Lue keskustelun säännöt.
Liisa Keltikangas-Järvisen analyysia narsismista lapsilla. ov.
04.10.2010 |
Normaalilla lapsella on mielikuvia omasta kaikkivoipaisuudesta, halu hallita äitiä ja olla huomion keskipisteenä, mutta nämä pyrkimykset eivät koskaan ole samalla tavoin epärealistisia kuin mitä ne ovat narsistisessa häiriössä. Pieni lapsi reagoi voimakkaasti arvosteluun, epäonnistumiseen ja häpeään ja hänen on vaikea kestää niitä. Hän haluaa olla jatkuvan rakkauden ja huomion kohteena. Kuitenkin hänellä on samanaikaisesti näiden itsekkäiden tunteiden ohella aitoja rakkauden ja kiitollisuuden tunteita toista ihmistä kohtaan.
Pikkulapsen terve narsismi ilmenee tavassa, miten koetut tarpeet ja lapsen vaativaisuus ovat suhteessa toisiinsa. Mitä tärkeämmästä asiasta on kyse, sitä vaativaisemmin lapsi tätä tavoittelee. Narsistisella lapsella, paitsi että hänen käytöksestään puuttuu kyseinen mielekkyys, vaativaisuus on niin äärimmäistä, ettei se koskaan voi tulla täytetyksi, hän vaatii itselleen aina enemmän ja enemmän.
Terve pieni lapsi osoittaa mielenkiintoa muita ihmisiä kohtaan aina muulloin, paitsi kun hänen energiansa on ohimenevästi sidottu pettymyksen ulospurkamiseen. Hän kykenee luottamaan hänelle tärkeään ihmiseen ja osoittaa tarvitsevansa tätä, olevansa tästä riippuvainen. Ero on silmiinpistävä jo 2,5 vuotiaan kohdalla. Terve lapsi kykenee pitämään tunnesiteen äitiin, vaikka äiti joksikin aikaa jättäisikin lapsen. Narsistiselle lapselle taas on tyypillistä jo tässä vaiheessa välinpitämättömyys muista ihmisistä ja kyvyttömyys olla heistä riippuvainen.
Narsistisen lapsen kylmyys ja välinpitämättömyys toista ihmistä kohtaan ovat silmiinpistäviä aina muulloin, kun hän tietoisesti haluaa tehdä vaikutuksen ja olla viehättävä. Hän välittää muista vain silloin, kun hän tarvitsee heitä ihailemaan itseään. Narsistisen lapsen halveksiva ja ylimielinen suhtautuminen toiseen ihmiseen eroaa selvästi siitä lämpöisyydestä, mikä normaalin pienen lapsen itsekeskeisyydessäkin on aina mukana. Kun narsististen potilaiden elämänhistoriaa on tarkasteltu, on kylmyys muita kohtaan, kiintymättömyys kehenkään sekä käytöksen muuttuminen helposti aggressiiviseksi, säälimättömäksi ja sadistiseksi, tavattu heillä jo 2-3 vuoden ikäisinä.
Ote kirjasta Liisa Keltikangas-Järvinen: Aggressiivinen lapsi
Ja vielä oma kommenttini tähän, että narsistista luonnehäiriötä ei diagnosoida alle täysi-ikäisille eettisistä syistä. Tämä ei tarkoita kuitenkaan sitä, ettei sitä esiintyisi jo lapsilla. Monet asiantuntijat puhuvat narsismista lapsilla. Joistakin alakouluikäisistä voi heidän käytöshäiriöstään päätellä, että he ovat psykopaatteja, mutta lain mukaan heitä ei saa kuitenkaan diagnosoida. Muun muassa sarjamurhaajille on tyypillistä, että he ovat lapsena tappaneet ja kiduttaneet eläimiä.
Kommentit (34)
Siitä ei olla yksimielisiä, mikä häiriintyneen narsismin ja sen äärimuodon, psykopatian, aiheuttaa. Ei se kuitenkaan pelkästään vuorovaikutuksen tai hoivan puutteista johtune, vaikka psykopaattien lapsuudessa hyvin usein on myös sitä. Luultavasti taustalla on synnynnäinen, siis geneettinen, aivojen rakenteen tai kemiallisen toiminnan häiriö.
