Lapsi saa olla juuri se ihminen joka on!

mun täytyy myöntää, että kyllä se vähän haittaa, etenkin hankaloittaa paljon.

Se on surullinen totuus.

Jos sen sijaan tarkoitat, että lapsi on yhtä rakas, niin se toki on totta.



Mutta totta munassa lapsen haastavuus rassaa ja uuvuttaa ja ERITYISESTI rassaa ja uuvuttaa ympäristö. Kela aivan erityisesti. Saa...linen paperirumba joka vuosi tukien, terapioiden ja koulun takia. Joka kerta saa myös Lastenklinikalla aloittaa nollapisteestä, koska siellä opetussairaalana on vastassa aina uusi neurologi.



-as-lapsen surullinen äiti-

Mitä sitten. Olen saanut juuri TUON lapsen. En mitään unelmien täydellistä ihmisalkua (jota ei ole olemassakaan). Ja en tarkoita vain sitä, että rakastaa yhtä paljon. Vanhemmalla ei ole OIKEUTTA olla pettynyt siihen kuka lapsi on. Hän syntyi sellaisena, ei lapsia tilata niinkuin supermarketista.



Luulen, että isolla osalla vanhemmista se on se leima, mikä itselle tulee erityislapsesta mikä pelottaa eniten. Että ei ITSE ole täydellinen. Itsekeskeistä ja ikävää.



Väitän, että itselleni kaikkein eniten elämästä, maailmasta, suvaitsevaisuudesta, rakkaudesta, hyväksymisestä jne. on opettanut nimenomaan tuo e-lapsi. Kiitos.



ap

Mitä sitten. Olen saanut juuri TUON lapsen. En mitään unelmien täydellistä ihmisalkua (jota ei ole olemassakaan). Ja en tarkoita vain sitä, että rakastaa yhtä paljon. Vanhemmalla ei ole OIKEUTTA olla pettynyt siihen kuka lapsi on. Hän syntyi sellaisena, ei lapsia tilata niinkuin supermarketista. Luulen, että isolla osalla vanhemmista se on se leima, mikä itselle tulee erityislapsesta mikä pelottaa eniten. Että ei ITSE ole täydellinen. Itsekeskeistä ja ikävää. Väitän, että itselleni kaikkein eniten elämästä, maailmasta, suvaitsevaisuudesta, rakkaudesta, hyväksymisestä jne. on opettanut nimenomaan tuo e-lapsi. Kiitos. ap

Enkä ole tietenkään lapseen itseensä pettynyt. Joskus kylläkin ns. huonoon tuuriin: voisi elämä olla paljon helpompaakin, ihan takuulla.

Et oikeastaan voi yleistää kaikkia erityislapsia samaan nippuun. Lapsien erityisyyksiä on niin hiiskatin monenlaisia.

Voin hyvin kuvitella, miten täysin autettavan ja reagoimattoman vammaisen lapsen hoito vie täysin ilon lapsen olemassaolosta ainakin ajoittain.

Ja omasta kokemuksestani voin sanoa, että autismikirjoon liittyvä lapsen eristäytyminen ja kontaktihaluttomuus (joka toki asseilla on aika lievää) on hyvin rassaavaa vanhemman ja lapsen väliselle tunnesiteelle.

-as-lapsen surullinen äiti-

Mun mielestä mulla on oikeus olla joskus ns pettynyt tuohon lapseeni. Vaikka harvemmin näin ajattelen, mutta ihan sallittu tunne se on siinä, missä joku jalompikin tunne.



Mua ei myöskään pelota muiden "leimaamiset" tms, emme kyllä ole paljoa negaa kohdanneetkaan...

ei ole erityislasta, mutta lapsi, jolla on perussairauksia. Minusta on ihan normaalia ja pitäisi ollakin oikeus olla pettynyt. En minä varsinaisesti osaa iloita lapsen sairauksista, vaikka ne varmasti ovat hyvääkin tuoneet. Ja rakastan toki lastani enkä ole koskaan ollut hetkeäkään pettynyt häneen, mutta tottahan toki toivoisin, että hän olisi terve. Sairauksiin olen pettynyt, en lapseen.



Jos minä nyt sairastuisin, tottakai olisin pettynyt sairauteen, vaikka en arvostaisi ja pitäisi itsestäni yhtään vähempää. Samoin, jos miehelleni tulisi jotakin, tottakai hän olisi yhä sama mies, mutta takuulla se sairaus aiheuttaisi jotain negatiivisiakin tunteita.

Puhun tässä nyt siitä, että lapsella on oikeus olla juuri se joka on, ilman, että hänelle jää tunne, että on epäkelpo. Että äiti on pettynyt.



Ja varmasti vaikeavammaisen lapsen hoito vie joskus ilon lapsesta kokonaan. Mutta ei hän olekaan olemassa vanhempiensa ilonlähteeksi, vaan hän elää omaa elämäänsä oli se millainen oli. Ja hänellä on oikeus olla kuka on.



Väsyttää ja turhauttaa minuakin, usein. Mutta on turhaa syyttää siitä lasta: ei hän itseään erityiseksi tehnyt. Minun tehtäväni on löytää keinot, miten ollaan ja eletään hdessä. Niin, ettei hänen tarvitsisi jostain taikaiskusta muuttua toiseksi.



ap (joka on adhd-lapsen äiti)

huoh.

Että lasta nimenomaan syytetään erityisyydestä. adhd-piireissä olen törmännyt tähän useinkin. "Miksi sinä sitä" ja "mikset koskaan tätä" ja "ole nyt paikallasi, ei se vaikeaa ole" (mutta kun on). Olenpa törmännyt myös adhd:n isään, joka ilmoitti eräässä ryhmäterapiassa, että hänen lapsensa ei tarvitse mitään terapiaa, kuria vain. Ja paljon.

Että lasta nimenomaan syytetään erityisyydestä. adhd-piireissä olen törmännyt tähän useinkin. "Miksi sinä sitä" ja "mikset koskaan tätä" ja "ole nyt paikallasi, ei se vaikeaa ole" (mutta kun on). Olenpa törmännyt myös adhd:n isään, joka ilmoitti eräässä ryhmäterapiassa, että hänen lapsensa ei tarvitse mitään terapiaa, kuria vain. Ja paljon.

ja JUURIKIN sitä uupumista ja turhautumista, jonka itsekin myönsit tutuksi asiaksi.

Että kun lapsen kanssa on tsiljoona kertaa harjoiteltu ja tolkutettu jotain, ja silti ei lapsi sitä muista. Voi hyvin lipsahtaa suusta sammakko, vaikka lapselle itselleen ei pitäisikään koskaan sanoa "mikset sinä koskaan...?"

Ihan samalla lailla saatan nt-lapseni epäsiisteyteen joskus tympiintyä ja sanoa, "mikset koskaan vie niitä käytettyjä vaatteita suoraan pesukoppaan...?". Toivon, että hän siitä tavastaan oppii riittävässä määrin eroon, vaikka ehkä se onkin hänen peruspiirteensä, joka seuraa häntä aina. Ihminen on geeniensä ja kasvatuksensa summa.

Tuo adhd-isä on ihan tahvo. Toivon mukaan oli kuitenkin ns. ensivaiheen torjuntareaktio, miehet tuppaavat olemaan joskus tosi denial-vaiheessa siinä.

-as-lapsen surullinen äiti-