Lue keskustelun säännöt.
Oletko vasta aikuisiällä tajunnut olevasi introvertti?
24.09.2010 |
Mä olen lähempänä 30-vuotta tajunnut, että mähän olenkin introvertikko, enkä siis ekstrovertti.
Nuorempana yritin olla sosiaalinen ja kuulua ns. piireihin. Jotenkin automaattisesti aina ajauduin niistä ulos.
Nyt vasta olen tajunnut, että mähän viihdyn tosi hyvin yksin ja jos näen ihmisiä, niin se vie minulta energiaa, enkä suinkaan saa energiaa ihmisten näkemisestä.
Helpottavaa :)
Kommentit (7)
Tajusin sen myös tässä päälle 30v.
Kaipaan näkyvyyttä ja huomion keskipisteenä oloa.
En enää pelkää sen aiheuttavan kiusaamista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siis tarkoittaako introvertti sisäänpäinkääntynyttä/sulkeutunutta ja ekstrovertti ulospäinsuuntautunutta/ sosiaalista ihmistä? Miksei voi puhua suomea...
Lapsena oli niin huono itsetunto, että minusta vaan tuli näkymätön ja onpas mukava kun nykyään saakin näkyä ja kuulua.
mutta näin lähempänä kolmeakymppiä olen antanut itselleni "luvan" olla sitä mitä olen, enkä enää yritä niin kovasti muokata itsestäni ekstroverttia.
Tykkään olla yksikseni, mulle se ei ole koskaan ollut tuskaa.
Tosin, osaan kyllä olla seurallinen, meillä käy verrattaen paljon ihmisiä kylässä ja olen suht puhelias, mutta ne ovat lähinnä opittuja tapoja.
Usein jos olen ollut paljon ihmisten seurassa, oikein kaipaan pääsyä omaan rauhaan, lataamaan akkujani.
Luulin kai nuorempana että ulospäinsuuntautuneet ihmiset ovat automaattisesti sosiaalisia ja pidin itseäni sellaisena, mutta en mä oikeasti ole.
En ole lainkaan ujo, nautin ihmisten kanssa olemisesta enkä jännitä vieraillekaan ihmisille puhumista tms. mutta en koe tarvitsevani kovin paljon sosiaalista toimintaa. Olen tosi iloinen kun näen rakkaita ystäviäni esim. joka toinen kuukausi, mutta jos heti aletaan pistää kalenteriin seuraavaa tapaamisaikaa niin se ahdistaa. Tunteakseni oloni tasapainoiseksi tarvitsen todella paljon aikaa ihan vain perheen kanssa, ja suurin luksus on olla kokonaan yksin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nyt kun kotona kahden pienen lapsen kanssa, kaipaan todella sitä, että saisin olla ihan yksikseni. Mieheni ei ihan tajua, mitä hienoa siinä on ja välillä jopa loukkaantuu siitä.
Pidin koko nuoruuteni (yläasteikä ->) ja varhaisaikuisuuteni itseäni introverttinä. No, oikeastaan vasta nyt 35 vuotiaana, melkein keski-ikää kolkuttavana, olen tajunnut että pohjimmiltani olen armoton ekstrovertti.
Minusta teki nuorempana introvertin pitkäkestoinen koulukiusaaminen joka alkoi kuudennella luokalla ja kesti koko yläasteen. Olin köyhemmästä perheestä, maantieteelliseltä taustaltani vääränlainen ja koulussa hyvin menestyvä. Tarvitaanko kiusaamiseen muuta syytä enää? No eipä kai. Vetäydyin sisällepäin koska olin varma että ei kukaan oikeasti voi minusta pitää minuna.
Vasta näin aikuisena kahden lapsen äitinä olen uskaltanut taas olla kuka oikeasti olen. Tuntuu muuten hyvältä eli ymmärrän sinua erinomaisesti ap! En ole enää hiljainen ja sisäänpäinvetäytyvä introvertti vain siksi että pelkään aiheuttaako olemukseni/käytökseni kiusaamista jos olen näkyvä.