Kulttuurin ja vuorovaikutuksen osuus tulee esiin siinä, että eniten psykopatiaa on Yhdysvaltain väestössä ja vähiten Japanissa ja Kiinassa. Näiden kulttuurien välillä on iso ero siten, että Japanissa ja Kiinassa korostetaan lapsesta asti sopeutumista muihin ja alistumista yhteisön sääntöihin, kun taas Yhdysvalloissa vallalla on yksilöllisyyden ihannointi ja ajatus, ettei toisten toimiin voi puuttua. Tämä jälkimmäinen jättää tilaa narsismille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On merkityksellistä, ei hyvä hoivasuhde katkea yhteen unikouluun. Tosin hyvä vanhempi kuulee yleen itkusta milloin vauvan luo on mentävä heti ja milloin itku on protestia.
Huono hoivasuhde päivällä ja huono vauvan tarpeisiin vastaaminen ei juuri yötä myöten kanniskelulla parane. Hyvä vuorovaikutus päivisin ja vauvan tarpeisiin vastaaminen ei romuta suhdetta, vaikka silloin tällöin vauva itkisi yksin.
Jenkkitutkimuksen mukaan unikoulun käyneillä vauvoilla on teininä luottavaisempi suhde vanhempiin ja vähemmän auktoriteettiongelmia, joskus törmäsin kai helistimen sivuilla tällaiseen. Vaikka tuloksessa olisi jotain ongelmallisuutta, niin se ei ainakaan ollut sellainen, että unikoulun aikoinaan läpikäyneet olisivat sosio/psykopaatteja/narsisteja.
On monta tapaa rikkoa mieli - pienellä lapsella tärkeää on kannatella hänen häpeän tunteitaan, joita hän ei yksin voi kestää. Eli mun tulkinnan mukaan läksyttämisen pitää loppua aitoon sovintoon ja kun huomaa lasta nolottavan, lohduttaa. Mutta on vanhempia, jotka eivät näe lasta ja lapsen tunteita eivätkä osaa niitä ymmärtää. Tai jos näkevät ne, vastaavat väärin, ovat julmia.
Jostain muistelen lukeneeni,että vauriot syntyvät vauvaikäisenä,kun se hoivasuhde katkeaa.
Olen miettinyt itse kuinka julmaa on esim se tapa,että annetaan vaan vauvan itkeä yksin. Ajatus,että kyllä se siitä oppii esim nukkumaan tms. Noh,ihan varmasti oppii,ettei kukaan tule ja auta,että yksin on selvittävä!
Voihan syynä olla tietenkin ihan inhimillisesti ymmärrettävä väsymys tai masennus, mutta siinä vaiheessa pitäisi äidin ymmärtää,että hakee apua. Vauvun hyvinvointi on kuitenkin se ensisijainen tuossa vaiheessa mielestäni. Siinä vaiheessa kun vasta aivot kehittyvät ja luottamus muihin rakentuu.
Eivät koskaan osoita myötätuntoa tai kiintymystä isälleen, en ole huomannut sitä viiden vuoden aikana kertaakaan. Nuorempi, tyttö, on myös hyvin valmis pilkkaamaan selän takana äitiään ja nauraa makeasti, jos tämän saa typerään valoon. Vanhempi taas ei sellaista tee.
Kun tutustuin lapsiin, he yrittivät lyöttäytyä minun kanssani kimppaan ja tehdä isästään pilkkaa. Minusta se oli todella outoa käytöstä 4 ja 6v lapsilta.
En ole heitä narsisteiksi nimeämässä, mutta se tietty tunteettomuus on pelottavaa. Eläimiä he eivät kiusaa.
Olen tuntenut koko perheen jo lapsuusajoista, olin heidän äidillään hoidossa kun itse olin lapsi. Huomaan että sen perheen nyt aikuiset sisarukset ovat jotenkin tunnevammaisia nyt aikuisina.
He eivät osaa lainkaan tukea toisiaan, jokainen keskittyy vain omiin perheisiinsä eivätkä hoida toistensa lapsia.
Tämä kaverini oli koulussa kiusattu, ja sisaret menivät mukaan kiusaamiseen, vielä kotonakin tappelivat kaikki.
Allekirjoitan täysin sen, että huonoissa oloissa varttunut ei osaa olla empaattinen eikä kasvattaa omiakaan lapsia toisia huomioonottaviksi aikuisiksi.
"On monta tapaa rikkoa mieli - pienellä lapsella tärkeää on kannatella hänen häpeän tunteitaan, joita hän ei yksin voi kestää. Eli mun tulkinnan mukaan läksyttämisen pitää loppua aitoon sovintoon ja kun huomaa lasta nolottavan, lohduttaa."
