Miks mua alkaa aina itkettää, kun pitäis puolustautua!!

että sua voi nolottaa tuo, mutta toisaalta, kun asiaa oikein ajattelee, MINUSTA siinä ei ole mitään hävettävää, että joku asia herättää tunteita. Mä oonkin ruvennut sanomaan reippaasti ääneen, jos mua loukkaa/surettaa/hävettää joku asia. Olen tullut siihen tulokseen, että coolin esittäminen ei ole coolia.



En tiedä, voiskohan se auttaa, että sanoisit aina käsillä olevassa tilanteessa, että sua hirvittää/suututtaa/mitä tahansa?

Se on todella raivostuttavaa.

Luulen että kohdallani se johtuu siitä että isäni oli aina ehdoton ja koin voimattomuutta kun olin mielestäni oikeassa jossain asiassa ja isäni oli eri mieltä. Tiesin että vaikka mitä tekisin tai sanoisin niin en saisi hänen mieltään muuttumaan.



Nykyäänkin siis saatan ruveta itkemään kun koen että minulla on tarve puolustautua, koska koen ettei minua kukaan kuitenkaan usko :(



Olen huomannut tekeväni samaa omille lapsille, eli olen liian ehdoton ja nyt olenkin oikein tsempannut etten jatkaisi "perinnettä"

jäänyt vaille puolustetuksi tulemisen kokemusta?? Osuuko oikeaan? Jos olet aina, pahoissakin paikoissa joutunut puolustautumaan yksin ilman että kukaan muu on tullut puolustamaan sinua tai suojelemaan, voi olla että vielä aikuisenakin menet ikään kuin "lapsen hätätilaan" ja se saa regressoitumaan kyyneliin kun oikeasti tilanne vaatisi sillä hetkellä voimakasta egoa? Miltä kuulostaa?

Miks mua alkaa aina itkettää, kun pitäis puolustautua!!

Ärsyttää ihan hirveesti, kun oon oikea itkupilli. En yleensä herkistele missään häissä tai muissa vastaavissa tilanteissa, mutta sitäkin enemmän kun koen tulleeni kohdelluksi epäoikeudenmukaisesti.

Äärimmäisen noloa minusta tilanteissa, joissa pitäisi olla asiallinen. Viimeksi Kelan virkailija soitti ja yritin hälle perustella, miksi tukeni oli laskettu väärin. Hommasta ei meinannut tulla mitään, kun kurkkua kuristi ihan mielettömästi ja ääni alkoi väristä.

Jos töissä joku on mulle epäreilu, alkaa heti itkettään. Joskus on pitäny mennä vessaan vollottamaan, kun ei pysty hillitsemään itkemistä.

Itken aina kun turhaudun tai suutun. Miten tästä ongelmasta vois päästä eroon?

ja varsinkin ottaa päähän toisuuttumistilanne, kun pitäis olla varma ja vakuuttava. ole siinä sitten, kun vesi juoksee silmistä ja ääni värisee.

sama vika! Kun pitäisi kiukkuisena karjua vaikkapa miehelle niin itkuksi se menee heti. Kuten myös jonkun vaikean asian käsitteleminen, vaikkei ko asia oikeastaan minua edes koskisi, niin jo alkaa huuli väpättää ja itku tulla kurkkuun. Raivostuttavaa.

Minä nimittäin puolustaudun enemmän tai vähemmän ärhäkästi, yleensä en kovin tehokkaasti. Kun minua tölväistään todella rumasti, sanon vastaan, mutta silloin saankin itse syyn niskoilleni huonosta käytöksestä!



Välillä tilanne sitten kärjistyy niin, että kiusaajani vilpittömästi pitävät minua häirikkönä! Muiden röyhkeitä kommentteja ja erityisesti ylimielistä asennetta ei sitten huomata ollenkaan. Vähän sama tilanne kuin se, kun kiusattu lapsi lyö takaisin - nähdään vain se, mitä uhri teki!

Jos minun on jostain asiasta paha mieli mieheni suhteen ja alkaisin keskustella siitä mieheni kanssa rupean usein parkumaan. Järkevästä ja aikuismaisesta keskustelusta ei tule mitään.

