Miksi erityislapsen vanhemmat niin usein päätyvät eroon?

...valitettavaa mutta totta. Perhe-elämä on rankkaa ja usein mies kokee olonsa avuttomaksi. On helpompi lähteä kuin jäädä. Tai sitten äiti on todellisuudessa yksinhuoltaja jo liitossa ollessaan eikä jaksa pitää kulisseja vaan lähtee itse lapsen/ lapsien kanssa liitosta.



Mieluummin reilusti yksin kuin hankalassa suhteessa.

ja myös perheessä joissa "vaativia" lapsia ilman diagnoosejakin, tuntuu erot olevan yleisempiä

Lähdin jopa itse, mutta ratkaisuni on tosin se, että hoidamme erityislastamme 50/50.



Syyt eroomme olivat kyllä täysin muualla.



t. Mies

lapsen vamamisuutta tai sitä, että elämä ei mennytkään niinkuin oli suunniteltu. On tosiaan tutkittu, että yli 80 % erityislapsiperheiden vanhemmista eroaa.

liitto on kestänyt, ajoittain nitisten, mutta suuri merkitys on ollut miehen sitoutumisella ja lasten hyväksynnällä.

Tiedän sanoa, että mies ei kestä vammaista lasta! Mies on rakennettu aivan eri aineksista ja koska nainen kantaa lasta ja synnyttää, suhde lapseen on aivan toinen! On toki niitäkin yksinäsiä äitejä, jotka eivät jaksakaan vammaista lastaan. Onhan se rankkaa ja jokaisen naisen oma persoonakin ratkaisee, miten kestää. Plus taloudelleninen tilanne, oma jaksaminen, tukiverkosto.



Mutta tosiaan tiedän monia miehiä, jotka eivät halua tietää mitään vammaisesta lapsestaan ja ovat niin sanotusti unohtaneet...

Eli vasta kun saimme lapsia tuli esiin se raivoava, keskittymiskyvytön lapsellinen kiukuttelija, jota sitten siedin 10 vuotta...



Lopulta erosimme, koska mies vaati että erityislapsemme pitää laittaa "laitokseen" koska "hän pilaa minun elämäni", siis miehen elämän. Tämän sanoi myös lapselle itselleen. :(



Paska isä hän olikin, suoraan sanoen. Haistatteli lapsille (myös ei-erityislapsille), huusi minulle, kiukutteli yötä päivää.



Väsyy sitä vahvempikin, yritin pitää perheen kasassa mutta lopulta lähdin.

Ei ole aikaa parisuhteelle. Tai jos on niin arki kät liian rankaksi.

Itse koin juuri totaallisen romahduksen. Kyllä olen entinen masennuksen sairastanut. Tällä hetkellä se olen minä joka olen lähdössä- Olen vain niin lopen kyllästynyt. Tässä kunnossa ja tässä tilassa ja tilanteessa en kykene huolehtimaan lapsesta, enkä perheestä.

todellista kuormitusta mikä erityislasten perheissä on.



Kun ihan tavallinen arki vaatii aina erityisjärjestelyitä tai sitä, että rytmistä ei poiketa (muuten tulee katastrofi), niin kyllä se kuormittaa.

Enpä jaksanut enää miestä huomioida. Joutikin lähtemään. Parempi näin.

eiköhän noita yh-huoltajia ole ihan tavislastenkin perheissä. Mutta se ajen kuorma on joskus liian painava kannettavaksi. Kai. Meillä on erityislapsi mutta on ns "helppo" hoidettava, eikä hän ole tuonut meille sen enempää työtä mitä tavallisetkaan lapset. Mutta jos ap kysyy moista kysymystä niin tulee vaan mieleen, kuinka ammattilainen sitten olet kun et tiedä...

Hoksasin, että tunnen itse vain yhdessä pysyviä erityislasten vanhempia, suurin osa jo iäkkäämpi' +40-50 -vanhempia kylläkin. Heitä ja meitä luulataavsti jopa pitää tiukasti yhdessä lasten erityisyys.



Olemme kasvaneet lasten ehdoilla ja tarjonneet heille suurimman rakkauden, elämä on ihan toisenlaista kuin suurimmalla osalla terveiden lasten perheistä. En osasi kuvitella, että voisimme edes jakaa lapsia eron tullen, koska ovat meille molemmille kaikki kaikessa ja samoin me olemme lapsille. Olemme saumaantuneet lähtemättömästi yhteen toisenlaisen elämän myötä. Elämme heidän kanssaan heidän elämänsä loppuun asti, toivon. Voi käydä pikemminkin niin, että jos lapsia ei enää jonakin päivänä ole, huomaamme ettei meilläkään ole kahden välistä liittoa. Tai se pitää rakentaa ihan uudelleen.



Ehkä eroamisprosentit ovat erilaisia riippuen lasten erityisyyden laadusta, tiedä sitten. Tuntemani tiiviit perheet ovat sellaisia, joissa on vaikeavammaisia lapsia. Meillä 2kpl.

raskasta jaksaa jos perheessä sekä aikuinen että lapsi/lapset erityisiä. Kyllä siinä jatkuvasti eletään kuin nuorallatanssien ja se vaatii kovin paljon voimia ja ylimääräisiä ponnisteluja. Lähes mikään arkinen asia ei suju niin lapselta kuin aikuiseltakaan ilman tohellusta/unohtamista/neuvoja. Tässä "ohjaajan" roolissa on moni puoliso uupunut ja pistänyt pelin poikki. Helpompi on pitää huolta erityisestä lapsesta yksin kuin myös toimia osittain aikuisen puolison "ohjaajana".