Miks mua alkaa aina itkettää, kun pitäis puolustautua!!

Yhyy

Ihanat itkevät siskoni!

yleistystä taas... on niitä kuulkaa miehiäkin joilla on ihan sama ongelma! Minullakin on ja ikää on kohta 40! Harvoin olen kyllä aikuisilla miehillä tuota kohdannut, miesten kun on hakatuksi ja potkituksi tulon pelossa pitänyt oppia pidättämään tunteensa näkymättömissä. Joskus kyllä kuulee miten aikuisella miehellä ääni alkaa väristä. Minulla alkaa lyttyyn haukuttuna ja aiheetta moitittuna helposti kuulua itkukin äänestä, kun yksin saan kantaani puolustaa isompaa joukkoa tai vaikka narsistista henkisesti sairasta huutavaa pomoa (jos työtä onnekkaasti saa, niin ei voi erota nykyaikana noin vaan) tms. vastaan.

Onneksi miehet kestävät kaiken ja miesten ei tarvitse turhista asioista puhua kenenkään kanssa, kaiken voi pitää sisällään yksin.

Miehenkään kanssa ei voinut yhtää riidellä kun heti alko itkettää. Mutta iän myötä on tainut alkaa helpottaa. Nyt pystyn jo sanomaan vastaan.

sama vika! Kun pitäisi kiukkuisena karjua vaikkapa miehelle niin itkuksi se menee heti. Kuten myös jonkun vaikean asian käsitteleminen, vaikkei ko asia oikeastaan minua edes koskisi, niin jo alkaa huuli väpättää ja itku tulla kurkkuun. Raivostuttavaa.

Tämä on vain pahentunut lasten saannin jälkeen. Ja omien vanhempieni kanssa tappelu ei onnistu kun alan vollotamaan ja se on niiiin nöyryyttävää! Ja miespomon edessä nyyhkyttäminen varsinkin "syö naista"!!

Ja minäkin olen ollut koulukiusattu. Jotenkin se epäoikeudenmukaisesti kohdelluksi tulemisen tunne on ylipääsemätön. Kun mua kiusattiin, en koskaan itkenyt vaan yritin pysyä rauhallisena. Suuttuessa se rauhallisuuden kuori pettää ja ulos tuleekin itkua. Sen takia en osaa riidellä rakentavasti ja sanoa mielipidettäni jos tilanne on kovin latautunut, vaan olen hiljaa kunnes lopulta saan raivarin ja yleensä itken. Ja sillä tavalla vastapuoli pääsee halutessaan niskan päälle.

En muista että mulla olis ollut tätä ongelmaa lapsena. Mutta toisaalta olin aika kiltti lapsi eli mua ei ole tarvinut koskaan juuri komentaa. Yläasteella mua painettiin kyllä aikalailla lyttyyn. Itsetunto sai pahoja kolhuja. Että ehkä siitä johtui. Mutta nyt siis tosiaan olen huomannut kehitystä. Aika harvoin itku tulee.

sitä tuntee itsensä heikoksi ja aseettomaksi. Ylhäinen Virkailija sanelee mielipiteensä, eikä ota huomioon sitä, että voisi olla väärässä. Sitä tajuaa itsekin, ettei kyseessä ole mikään elämän ja kuoleman asia, joten lohduttelu saa olon tuntemaan entistäkin vähäpätöisemmältä.



Pahinta on, jos joutuu tuollaiseen tilanteeseen yllättäen. Muuten voikin harjoitella tilannetta etukäteen. Asiafaktat kannattaa kirjoittaa paperille ja miettiä valmiiksi mahdollisia kysymyksiä. Asenne on tärkeä:virkailija on (vain) kauppias, joka myy asiantuntemustaan ja itse on asiakkaana ostamassa tietoja, eli virkailija on asiakasta varten eikä toisinpäin. Kokemus ja hyvä itseluottamus auttaa.

Onneksi meitä on muitakin. Olin lapsena koulukiusattu, en pahasti, mutta kuitenkin. Nykyisin osaan kyllä pitää puoleni, eikä kukaan kyllä enää kävele ylitseni. Silti jostain tulevat ne kyyneleet, ainakin sitten jälkeenpäin. Reagoin edelleen vahvasti tilanteisiin, joissa koen tulleeni kohdelluksi epäreilusti.

Itse itken helposti, minulla ei ollut tiukkoja vanhempia, olin joo koulukiusattu, mutta en usko että sillä on asian kanssa mitään tekemistä.

Öö, puolustetuksi en halua tulla, koska riitatilanteissa en halua kolmansia osapuolia sotkemaan asioita.



Minä en itke ylipäätään ihmisten edessä. Todella rasittavaa. Vielä rasittavampaa on se, että joku tulee "lohduttamaan" ja yleensä se vain pahentaa tilannetta. Ja nyt kaikille sanon että kyllä tunnen asiat aivan kuten muutkin, olen kyllä surullinen ja iloinen ja vihainen, mutta vihaan niin paljon itkemistä että en halua sitä varsinkaan muiden edessä tehdä.

