Miksi en rakasta tytärtäni?

Äidinrakkaus ei ole mikään automaatti tai aina ehdotonta ja kaikenvoittavaa.



Minä taas tunnen inhoa joskus poikaani kohtaan. On alakoulussa ja en tunne oikeastaan rakkautta tai en tiedä... tytär rakkaampi.

Muutama vanhempi ihminen on mulle kertunut, miten jotakuta lapsikatraasta hakattiin aina ja muuten vieroksuttiin. Oma äitini joutui keskimmäisenä, ainoana tyttärenä aina äitinsä pahoinpitelyn kohteeksi. Eräs jo edesmennyt lapseton nainen kertoi, miten äitinsä inhosi häntä aina. Ei ollut saunassa vahtinut pientä sisartaan riittävästi ja sisar oli polttanut itsensä kuumalla vedellä. Tämä pieni 4-5 -vuotias oli riepoteltu hiuksista pitkin lumihankia ja kerrottu usein, että olet surkea ja sinua ei olisi haluttu.



Lapsia tietysti syntyikin silloin joskus enemmän, kuin oltaisiin jaksettu, mutta ihmisluoto ei ole muuttunut miksikään.



Kaverini noin 40-kymppinen sisar on vaikeasti persoonallisuushäiriöinen. Syntyi ei-toivottuna alkoholtisti-väkivaltaperheeseen. Mies ei jaksanut vaimoaan ja vaimo ei jaksanut yksin pitää 60-luvulla koko balettia kasassa. Viimeinen lapsi oli niitti kaikelle ja lapsi ei koskaan tuntenut olevansa rakastettu ja haluttu.



Oli ainoa pesueesta, joka kouluttautui akateemisesti, halusi hyväksyntää. Inhoaa äitiään ja sisaruksiaan syvästi. Ei käy hoitamassa äitiään terkkulan vuodeosastolla, eikä edes tervehtimässä.



Elämä on tällaista ja on aina ollut

Ehkä tämä on vaiettuja asioita, koska mistään ei ainakaa tietoa löytänyt (yritin googlettaa jne).

En kuitenkaan halua, että tuntisin näin lopun ikääni. Lapsi on kuitenkin toivottu enkä edes ajatellut, että äiti voisi näin tuntea. Aluksin luulin, että tämä menee ohi, äidinrakkaus ei ole mikään automaattisesti syntyvä asia. Mutta viikot kuluvat ja tilanne jatkuu. Minua ahdistaa, koska annan suurimman vastuun tytöstä miehelle (joka on tällä hetkellä lomautettuna, joten se sopii hänelle). En vain tiedä, mitä tehdä. Suurimmaksi osaksi tunnen itseni huonoksi äidiksi koska en kykene antamaan samaa rakkautta kuin kuopukselle. Tavallaan hän on yhden tekevä juttu, jonka hoidan koska on pakko. Tulee toki hetkiä, jolloin olen hiton ylpeä ihanasta tyttärestä, joka hymyilee kun hassuttelen, mutta silti.

Haluaisin, että olisin yhtä läsnä molemmille lapsille, mutta en vain pysty siihen.

elinikäisen suhteen muodostumiselle. Muistan itsekin ihmetelleeni, miten kauan siinä kestää. Olen todella lapsirakas, mutta kummankin lapsen kohdalla rakkaus on herännyt vasta noin puolessa vuodessa. Sitä ennen vauvaa hoitaa "velvollisuudesta". Halailin ja pussailin vauvoja kyllä, mutta jokin puuttui. Nuorempi sairastui 5kk iässä rs-virukseen ja silloin sairaalassa alkoi tuntua, että tämän lapsen menetys sattuisi lujaa. Silloin se rakkaus konkretisoitui. Ensimmäisen lapsen kanssa olin yhdessä vauvaryhmässä ja siellä minä yhtäkkiä tajusin: minähän rakastan tuota lasta!

Ja nyt rakastan molempia niin, että sydämeen sattuu! :)

Itse kärsin jonkin verran mielenterveysongelmista ja synnytyksenjälkeiset kuukaudet ovat olleet vaikeita. Muistathan, että masennus on moni-ilmeinen tauti. Ja se tyypillisesti vaikuttaa kiintymysuhteen luomiseen. Voit puhua tästä neuvolassa. Heillä on masennustestit ja he voivat ohjata sinut tarvittaessa eteenpäin.