Joskus tullut esim. todettua jos lapselta on mennyt rikki jotain mitä on kielletty ottamasta, että no niin, nyt sinä rikoit sen, vaikka sen takia äiti kiesi ottamasta. Silloin lapsi on puhjennut lohduttomiin kyyneliin. Ei ollenkaan sellaiseen kiukutteluitkuun, vaan varmasti juuri tuntenut häpeää omasta tekemisestään ja torumisesta. Silloin olen lohduttanut lasta, mutta jäänyt miettimään, en kai ole epäjohdonmukainen. Ilmeisesti siis empaattisen aikuisen kuuluukin toimia näin? :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
tyttöjen äitiltä? Todennäköisesti tämä on hyvin avoimesti, lastensa kuullen tilittänyt asioita ex-miehestään ja suoranaisesti haukkunut tätä. Mikä ei tosin ole ihmekään jos tekin olette olleet yhdessä 5 vuotta ja nuorempi lapsi on vasta 4-vuotias. Uskallanpa veikata että miehesi on jättänyt puoisonsa sinun takiasi, puolison ollessa vielä raskaana?? Sitähän ei muutenkaan tiedä miten äiti kotona suhtautuu nuorempaan lapseensa. Ehkä ajattelee että lapsen syytä oli että mies lähti?
Eivät koskaan osoita myötätuntoa tai kiintymystä isälleen, en ole huomannut sitä viiden vuoden aikana kertaakaan. Nuorempi, tyttö, on myös hyvin valmis pilkkaamaan selän takana äitiään ja nauraa makeasti, jos tämän saa typerään valoon. Vanhempi taas ei sellaista tee.
Kun tutustuin lapsiin, he yrittivät lyöttäytyä minun kanssani kimppaan ja tehdä isästään pilkkaa. Minusta se oli todella outoa käytöstä 4 ja 6v lapsilta.
En ole heitä narsisteiksi nimeämässä, mutta se tietty tunteettomuus on pelottavaa. Eläimiä he eivät kiusaa.
lasten äidillä oli poikaystävä ja hän jätti miehensä, siitä ero.
Monet lapset eivät silti lähde pilkkaan mukaan, vaikka vanhemmilla eripuraa olisikin. Enkä ainakaan ymmärrä sitä, miksi isän tyttöystävästä yritettiin tehdä liittolaista isää vastaan jo parin kuukauden tuttavuuden jälkeen.
Hassulta tuntuu myös 7v lapsen kommentti sukulaisen kuolemaan "yhy yhy no onpa kamalaa, onpa surullista, vitsi mä itken".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
on ollut aika ristiriitaiset ajatukset lapsen lohduttamisesta, jos on juuri tehnyt jotain väärin. Toisaalta on tunne, että sillä kyseenalaistaa omat sanansa (kun on juuri sanonut, että se ja se teko oli väärin), mutta kyllä se todellakin taitaa mennä niin, että kun lapsi jo selvästi katuu, voi lohduttaa aivan hyvin. Muistaakseni jossain Sinkkosen kirjassakin oli niin, että esimerkkitapauksessa lasta lohdutettiin jo siitä, kun tämä kiukkuisena itki, kun ei saanut jotain tehdä. Ideana kai oli, että vain se tekeminen kiellettiin, kiukkuun sai lohtua.
Mutta eilen olin taas murheellisella mielellä... Minun toinen lapseni, 7-v. poika, ei ole ikinä kunnolla pyytänyt mitään anteeksi. On muuten voinut käytöstään hyvittää oma-aloitteisesti, mutta jos häntä käskee pyytää anteeksi, ei onnistu millään. Eilen yritin vähän uhkailemallakin, eli lapsillani on omat palkintotaulukot, joihin laitetaan merkintä saavutuksista eli jos esim. tämä 7-v. ei kiusaa muita päivän mittaan, tulee merkintä (siis ihan pienestä ei merkintä jää saamatta, mutta jos ihan systemaattisesti purkaa harminsa toisiin), niin sanoin, että nyt oli sellainen kiusaaminen, että jos pyydät anteeksi, voit vielä saada merkinnän... Poika oikein kiehui sisäisesti, kun olisi niin halunnut saada merkinnän, mutta ei vaan voinut sanoa "anteeksi"! Siis mitään nöyryyttävää ei tilanteessa mielestäni ollut ja korostinkin, että kun on pyydetty anteeksi, ei asiaa kaivella sen jälkeen tyyliin "kun silloin ja silloinkin kiusasit toista" tms. Ja ihan vertailuksi: toinen lapseni pyytää anteeksi ilman sen suurempia tuskia. Ja tälle 7-v:lle "kiitos"-sanan oppiminenkin oli todella vaikeaa. Ja muut ihmiset taas sanovat, että lapsi on niin kiltti eikä kiusaa muita. Kotona on eri meininki...
