. "Valehymyä säteilevä pieni tyttö, joka ei tahdo olla vaivaksi kenellekään". Jne.

Kun olin teini, isäni ratkesi juomaan ja minut huostaanotettiin perheeseen, jonka "äiti" oli syömishäiriöinen ja ilkeä ämmä. Kiusasi minua, jätti ruoatta, haukkui jakorasiaksi kun kivuliaisiin kuukautisiini haettiin ratkaisua e-pillereistä (kyllä, ihan 2000-lukua oli tämä). Jouduin yhden toisen sijaislapsen lähes raiskaamaksi ja tämäkin juttu kääntyi sitten niin että minä olin vietellyt 4 vuotta vanhemman pojan!

Sairastuin pahaan masennukseen kaiken tuon jälkeen, jätin kesken opinnot. Isäni muutti toiselle puolelle Suomea. Ystävät lähtivät maailmalle. Sain diagnoosin persoonallisuushäiriöstä.

Nyt 10 vuotta myöhemmin asiani ovat periaatteessa ensimmäistä kertaa hyvällä mallilla eikä kukaan pääse sotkemaan niitä. Olen töissä, perheellinenkin. Silti taka-alalla on aina tietynlainen epäluuloisuus elämää kohtaan, pinnan alla vaanii masennus ja joskus ahdistaa niin paljon että näen omiani. Olen surullinen, tuntuu niin väärältä että tämmöistä voi tapahtua! Joskus yritin tänne AV:lle purkaa tuntemuksiani (kavereiden puutteessa), minut haukuttiin pystyyn. Herkkyys ei ole kova sana.

Sori tämä vuodatus, mutta siinä vähän miettimisen aihetta aloitukseen liittyen. Herkistyykö sitä elämälle vai herkistääkö elämä? Saako niin edes käydä?

koulinu, ei voi tietää olisitko oikeasti herkkä luonteeltasi. Kauhea elämä sullakin, Olen pahoillani.

Vauvana kokemani väkivalta (henkinen sekä fyysinen), mielisairaan äidin käytös ja turvattomuus ovat jättäneet jälkensä. Olin aina kiltti lapsi, oireilin sisäänpäin ja sain tästä myöhemmin lääkärinlausunnon kun isäni vei tutkimuksiin. "Valehymyä säteilevä pieni tyttö, joka ei tahdo olla vaivaksi kenellekään". Jne.

Kun olin teini, isäni ratkesi juomaan ja minut huostaanotettiin perheeseen, jonka "äiti" oli syömishäiriöinen ja ilkeä ämmä. Kiusasi minua, jätti ruoatta, haukkui jakorasiaksi kun kivuliaisiin kuukautisiini haettiin ratkaisua e-pillereistä (kyllä, ihan 2000-lukua oli tämä). Jouduin yhden toisen sijaislapsen lähes raiskaamaksi ja tämäkin juttu kääntyi sitten niin että minä olin vietellyt 4 vuotta vanhemman pojan!

Sairastuin pahaan masennukseen kaiken tuon jälkeen, jätin kesken opinnot. Isäni muutti toiselle puolelle Suomea. Ystävät lähtivät maailmalle. Sain diagnoosin persoonallisuushäiriöstä.

Nyt 10 vuotta myöhemmin asiani ovat periaatteessa ensimmäistä kertaa hyvällä mallilla eikä kukaan pääse sotkemaan niitä. Olen töissä, perheellinenkin. Silti taka-alalla on aina tietynlainen epäluuloisuus elämää kohtaan, pinnan alla vaanii masennus ja joskus ahdistaa niin paljon että näen omiani. Olen surullinen, tuntuu niin väärältä että tämmöistä voi tapahtua! Joskus yritin tänne AV:lle purkaa tuntemuksiani (kavereiden puutteessa), minut haukuttiin pystyyn. Herkkyys ei ole kova sana.

Sori tämä vuodatus, mutta siinä vähän miettimisen aihetta aloitukseen liittyen. Herkistyykö sitä elämälle vai herkistääkö elämä? Saako niin edes käydä?

Mulla osittain samaa, vauva-ajan kokemukset ja yleensäkin lapsuuden kokemukset jättäneet jälkensä. Äiti oli kammottava. Ja kaikkea muutakin.

Onko se sitten "palkkio" että on hyvin herkkä.

Vastaaja joka vastasi jo ylempänä.

minä olen esimerkiksi todella herkkä verrattuna mun siskoihin ja vanhempiin. Olen meistä nuorin, ehkä siksi herkin? Muilla on ollut kauhea murkkuikä meneillään kun itse olen ollut 8v ja katsonut sitä menoa mitä äiti joutui kestämään kun sisarukset teki mitä teki... Ehkä se munkin herkkyys siis johtuu elätystä elämästä, en tiedä.

Luonteet tietenkin ovat erilaisia. Edelleenkin sisarukseni ovat voimakastahtoisia jääräpäitä ja minä se herkin sovittelija.

mitään negatiivista vaan itse asiassa aivan päinvastoin!



Se on lahjakkuuksista tärkeintä ja ainoaa, joka oikeasti merkkaa!