Kuulemma kaikki äidit rakastavat heti toukkaa, joka lasketaan rinnoille synnytyksen jälkeen. Mutta näin ei ole.



Ei voi sanoa ääneen, koska tuomitaan. Naiset pelkäävät itse omia negatiivisia tunteitaan, siksi tuomitaan toinen nainen, joka sanoo ääneen.



Neuvolan, psykiatrien, synnytysosaston hoitajien ja sosiaalialan toimijoiden pitää tietää ja tuntea asioita. Ja osata auttaa ilman tuomitsemista.

Mulla mt-ongelmia myös ja todella vaikeiksi puhkesivat äitiyden ´myötä. Koska silloin minuus ja koko elämä muuttuu täysin!

Nuo mt-ongelmat minunkin mieleeni ekana tulivat. Olen kyllä kärsinyt masennuksesta mutta ennen lapsia. Ehkä toisaalta se, etten löydä itse "diagnoosia" tälle, pelottaa ja vaivaa. Ja myös se, että esikoisen kanssa olin ls-asiakkaana juurikin tuon masennuksen takia (siis, tuossa vaiheessa siitäkin oli aikaa jo reilusti kolme vuotta mutta ls halusi olla tekemisissä kanssani) ja minulle jäi muutenkin paha maku näistä tyypeistä (kun he vaihtuivat minulla).

Haluaisin vain löytää jonkin "selityksen". Vauvalla on kaikki kuitenkin hyvin, hän saa tarvitsemansa huomion (enemmän isän puolelta), ruokaa ja puhtaita vaatteita mutta pelottaa eniten se, miten tämä vaikuttaa myöhempään suhteeseen.

Saitko äidiltäsi rakkautta, huomiota lapsena?

Kaksi rikkonaista sielua yhteen,,, Itse ahdistuneen ja väsyneen äidin yksin kasvattama. Isä jätti meidät varhain. Mies vaikeasti mt-ongelmaisen perheen kasvatti (näin jelkeenpäin ajateltuna). Alkoholismia, alhainen koulutustaso, väkivaltaa, pettämistä... Miehen isosisko narsisti/psykopaatti. Manipuloi jo lapsena ja veljeä hakattiin aivan syyttä, kun sisar oli tehnyt pahojaan. Sisar ollut lellikki, vaikka todistetusti oli täysi hirviö jo lapsena.



Sisar halusi teininä lapsen, mutta inhosi tätä syvästi. Huusi ääneen haluavansa lapsensa kuolla tai toivoi tämän loukkaantuvan, tunki komeroon jne. Olin näkemässä, mutta niin nuori ja tyhmä, etten tajunnut puuttua lastensuojelun kautta. Uhkaili minua väkivallalla, jos joskus puutuin asiaan.



Tämä lapsi on nyt aikuinen ja tuli nuorena vanhemmaksi itsekin. Äitiään ei kiinnosta.



Mies on lapsuudestaan vaurioitunut sillä tavoin, ettei anna sympatiaa vanhemmilleen liiemmin, eikä juurikaan pidä yhteyttä. Miehelle vanhemmuus on raskasta joskus ja ei jaksa kakkea räjähtelemättä, kiroilematta ja uhkaa piiskalla. On muuten kyllä rakastava isä ja antaa kaiken vapaa-aikansa lapsilleen.



Mulla taas omien kokemusteni (isä jätti ja äiti ei jaksanut) oma vanhemmuus hukassa ja vaikeata löytää rakkautta lapsiamme kohtaan.



Tätä en tajunnut ennen äidiksi tulemista! Olen yhden abortin tehnytkin, koska todella haastavaa on ollut. Vastottain pääsin vasta psykoterapiaan. Vie vuosia eheytyä.

Luulen, että pois annettu lapsi kaihertaa mieltäsi ja koska molemmat tyttöjä et uskalla kiintyä tähän uuteen tyttäreen.



Itse odotan neljättä ja en osaa iloita tulevasta lapsesta etukäteen, kuten olen iloinnut edellisten kohdalla. Ihan suunniteltu lapsi ja vuosien haave tämä on. Luulen, että elämäntilanteemme (parisuhde yms asiat kunnossa kyllä) epävakaus vaikuttaa asiaan, tai ainakin toivon niin.