Esim että "mä näen että sua nyt harmittaa, taitaa vähän nolottaa, kun (xxx)"... Näin voit johdatella lapsen myöntämään, että hän katuu tekoaan, en tarkoita manipulointia, vaan auttamista. Hänelle saattaa olla tosi tärkeää se, että vaikka hän ei halua sanoa anteeksi, häntä ei silti pidetä pahana.
Osa lapsista pyytää mekaanisesti anteeksi, mutta eivät häpeä eivätkä tunne syyllisyyttä lainkaan. Silloin anteeksipyynnöllä ei minusta juurikaan virkaa, heidän oman moraalisen kasvamisen kannalta.
Anteeksipyytämätön saattaa olla ihan moraalisesti hyvin kasvanut, mutta kokee tarvitsevansa vähän enemmän ymmärrystä, jotta voisi sitten joustaa anteeksipyyntöön.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
voisi samalla kysyä, ovatko nuo negatiiviset piirteet ihan oikeasti synnynnäisiä, vai pikemmin kasvatuksen/kasvattamatta jättämisen tulosta?
Ajatellaan että kaikki lapset ovat puhtaita ja viattomia, että mikään negtiivinen piirre ei voi olla synnynnäistä.
Käytös on aikalailla isältä pojalle periytyvää, vaikka lapsi olisi varhain sijoitettu, eikä oman isän vaikutuksen alla kasvanut. Ja identtisillä kaksosilla samat taipumukset, vaikka eri perheissä kasvaneet.
Ilmeisesti se on jotenkin yhteydessä tapaan reagoida ulkomaailman (ja vanhempien) viesteihin. Ja "ulkomaailmalla" on taas vastaavasti tietty tapa reagoida tiettyyn käytökseen. Jotain käytöstä/reaktiotapaa pidetään hankalampana kuin toista, hankalasti tyyntyvä, huonosti kontaktia ottava, ei juuri hymyilevä vauva on haastavampi kuin anteliaasti hoivan palkitseva.
Toisaalta joku on vedonnut apinoilla tehtyihin tutkimuksiin, jos herkkä apina annetaan poikkeuksellisen empaattiselle apinaemolle kasvatettavaksi, tästä tulee sosiaalisesti herkkävainuinen "johtajatyyppi". Jos saman apinan hoivaaja on "tunnekylmä", apinasta tulee lauman hylkiö.
voisi samalla kysyä, ovatko nuo negatiiviset piirteet ihan oikeasti synnynnäisiä, vai pikemmin kasvatuksen/kasvattamatta jättämisen tulosta?
Ajatellaan että kaikki lapset ovat puhtaita ja viattomia, että mikään negtiivinen piirre ei voi olla synnynnäistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Esim että "mä näen että sua nyt harmittaa, taitaa vähän nolottaa, kun (xxx)"... Näin voit johdatella lapsen myöntämään, että hän katuu tekoaan, en tarkoita manipulointia, vaan auttamista. Hänelle saattaa olla tosi tärkeää se, että vaikka hän ei halua sanoa anteeksi, häntä ei silti pidetä pahana. Osa lapsista pyytää mekaanisesti anteeksi, mutta eivät häpeä eivätkä tunne syyllisyyttä lainkaan. Silloin anteeksipyynnöllä ei minusta juurikaan virkaa, heidän oman moraalisen kasvamisen kannalta. Anteeksipyytämätön saattaa olla ihan moraalisesti hyvin kasvanut, mutta kokee tarvitsevansa vähän enemmän ymmärrystä, jotta voisi sitten joustaa anteeksipyyntöön.
Kiitos. Olen itsekin ajatellut, ettei lapseni ole mikään "paha", hän on vain todella itsepäinen, mikä ilmenee monessakin asiassa. Jos hän on pahoillaan, hän hyvittää tekonsa itse ja niin, ettei tee siitä numeroa, ei kaipaa siitä kehuja (toki kehun, kun vain hoksaan). Ihan noin sosiaalisen elämän kannalta vaan olisi hyvä, että osaisi hyvittää tekonsa selvästi totutulla tavalla.