Herkkä ihminen on oikeastaan ainoa ihminen täällä nykyaikana, joka ottaa muut huomioon, ei niin välitä materiasta tai muodista. Herkät ihmiset aistivat helposti toisten tunteita, ovat uskollisia ja haluacat auttaa muita. Ovat usein myös taiteellisia jollakin tavalla. He kulkevat omia polkujaan, eivätkä koskaan kulje massan mukana.

muuta,jotka ootte vauva-aikana kokeneet väkivaltaa..?? Minä olen ja kärsin tästä vieläkin edelleen..Olen myös ollut seksuaalisesti hyväksikäytetty,ym. oman äitini kanssa suhde edelleen huono ja herkästi haavoittuva.Nyt mulla itellä lapsi,vihdoin viimein..tässäki asiassa en päässy helpolla:kaksi aiempaa avioliittoa lapsettomia,toinen miehestä johtuvaa,toinen abortista,joka mulle nuorena tehtiin kesken opiskelujen..

Nyt olen menossa ehkä terapiaan,jotta voisin varmistaa omalle lapselleni jonkunnäköisen lapsuuden ja nuoruuden,jossa ei olisi ainakaan noita mun kokemia murheita..

koska herkän mieli on herkempi, niin sen kanssa voi helpommin tulla ongelmia.

Herkkä uskaltaa tuntea, ja näyttää tunteensa, ja se helpottaa oloa, kuin taas kovanaamat kätkevät kaiken sisäänsä.

ongelmat johtuvat juuri siitä, että kun elämä oli liian paskaa, niin yritin kuolettaa tunteeni, jotta ei tuntuisi niin pahalta. Ja sitten ne kuolivatkin ja elämä ilman tunteita on aikamoista helvettiä. Nyt ne kymmenen vuoden jälkeen ovat alkaneet jonkin verran palautua.

kuinka moni kovanaamalta näyttävä onkin oikeasti niin herkkä, ettei ole löytänyt muuta tapaa selvitä maailmassa?

muuta,jotka ootte vauva-aikana kokeneet väkivaltaa..?? Minä olen ja kärsin tästä vieläkin edelleen..Olen myös ollut seksuaalisesti hyväksikäytetty,ym. oman äitini kanssa suhde edelleen huono ja herkästi haavoittuva.Nyt mulla itellä lapsi,vihdoin viimein..tässäki asiassa en päässy helpolla:kaksi aiempaa avioliittoa lapsettomia,toinen miehestä johtuvaa,toinen abortista,joka mulle nuorena tehtiin kesken opiskelujen..

Nyt olen menossa ehkä terapiaan,jotta voisin varmistaa omalle lapselleni jonkunnäköisen lapsuuden ja nuoruuden,jossa ei olisi ainakaan noita mun kokemia murheita..

Joo, mulla on myös hyväksikäyttöä sen väkivallan lisäksi. Tuntuu että "tavalliset" ihmiset eivät

kaikki ymmärrä minkälaista on henkinen hätä kun nämä asiat painavat..

Sitä "oikeaa" terapiaa en ole vielä löytänyt

ja rahaa ei ole kuntoutukseen, siihen mitä tarvitsisin.

Vastaaja tuolta ylempää.

Olen vielä aika nuori ja eilenkin suutuin tädilleni,ja myöhemmin pyysin anteeksi ja kadun vielä varmaan niin pitkään että näen tätini.

Mutta kertoisin nyt tämän herkkyyteni ansiosta olen taiteilija kesällä saan valmiiksi kokoelman tauluja yhteen näyttelyyn, maalus kokoelman nimeksi voisin antaa tunteet sillä tein kaikki maalaukset jostain tunteesta, kirjoitan runoja joista kaikki pitävät ja miettivät miten teen runoni noin hyviksi, mutta salaisuus on vain herkyyteni ja sen aiheuttamat tunteet. omasta mielestäni herkät ovat taiteiliota.

Olen lapsesta asti ollut tosi herkkä ja aika varovainen, ns. kiltti lapsi.

Minulla on aina ollut hyvä ja rakastava, ehjä perhe, joten siitä ei johdu, kai se on perusluonteessa.

Olen aina ollut hyvä kuuntelija ja otan kaikki huomioon, yritän selvittää muiden ongelmat, ja jos en onnistu, niistä tulee taakkoja.

Otan myös liian helposti syyt niskoilleni erilaisista, jopa minuun liittymättömistä asioista.

Olen kaksi kertaa ollut vakavasti masentunut, juuri siksi kun en osaa olla tarpeeksi itsekäs.

Nyt tuore äitiys on opettanut hiukan parempaan suuntaan. Opin että minun täytyy laittaa itseni etusijalle, jotta pystyn huolehtimaan lapsestani täysipainoisesti.



Tulipa sepustus... No, näin siis minulla :)

herkillä on esim. keskimääräistä tarkempi hermojärjestelmä, jonka avulla he tekevät muita enemmän havaintoja ympäristöstä. Tämä voi kuormittaa herkkiä, ja niinpä he usein tarvitsevat enemmän lepoa ja palautumista.

mutta ei mulla ole mitenkään erityisesti henkisiä ongelmia. Päin vastoin; kun ei osaa/pysty peittämään omia reaktioitaan ja tunteitaan sellaisen naamion taakse, ettei mikään tunnu miltään, niin esimerkiksi parisuhteessa on paljon helpompaa olla. Tilanteet ei pääse kärjistymään kovin pitkälle, kun en vaan osaa jäädä hautomaan asioita hiljaa mielessäni.



Minun mielestäni todellisia psyykkisiä ongelmia on nimenomaan niillä, joita ei pidetä herkkinä; väkivaltaisilla ihmisillä, alisuoriutujilla joilla on näennäisesti hälläväliä-asenne jne. Heille on jossain vaiheessa tehty jotain, joka on opettanut että omaa herkkyyttä pitää hävetä. Sen täytyy olla iso taakka elämässä, koska jos ei tunne itseään, ei oikeasti opi kovin rakentavia tapoja käsitellä tunteitaan.