Sain tänään tietää, että...

kertoo muuten palstasta paljon että lähes 50 hlöä lukenut viestin ja vain me 2 ollaan vaivauduttu vastaamaan jotain...mutta voimia sulle ap ja siskollesi.

kertoo muuten palstasta paljon että lähes 50 hlöä lukenut viestin ja vain me 2 ollaan vaivauduttu vastaamaan jotain...mutta voimia sulle ap ja siskollesi.

kertookin! t:toi kakkonen

Ei täällä viitsitä näin turhiin viesteihin vastailla eri asia jos märehditään BBtä tai muuta yhtä fiksua...

joten vaikea sanoa mitään. Halauus!

Hänelle annettiin elinaikaa 3 kk, mutta jaksoi 2 kk.



Hirveä ikävä on edelleen, mutta on toki helpottanut. Välillä tuntuu jopa vaikealta kuvitella, että hän eläisi täällä joukossamme. Toisaalta hänen lapsistaan näkee, että äidinkaipuu on aikuisellakin... Ja minä ikävöin parasta ystävääni.



Viimeiset ajat olivat kyllä raskaita. Siskolleni annettiin mielialalääkkeitä, jotka muuttivat hänen persoonansa täysin. Koko elämä muuttui sellaiseksi kummalliseksi suorittamiseksi, jossa vuorotellen käytiin siskoa tervehtimässä ja sitten koitettiin pitää hänen kanssaan ja sukulaiset keskenämme jonkinlaista henkeä yllä. Vanhempamme valvoivat viimeiset hetket hänen rinnallaan ja kun kokoonnuimme kuolinvuoteen ääreen, oli hetkessä jotain järkyttävän epätoivoista ja raastavaa... Välillä oli tuntunut siltä, että toivoisi kaiken loppuvan jo pian ja kun se tapahtui, oli se kammottavan lopullista.



Voimia koko perheelle!

Itseni ainakin veti aika sanattomaksi toi ap:n viesti.



Haluan joka tapauksessa toivottaa kovasti voimia ja jaksamista niin ap:lle, kuin hänen sisarellensakin.

Sinä joka kokenut saman...ihan sama mua pelottaa. Nimittäin se että miten nämä viimeiset ajat jaksaa kun pitäis elää normaalia perhe-elämää 3 lapsen kanssa...tiedän että varmaan kuulostaa itsekkäältä mutta kaiken surun keskellä mua hirvittää se kuolevan ihmisen tukena oleminen. ap

Sukulaismieheni sai noin kaksi vuotta sitten lääkäriltä arvion, että elinaikaa on jäljellä joitakin viikkoja tai enintään joitakin kuukausia. Toisin on siis käynyt, mutta milloin tahansa voi tulla soitto, että tilanne on kääntynyt jyrkästikin huonommaksi.



Meistä aivan kuka tahansa voi sairastua vakavasti. Siksi meidän olisi hyvä yrittää iloita toisistamme ja pyrkiä tekemään hyvää. Ja ehkä me sitä hiukan opimmekin sitä mukaa ikää karttuu ja tuttuja ja läheisiä kuolee. Jokainen muistakoon, että elämä on lahja, niin oma elämä kuin läheisenkin elämä, ja suhtautukoon siihen sillä arvostuksella.



Toivon paljon voimia ap:lle ja hänen siskolleen!

että kuolevan toiveita pitää toteuttaa. Siskoni toive oli, että emme kertoisi ihmisille hänen tilanteestaan, koska ei halunnut surkuttelevia kirjeitä, kortteja ja vierailuja. Itsellekin se oli helpotus kun asiasta ei puhuttu kuin perhepiirissä. Oli vapauttavaa olla jossain puistossa lasten kanssa ja kukaan ei tiennyt millaisessa kaaoksessa elin.



Halusin ennen kaikkea tukea siskoani ja hänen perhettään, mutta väkisinkin minusta muodostui tukipylväs vanhemmillemme ja veljelleni. Siskon tuulien seuraamisesta tuli varsinainen taito: opin katsomaan milloin oli aika itkeä, milloin aika heittää hurttia huumoria. Omat tunteet heitin kyllä syrjään, sillä ajattelin, että tässä on mies menettämässä vaimonsa, lapset äitinsä ja vanhemmat lapsensa. Suru iskikin mulle päälle n. 3 kk kuolemasta ja se oli kyllä hetken aikaa musertavaa.



Sanoisin, että yritä elää tavallista elämää ja tehdä tavallisia asioita myös siskosi kanssa. Älä itse sairastu reippauteen! Ja varaudu ihmisten kummallisiin reaktioihin. Minulle tuli arkipäivää siitä, että kuoleman jälkeen puolitutut porasivat minulle perheeni kauheaa kohtaloa ja minä siinä lohduttelin heitä... vieläkin kun mainitsen, että siskoni on kuollut, saattaa joku työkaveri alkaa itkeä.



Olen kuullut monta kertaa, että "en tajua miten kestit järjissäsi", mutta niin se vaan on, että elämä kantaa. Tämän jälkeen oma miehenikin on sairastunut, mutta onneksi on toistaiseksi selvinnyt siitä!



Se 8 v sitten siskonsa menettänyt

nauttia viimeisistä yhteisistä ajoista. Voimia!

Ketjun avaa sellaiset, jotka eivät kuvaavamman otsikon myötä ketjua lukisi, mm. minä.

Äitini seisoi kuolevan siskonsa vierellä viimeisen vuoden ja se oli kamalaa. Tietenkin se rakkaan ihmisen menettäminen viisikymppisenä ja päälle vielä se, että ei se kuolevakaan yleensä hyväksy kohtaloaan. Äitini oli välillä toivottu auttaja ja olkapää, välillä sylkykuppi. Välillä sai niin paljon lokaa aiheetta niskaansa, että itkien lähti pois luota. Silti seuraavana päivänä taas meni, koska ei voinut olla menemättä. Ei se ole helppoa hyväksyä oman elämänsä loppumista ja katsoa samalla, että se läheinen jatkaa elämäänsä. Se näkyy usein katkeruutena.



Äitini sanoi, että jotenkin se viimeinen ilta jäi kauniina mieleen. Kävi katsomassa saattohoito-osastolla joka päivä ja sisko makasi jo puolitajuttomana. Luki hänelle ääneen kirjaa, koska nyökkäämällä sisko toivoi äidin niin tekevän. Lopuksi äitini oli ollut lähdössä ja sisko puristanut kovaa kättä avaamatta silmiä. Äitini oli luvannut tulla taas aamulla, niin pieni hymy oli noussut huulille ja sisko oli nyökäännyt. Aamulla kolmelta elämä kuitenkin päättyi.

Suurensuuret ja lämpimät surunvalittelut tilanteessasi. En voi kuin kuvitella kuinka rankkaa on saada tuollainen tieto. Jaksamista, todellakin!