Kummastuttaa, surettaa, suututtaakin... Ystävistä...

Mulla on pitkään ollu tilanne että naapurissa asuavat ystävät, tai onko nämä edes oikeita ystäviä, eivät ota minua eikä koko meidän perhettä mukaan yhteisiin juitsuihinsa. Istuvat iltaa yhdessä, lenkkeilevät, kyläilevät toistensa luona mutta meitä ei koskaan kutsuta mukaan. Yksi näistä naapureista on läheinen ystäväni, tai näin olen lullut mutta en tiedä enää mitä hänestäkään ajatella. Eilen näin kuinka menivät naapuriin kyläilemään ja yöllä koiraa iltapisulla käyttäessäni näin kuinka istuivat terassilla lyhtyjen loisteessa. Ja hauskaa kuulosti olevan. Hetki sitten näin kuinka lähtivät yhdessä lenkkeilemään. Olisihan tuo ihan mukava jos meidänkin perhe kutsuttais joskus mukaan. Eikä tämä ollut eka kerta, tuskin vikakaan. Tuntuu jotenkin kurjalta kun näin syrjitään ja hyljeksitään. Usein olen minäkin kysynyt näitä ystäviäni mukaan lenkille, kaupungille tms. mutta yleensä vastaus on aina ollut, ei nyt ehdi, ei pääse, ei tee mieli. Eli mieli ei tee minun kanssa olla, näin olen sen tulkinnut koska kylläpähän tälle toiselle ystävälle löytyy aikaa päivittäin. Onko tällainen aito välittämistä? Ja ahdistaa ja tympäisee facebookista lukea päivittäin näitä hehkutuksia miten mukavaa oli taas yhdessä. Tuntuu aika kurjalta... Nyt aattelinkin, että en enää seuraani tyrkytä, saavat luvan itse tulla kysymään jos minun seura kiinnostaa ja minun kanssa haluataan aikaa viettää. En halua itselleni pahaa mieltä lisää, olemalla seurassa josta en ole täysin varma että pidetäänkö minusta. Olenko outo? Sen ainakin tiedän että olen tosi arka menemään porukkaan mukaan ja etenkin tällaiset tilanteet entisestään madaltaa kynnystä mennä kysymään.

Ja joskus jos on ollut näitä tilanteita että ollaan kolmisin, aika harvoin niitä kyllä on, niin tunnen itseni ulkopuoliseksi ja hylkiöksi sillä ei juttelua yleensä minulle kohdisteta minulle ollenkaan. "Tuleppas katsomaan, tiesitkö sinä siitä, oletko käynyt siellä" jne. Tällaista se on. Se tuntuu pahalta!