Pelottaa hieman etukäteen, mitä tunnen lasta kohtaan kun hän syntyy.

oli samanlaista kun kolmas lapsi syntyi. Raskausaikanakaan en tuntenut odottamaani lasta "omaksi". Vaikka kuinka oli toivottu ja haluttu. Meillä oli perheessä muita ongelmia raskausaikaan, isoja huolia. Nämä huolet jatkuivat vielä kolmosen synnyttyäkin. Kun ne asiat ratkesi kolmosen ollessa noin 4kk, hain apua tuohon "ongelmaan" vai miksi sitä kutsuisi? Pääsin neuvolan kautta semmoiseen äiti-lapsi-ryhmään, joka kokoontui kolmesti viikossa puolen vuoden ajan. Siellä tuettiin vuorovaitusta jne... Alkoi pikkuhiljaa tuntua lapsikin omalta. Nyt on mitä rakkain 4v.



Suosittelen puhumaan noista tunteista jonkun ihan ammattilaisen kanssa. Ne on aika vaiettuja ja vaikea lähteä niistä puhumaan. Se vaan pitää uskaltaa. Apua siihen on olemassa, ihan konkreettista, joka auttaa kun itse sitä haluaa ja täysilä heittäytyy mukaan. Väkisin ne tunteet eivät syty. Eivät välttämättä odottelemalla jne... Kovasti voimia ja tsemppiä!

jossa äiti rakasti poikaansa ehdoitta, ja tytär oli vain olemassa.



Tämä tytär on lapsuudenystäväni ja olemme tunteneet hiekkalaatikkoikäisistä asti. Jo lapsena tajusin jotain olevan pielessä, kun poika sai haleja, suukkoja ja kiitosta vain olemalla olemassa, tyttö yritti ja yritti miellyttää äitiään mutta mikään ei riittänyt. Aluksi se oli sellaista "mene nyt siitä" -tyyppistä, myöhemmin ihan suoraa ilkeilyä (kouluikäisenä). Poika käytti sumeilematta tätä hyväkseen, sisarusten suhde oli täysin vääristynyt. Kanteli äidilleen aivan olemattomia asioita ja luultavasti näistä syistä äiti alkoi kohdella tyttöäkin vihamielisesti ja epäreilusti. Kun isä oli paikalla (lapsilla sama isä), äiti oli vain välinpitämätön tyttöä kohtaan, mutta kyllä isä jotain aavisti, koska hyvitteli asiaa antamalla tytölle äidiltä salaa rahaa.



Tytöllä on tänä päivänä vaikeuksia tuntea oloaan hyväksytyksi. Hirveä pätemisen ja suorittamisen tarve, ja välit äitiin edelleen aivan hirveät. Äidille ei riitä, vaikka tytär on korkeakoulutettu, hyvässä työpaikassa, naimisissa ja kolmen lapsen äiti. Välit ovat nyt poikki, koska tytär on tajunnut, että mikään ei riitä ja että hän ei voi yrittää miellyttää äitiään tämän enempää. Itse äitinä olo on hänelle hankalaa ja paljon on ollut erilaisia mt-ongelmia, ja suhde omaan poikaan "hankala".



On aika hirveää nähdä menestynyt aikuinen nainen, jolla ei ole tippaakaan itseluottamusta ja joka edelleen toivoo äidiltään hyväksyntää. Ja on surullista nähdä hänen kamppailevan oman äitiytensä kanssa, kun koko ajan pitää yrittää tarkkailla omaa käytöstään, että ei toista oman äitinsä virheitä. Lisäbonuksena olemattomat välit vanhempiinsa (katkera myös isälleen, joka salli tilanteen, vaikka yrittikin sitä rahalla hyvitellä) ja täysin vihamieliset välit veljeensä, jota ehkä voi kyllä kutsua narsistiksi.



Ap, tee kaikkesi, että tilanne ei pysy tällaisena. Tyttäresi ansaitsee ihailua ja rakkautta ihan samalla tavalla kuin poikasikin. Vaikka päällisin puolin väittäisitkin, että tytär ei siitä kärsi, kyllä sillä on kauaskantoiset seuraukset, jos tilanne ei muutu.

löytyisikö ap:n lapsuudesta suhteesta omaan äitiin jotain sellaista joka tekee tyttären rakastamisen vaikeammaksi?

että jos oma äitisuhde on vaikea niin suhde omaan tyttäreen voi olla myös vähän vaikea.

Itse en ole oikein kokenut äitini rakkautta ja hyväksyntää ja minun on vaikeampi suhtautua tyttäreeni kuin poikaani.