Olen itsekin nähnyt paljon lapsia, jotka eivät tarkoita anteeksipyynnöllään yhtään mitään, sama toisten kiusaaminen tms. jatkuu aivan entisellään, mutta tässä vaiheessa äiti on polleana lapsensa fiksuudesta (osaa pyytää anteeksi), eikä seuraa tilannetta :( Ja sekin on musta kamalaa, jos pakotetaan "sovinnon merkiksi" halaamaan. Jos lapsi on vaikka fyysisesti käynyt toisen päälle, ei kiusattu kauheasti ilahdu, jos toinen uudestaan käy päälle äitinsä käskystä! Kun ei tuo "halaaminen" aina ihan leppeää ole. Yritän itse nähdä lapsen toiminnan läpi eli yritän kasvattaa heistä ihmisrakkaita, enkä tuijota pintakiiltoa niin paljon. Joskin on ihan huojentavaa, että tuolla toisella lapsella irtoaa kohteliaisuusfraasit niin helposti...
Tunteiden sanoittamista olen yrittänyt, mutta ei oikein ole onnistunut, siis ei vaikuttanut mitenkään. Mutta luulen, että yritän hioa tekniikkaa... On todella sellainen lapsi, että on herkkä, mutta tunteet on lukkojen takana.
Jotenkin musta pojille tulee kasvun myötä enemmän semmoista henkistä joustoa, kun he ovat siinä 9-10v.
6-7v voi olla tosi macho, 8v lapsetkin on vielä aika - hmm, miten sen nyt sanoisi - jotenkin vielä lapsia, mutta huumori ei vielä niin kehittynyt ja kuitenkin yritetään olla isoja. Kun kymppivee lähestyy, pojatkin alkaa osata puhua ja selittää, eri lailla kuin ennen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitä pienempänä haette apua käytösongelmiin sen paremmin avulla on mahdollisuus tehota.
[quote author="Vierailija" time="23.12.2010 klo 09:34"]Olen tuntenut koko perheen jo lapsuusajoista, olin heidän äidillään hoidossa kun itse olin lapsi. Huomaan että sen perheen nyt aikuiset sisarukset ovat jotenkin tunnevammaisia nyt aikuisina.
He eivät osaa lainkaan tukea toisiaan, jokainen keskittyy vain omiin perheisiinsä eivätkä hoida toistensa lapsia.
Tämä kaverini oli koulussa kiusattu, ja sisaret menivät mukaan kiusaamiseen, vielä kotonakin tappelivat kaikki.
Allekirjoitan täysin sen, että huonoissa oloissa varttunut ei osaa olla empaattinen eikä kasvattaa omiakaan lapsia toisia huomioonottaviksi aikuisiksi.
[/quote]
Aika pitkälle mun miehen perheen kanssa sama juttu, molemmat vanhemmat alkoholisteja. Ketään ei auteta mutta silti odotetaan ja vaaditaan että itseä autetaan omissa ongelmissa. Järjettömän itsekeskeistä porukkaa, siis mukaan lukien myös oma mieheni.
Ikivanhasta psykiatrisesta näkökulmasta psykopatia on kuvaus päänsisäisestä johdotuksesta, ei käytöksestä. Kyse on geneettisestä ominaisuudesta, tietynlaisesta "apinamaisuudesta". Hyvin sekä hyvissä olosuhteissa kasvatettu lapsi kykenee luonteestaan riippumatta toimimaan halki koko elämänsä muita ihmisiä vahingoittamatta, kenties jopa oikein hyödyllisesti ja joviaalistikin. Mitä tulee tyypilliseen hollywoodmaiseen mielikuvaan jonkinlaisesta vaarallisesta ihmishirviöstä, niin nykyään antisosiaalisesta käyttäytymisestä puhutaan antisosiaalisena käyttäytymisenä, jollaisena se myös löytyy käytössä olevista diagnoosioppaista. Rikoksen ja julmuuden polulle on itse kunkin aina erikseen lähdettävä.
Jotkut lapset ovat toisia vaikeampia kasvatettavia. Päsmäröimään päästetyistä ja sille polulle urautuneista tuppaa tulemaan melkoisia maanvaivoja, mikäli kyvyt eivät kehity desibelitasoa ja vaatimishinkua vastaaviksi. Heikosti perusteltua fyysistä väkivaltaa kärsineistä tulee usein itsekin fyysisesti väkivaltaisia. Häirökäyttäytymisestä pidättäytymisellä muita ihmisiä jo lapsena kiristävistä tulee häikäilemättömiä, sillä he ovat aloittaneet kamppailunsa koko universumia vastaan jo varhain. On hyvä kysyä, että kehen tässä maailmassa voi luottaa, jos ei edes vanhempiinsa?