Suurin ongelma on se että kun saan orgasmin, alan itkemään.... -.- Vielä rasittavampaa.



Mutta itse olen aina vain yrittänyt rauhoittaa itseni tuollaisessa tilanteessa. Puhelimessa kuuntelen silmät kiinni ja keskityn ja sitten naamatusten hoen vaikka piin likiarvoa 15 desimaalin tarkkuudella.

Itselläni tilannetta vaan pahentaa, jos joku alkaa puolustamaan minua. Ts. saattaisin hoitaa jonkun tilanteen itkemättä vaikka tiukkaa tekisi, mutta kun joku osoittaa sympatiaa tai alkaa puolustamaan kantaani, repeän täysin...

[/quote]

Sama tilanne, mitään sympatiaa en kestä tosiaan minäkään!

Olen huomannnut että välttelen mkiehen kanssakin riitelyä ihan tämän itkuherkkyyden takia, koska mies ei taas kestä katsella mun itkua vaan menee täysin lukkoon. Mulla kyllä on ehkä perintöä äidiltäkin tämä, muistan että hänkin aina riitojen aikana itki hirveästi. Eikä tosiaan ole kaunista kun nainen itkee ja huutaa yhtäaikaa...

Minun mieheni kieltätyy kokonaan keskustelusta, kun rupean itkemään. Hän jotenkin kuvittelee että oon jossakin tunnekuohussa ja en osaa enää mitään ajatella. Koita siinä sitte nenä räkää valuen ja silmät punasina sanoa, että järki on vielä tallella.



Ja joo, ei ole kaunista ei itkuhuuto naiselta... silti sitä aina tämän tästä itsensä sieltä löytää.

Tai muuten tsemppaa tai on mun puolella. Silloin kun pitää yksin pärjätä niin voin olla ihan ärhäkkänä.

Vollotettu on siis täälläkin, niin pomolle, virkailijoille, lääkäreille kuin puolelle suvulle.

Kotoa on tullut ihan tosi huonot eväät ristiriitatilanteiden selvittämiseksi. Aikuisena oon oppinut että asioista voi olla eri mieltä ja silti niistä voi puhua. Koko lapsuudenperhe on ihan yhtä pihalla kuin silloin kun olin itse lapsi. Menee lukkoon tai alkaa karjua ja solvata heti jos ollaan vähänkin eri mieltä.

jäänyt vaille puolustetuksi tulemisen kokemusta?? Osuuko oikeaan? Jos olet aina, pahoissakin paikoissa joutunut puolustautumaan yksin ilman että kukaan muu on tullut puolustamaan sinua tai suojelemaan, voi olla että vielä aikuisenakin menet ikään kuin "lapsen hätätilaan" ja se saa regressoitumaan kyyneliin kun oikeasti tilanne vaatisi sillä hetkellä voimakasta egoa? Miltä kuulostaa?

että tämä on ap:n ongelma. Itselläni tilannetta vaan pahentaa, jos joku alkaa puolustamaan minua. Ts. saattaisin hoitaa jonkun tilanteen itkemättä vaikka tiukkaa tekisi, mutta kun joku osoittaa sympatiaa tai alkaa puolustamaan kantaani, repeän täysin...

Nostan vanhahkoa keskustelua mutta naulan kantaan Ap. Samaistun täysin. Itsekin itken juuri silloin kun minun pitäisi ilmaista että minua on kohdeltu epäoikeudenmukaisesti. Itkua on pukannut kun olen yrittänyt ottaa asian esille parisuhteessa, töissä ja vanhempien kanssa. Ärsyttää kun alkaa itkettää niin uskottavuus valuu hukkaan ja toinen osapuoli ei enää halua jatkaa keskustelua kun hämmentyy itkusta. Itsekin jo 32.

Itkeminen on vahvuutta ja rohkeutta! Tämän olen vihdoin oppinut ja en enää välitä mitä muut siitä ajattelee. Onpa tullut jopa positiivista palautetta, että ” hyvä uskallat näyttää tunteitasi”. Mikäs siinä, tunne kuin tunne. Itkua ei pidä ottaa ihmistä negatiivisesti luokittelevaksi tunteeksi, vaan se kertoo ihmisen olevan terve, kun tunteet toimivat👍

Meiltä puuttuu malli rauhalliseen, jämäkkään puolien pitämiseen. Aina pitäisi ensin neuvotella.

Silti moni koiraryhmissä ym kehuu miten kiroaa ja huutaa niille, jotka lähestyvät heidän koiraansa tai tekevät muuta ei toivottua, ja tätä pidetään yleisesti jopa ihailtuna käytöksenä!