Isäni oli aikoinaan pelottava, enkä uskaltanut puhua tälle mitään, en tiedä vaikuttaako se vielä. Mutta mieheni ei ole sellainen, mutta ei osaa ottaa minua huomioon, vaan tuijottaa omaa napaansa monessa asiassa.

Mutta itken sitten, vaikka kyse olisi puhelusta sosiaalitoimistoon. Kuuluu ainakin äänestä miten tosissani tai jaksamisen reunalla olen.

Ja isä oli pelottava auktoriteetti, ehkä se tosiaan juontaa juurensa sieltä.

Ärsyttää ihan hirveesti, kun oon oikea itkupilli. En yleensä herkistele missään häissä tai muissa vastaavissa tilanteissa, mutta sitäkin enemmän kun koen tulleeni kohdelluksi epäoikeudenmukaisesti.

Äärimmäisen noloa minusta tilanteissa, joissa pitäisi olla asiallinen. Viimeksi Kelan virkailija soitti ja yritin hälle perustella, miksi tukeni oli laskettu väärin. Hommasta ei meinannut tulla mitään, kun kurkkua kuristi ihan mielettömästi ja ääni alkoi väristä.

Jos töissä joku on mulle epäreilu, alkaa heti itkettään. Joskus on pitäny mennä vessaan vollottamaan, kun ei pysty hillitsemään itkemistä.

Itken aina kun turhaudun tai suutun. Miten tästä ongelmasta vois päästä eroon?

ja epäilen sen johtuvan siitä että olin koulukiusattu rankasti ja vuosikausia.

Kuulostaa tosi tutulta ja kyllä ärsyttää, ettei sitä itkua saa vaan piilotettua. Itse olin lapsena samnlainen ja todella turhauttavaa, että pitää myös aikuisena toimia näin. Juuri tuollaiset tilanteet, missä pitää puolustaa omia oikeuksiaan, nostaa tunteet pintaan ja varmasti sen äänestäkin huomaa. Itse olen työskennellyt asiakaspalvelussa ja joskus on tullut vastaan puhelimessa henkilöitä, joiden ääni selvästi sortuu sun ovat vihaisia. Toiset sen peittävät ja toiset antavat vaan itkun tulla. No, on meitä muitakin, jos se yhtään helpottaa :)

Ja voi hyvinkin olla tuokin, ettei lapsena kamalasti olla puolustettu mua. Toinen mitä mä oon aatellu on, että mä oon itse melko tarkka asioissa. Ja sit kun muut ei olekaan niin mä turhaudun ja hermostun, että miks mun pitää puolustautua, kun tuo toinenhan sen virheen on tehnyt. Niin kuin just vaikka tuollaisessa Kelan väärässä päätöksessä.



Ja mä kanssa hätäännyn melko nopeesti, jos joku soittaa, että sulle tuli tästä kielteinen päätös, niin mä hätäännyn, että nythän ne on päättäneet sen väärin, enkä mä voi sille mitään. Ja vaikka tuon reaktion juuret olis lapsuudessa, niin ei siihen yhtään auta se, että niitä tilanteita tulee sitten aikuisena, että joku epätarkka virkamies tekee päätöksen väärin perustein, eikä sitten millään suostu enää muuttamaan sitä, vaikka sille kuinka esittää, että kaikki perusteet myöntävään päätökseen on olemassa. Virkamiehet kun on usein hyvin jääräpäisiä eivätkä suostu myöntämään virheitään.

Ihmiset, jotka patoavat vihaansa, niin heillä viha purkautuu itkuna.



Been there, done that. Kun minä erosin, niin viha nousi esiin. En padonnut enää mitään. Enkä sen jälkeen ole itkenyt kuin surusta.

Juuri se voimattomuuden tunne, kun mitkään perustelut ei auta ja tuntuu, että vastapuoli ei edes halua nähdä minun näkökantaani.

Se on todella raivostuttavaa.

Luulen että kohdallani se johtuu siitä että isäni oli aina ehdoton ja koin voimattomuutta kun olin mielestäni oikeassa jossain asiassa ja isäni oli eri mieltä. Tiesin että vaikka mitä tekisin tai sanoisin niin en saisi hänen mieltään muuttumaan.