Tosin meidän lapsien tapauksessa myös lasten luonne vaikuttaa. Poika on avoimempi ja vaatii suoraan mitä tahtoo ja tyttö taas vaikenee ja yrittää sanattomalla viestinnällä kertoa mitä kaipaa.

Rakastan molempia lapsiani mutta tunnen vaikeammaksi olla tytön äiti. Koen, että en oikein osaa. Toivon silti kovasti kehittyväni sillä haluan olla hyvä äiti molemmille.

onko mahdollista että siksi sulla on vähän 'jarru päällä' tämän uuden kanssa? voisit käydä juttelemassa neuvolan psykologin kanssa?

mutta harvalle niistä voi puhua.



Mullakin on kaksi lasta,esikoinen (tyttö) entisestä avioliitosta (mies jätti mut yllättäen juuri ennen lapsen syntymää ja ilmoitti ettei kiinnosta, aivan kuin sullakin ap), ja kuopus (poika) nykyisen ihanan mieheni kanssa.



Esikoinen aiheuttaa todella ristiriitaisia tunteita minussa, toisaalta olen kiintynyt häneen syvästi kun alussa olimme vain kahdestaan hänen isän häivyttyä. Mutta toisaalta, tyttö on kuin isänsä kopio ja mua ärsyttää välillä suunnattomasti kun tyttö muistuttaa olemassaolollaan isästään. On myös samanlainen riiviö kuyn isänsä kuulemma pienenä, ja kyllä on katkerat fiilikset kun joudun yksin hänestä vastaamaan. Lapsen isä ei siis halua edes lastaan nähdä. Välillä tuntuu kuin lapsi olisi mulle kuin ilmaa, välillä toivon ettei häntä edes olisi. En tiedä onko viha oikea sana mutta tuntuu välillä siltä etten kestä lasta.



Kuopus taas on aivan ihana, olen häneen täysin rakastunut. On kuin ilmetty isänsä jota rakastan todella paljon. Onneksi mieheni on ottanut myös tyttäreni kuin omakseen joten enää en ole hänestä yksin vastuussa, ja tytölläkin on ensimmäistä kertaa ns, isähahmo elämässään. Silti mua häiritsee ja ahdistaa nämä tunteeni, miksen voi tuntea samoin tytärtäni kohtaan kuin tunnen poikaa kohtaan? Tuntuu niin pahalta kun tiedän että kyseessä on viaton lapsi jolla ei ole mitään osaa eikä arpaa siihen mitä hänen isänsä teki minulle. Hän ansaitsisi myös yhtälailla tulla rakastetuksi, ja toivon että vielä joku päivä pystyn tuntemaan paljon enemmän häntä kohtaan.



Voimia teille kaikille jotka painitte samanlaisten tunteiden kanssa!

että adoptioon annettu tytär jotenkin kummittelee sun päässäsi. Et ilmeisesti ole sinut ratkaisusi kanssa ja se heijastuu nyt uudessa tytärsuhteessasi.



En tiedä, mitä asialle voisi tehdä, josta tästä on kyse. Pyydä neuvolasta apua.

että tuo ensimmäisen tyttären menetys vaikuttaa sinuun, alitajunnassasi on pelko ettei vauvaa saa rakastaa kun joudut luopumaan hänestä.



Mutta miehelläni oli niin että todella rakkaan pojan jälkeen hän ei osannut heti rakastaa tytärtään, ehkä vuosi siinä meni että tytär alkoi tuntua omalta. Nyt on jo 7 ja isälleen todella tärkeä ja rakas.

Jotenkin se auttaa kun saa puhua asioista ääneen. Mulla meni liki 1,5v kunnes opin rakstamaan esikoista ja sekin kävi niin että lapsi sairastui ja tarvitsi minua entistä enemmän ja ne tunteet vain heräsivät. Olin jo luopunut toivosta. Uskon että mitään ei pidä yrittää väkisin ja sinullakin on monta erilaista syytä ja tarvetta ja seikkaa joilla jokaisella lienee vaikutuksensa. Huono omatunto ei ainakaan auta, sen tiedän.

Mene rohkeasti juttelmaan asiasta ammattilaisen kanssa, se auttaa sinua itseäsi käsittelemään asioita ja avaamaan solmuja vaikka sieltä et tulekkaan saamaan mitään ihmelääkettä jonka jälkeen kaikki on ok. Omat tunteet ja muut pitää käsitellä ja itse oivaltaa ja siihen tarvitaan usein se ulkopuolinen kuuntelia.