Suomessahan tällaiset asiat on viime aikoina vain kuitattu siten, että elämänsä syystä tai toisesta päin prinkkalaa eläneitä ja myöskin käytöksensä puolesta absoluuttiseen itsekkyyteen vajonneita aletaan kutsua narsisteiksi. Tällaisen leimaamisen suorittaminen on erittäin helppo ja yksinkertainen toimenpide, jolla (erityisesti kyseisen henkilön historiaa sen tarkemmin) tietämätön tai pahansuopa voi tehdä valtavan karhunpalveluksen ympäristölleen. Psykopaatti on toki aina narsisti, mutta hänen narsisminsa ei välttämättä ilmene samantyylisenä huomionkipeytenä kuin ei-psykopaatin narsistin huomionkipeys. Eräs sketsihahmohan muotoili mielihalunsa näin: "Haluaisin olla 7 päivää -lehden sivuilla incognito."
Jokainen apinakin on kuitenkin hieman erilainen, ja älykkäämpi apina turhautuu jo lapsena hitaampaa nopeammin. Virikkeettömyydessä pitämisestä ja subjektiivisesta kaltoin kohdelluksi tulemisen kokemuksesta seuraa vinoon kasvamista.
Kiinnijäämisen pelko virheiden tekemisen johdosta on eri asia kuin omantunnon ääni. Samaten rakkaus on jotain muuta kuin omistushalukkuutta elämänlaatua parantavaa ihmistä kohtaan. Ihmiselle, joka ei ole psykopaatti, näitä asioita ei tarvitse erikseen selittää.
Mikäli teollisen nyky-Suomen vauraudesta ja elämän helppoudesta jouduttaisiin luopumaan, ihmisten luonteiden ikävät puolet konkretisoituisivat siten, että yksinkertaisimmatkin kyllä näkisivät asioiden laidan. Sille on syynsä, miksi tässä maassa on pärjätty lumen, jään, pimeyden ja niukkuuden keskellä vuosisatoja. Vanhat suomalaiset sananlaskut ja ihmisten alttius mm. käsittämättömiin perintöriitoihin kyllä tiedetään.
Minusta tällainen viesti on hyvä kirjoittaa, koska nykyisen empatiahössötyksen aikakaudella törmää usein viitteisiin siitä, että moni äiti on jälkikasvunsa kanssa täysin pihalla. Mahdottoman väkisin runnomisesta ei seuraa hyvää. Ihminen voi olla oikein kohtelias ja mukava täysin johdonmukaisesti ja vedenpitävästi pelkästään hyvän tilannetajunsa sekä kokemuksensa turvin. Kyky yhteistoimintaan, toisten ymmärtämiseen ja hyväksymiseen eivät välttämättä ole sidoksissa empatiakykyyn. Moni nykynuorihan on ihastunut japanilaiseen tapakulttuuriin, joka on melko hyvin optimoitu puheenaiheena olevan luonnetyypin prososiaalistamiseen. Siellä asiat tiedetään, tunnetaan ja hyväksytään, eikä yritetä leikkiä jonkinlaista villiä länttä, joka matkii itselleen uuden yhteiskunnallisen identiteetin jostain muualta aina parin vuosikymmenen välein. Kuten joku jo aiemmin mainitsikin, Japanissa ei juuri todeta psykopatiaa, mitä sillä sitten halutaankin tarkoittaa - rikollista käyttäytymistäkö?
voisiko narsistisia lapsia auttaa jotenkin? Vai onko se peruuttamaton ominaisuus?
jos hän ei lainkaan osoita hellyyttä tai hoivaa eläimille tai muille (pienemmille) lapsille.
Jostain muistelen lukeneeni,että vauriot syntyvät vauvaikäisenä,kun se hoivasuhde katkeaa.
Olen miettinyt itse kuinka julmaa on esim se tapa,että annetaan vaan vauvan itkeä yksin. Ajatus,että kyllä se siitä oppii esim nukkumaan tms. Noh,ihan varmasti oppii,ettei kukaan tule ja auta,että yksin on selvittävä!
Voihan syynä olla tietenkin ihan inhimillisesti ymmärrettävä väsymys tai masennus, mutta siinä vaiheessa pitäisi äidin ymmärtää,että hakee apua. Vauvun hyvinvointi on kuitenkin se ensisijainen tuossa vaiheessa mielestäni. Siinä vaiheessa kun vasta aivot kehittyvät ja luottamus muihin rakentuu.