Nykyäänkin siis saatan ruveta itkemään kun koen että minulla on tarve puolustautua, koska koen ettei minua kukaan kuitenkaan usko :(

Olen huomannut tekeväni samaa omille lapsille, eli olen liian ehdoton ja nyt olenkin oikein tsempannut etten jatkaisi "perinnettä"

Just mietin, että etenkin isäni kanssa keskustellessa mulla tulee aina itku. Jos vain yhtään olemme eri mieltä ja mun pitäisi yrittää perustella kantaani, ei onnistu. Siis nyt vielä aikuisenakin, 30-vuotiaana.

Omat lapseni ovat vielä pieniä enkä osaa sanoa olenko jatkanut perinnettä, mutta ainakaan en haluaisi!

Ihanat itkevät siskoni! Varmaan on patoutunutta vihaa, mutta patoutunutta muutakin.. Itkua, mutta eri syistä, eri patoumista. Lapsena itku oli ongelmanratkaisukeino, pikkusen kun itkaisi, vaikea asia ratkesi: opin lukemaan, yhtälön ratkaisu löytyi.



Kolmikymppisen riitti, että meni kirkkoon, nyt riittää että laulaa virsiä, niin heti tulee itku.



Symppaan kaikkia tanssikisojen itkupillejä :-)

Kun oikein suututtaa ja pitäisi sanoa yhtä sun toista, niin en saakaan sanottua juuri mitään, vaan alan itkemään... huoh...

Asiat joita aioin sanoa, pyörii vaan päässä ja meinaa pakahtua kun niitä ei saa ulos.

Koulukiusattu olin minäkin, en tiedä onko yhteyttä tähän.

Onko teillä kellään vinkkejä, miten tätä itkeskelyä voisi sitten näittä tilanteissa estää...?



T: Itkupilli

jäänyt vaille puolustetuksi tulemisen kokemusta?? Osuuko oikeaan? Jos olet aina, pahoissakin paikoissa joutunut puolustautumaan yksin ilman että kukaan muu on tullut puolustamaan sinua tai suojelemaan, voi olla että vielä aikuisenakin menet ikään kuin "lapsen hätätilaan" ja se saa regressoitumaan kyyneliin kun oikeasti tilanne vaatisi sillä hetkellä voimakasta egoa? Miltä kuulostaa?

kärsin samanlaisesta ongelmasta kuin ap tuo teoria pätee ainakin minun kohdallani.

Vanhempani ovat opettaneet minut vain alistumaan. "älä vaan sano mitään vastaan, se voi loukata sitä joka sinua epäreilusti kohtelee/kiusaa" oli aina kommentti semmoisissa tilanteissa joissa olisin kaivannut tukea puoleni pitämiseen tai puolustamista.

Todella v-mäistä >:(

Tässä eräänä päivänä kun ihmettelin ääneen äidilleni kuinka yksi naapuri antaan 2-vuotiaansa ulkoilla yksin (asutaan kaupunkialueella vilkkaasti liikennöidyn tien vieressä eikä pihaa ole aidattu), alkoi äitini ihan hädissään hyssyttelemään: "älä vaan puhu kenellekään mitään, ne voivat olla parempia ihmisiä". WTF

Eipä ole enää tarvinnut ihmetellä mistä oman kasvatuksen punainen lanka on kotoisin :/ Ollaan ilmeisesti äitini mielestä 'huonompia ihmisiä' joilla ei tarvitse olla mitään oikeuksia.

jäänyt vaille puolustetuksi tulemisen kokemusta?? Osuuko oikeaan? Jos olet aina, pahoissakin paikoissa joutunut puolustautumaan yksin ilman että kukaan muu on tullut puolustamaan sinua tai suojelemaan, voi olla että vielä aikuisenakin menet ikään kuin "lapsen hätätilaan" ja se saa regressoitumaan kyyneliin kun oikeasti tilanne vaatisi sillä hetkellä voimakasta egoa? Miltä kuulostaa?

että tämä on ap:n ongelma. Itselläni tilannetta vaan pahentaa, jos joku alkaa puolustamaan minua. Ts. saattaisin hoitaa jonkun tilanteen itkemättä vaikka tiukkaa tekisi, mutta kun joku osoittaa sympatiaa tai alkaa puolustamaan kantaani, repeän täysin...