Lue keskustelun säännöt.
Miksi en rakasta tytärtäni?
20.09.2010 |
Otsikosta tuli oletettavasti kaikki oleellinen esiin.
Mellä on mieheni kanssa 3kk:n ikäinen tytär ja edellisestä suhteestani minulla on 4v. poika. Ongelmana on se, etten tunne laisinkaan samoin tyttöä kohtaan kuin poikaa. Pojan kanssa olemme olleet alusta lähtien kaksin. Hänen isänsä lähti lätkimään ennen syntymää viiden vuoden suhteen jälkeen ilmoittaen ettei kiinnosta. Samaisen miehen kanssa minulla olisi myös tytär mutta hän sai minut ylipuhuttua että teen abortin jota en koskaan tehnyt vaan annoin lapsen adoptioon isän suostumuksella (ja joo, nyt en kaipaa saarnaa siitä, että olen ollut typerä, vastuuton jne.). Kaikki kolme ovat olleet suunniteltuja vaikka kahden ensimmäisen suhteen kävi miten kävi( ja sitä ovat exän mukaan olleet hänenkin puolesta, vaikka nyt ymmärrän, ettei asia ole niin).
Miksi en vain kykene rakastaan tyttöä? Huolehdin hänestä; ruokin, puen ja olen muutenkin vuorovaikutuksessa hänen kanssaan. Mutta silti hän ei sytytä minussa samaa kuin poika, jota kohtaan olen kuin pahinkin curling-vanhempi. Ja ei, masennuksesta ei ole kyse, sen tiedän. Tiedän myöskin sen, että rakkaus ei syty heti, mutta olisi luullut, että tähän mennessä olisi käynyt niin. En tiedä, tyttö on kuin isänsä kopio ja minusta tuntuukin siltä, ettei tyttö tarvitse muuta kuin isänsä.
Tunnen koko ajan huonoa omaatuntoa pojan takia, koska hänellä ei ole sitä isää jota tarvitsisi (kaiken lisäksi bio-isä irtisanoutui tapaamisista) kun taas tytöllä on, vaikka mies on mitä ihanin häntä kohtaan.
En vain tiedä, mitä tehdä tai ajatella =(
En vain tiedä, mitä tehdä.
Kommentit (24)
että tässä vaikuttaa se keskimmäisen lapsesi adoptioon antaminen.
Ap:n otsikosta ajettelin ensimmäisenä, että äitinikö se on eksynyt vauva-palstalle kirjoittelemaan.
Minun äitini ei rakasta minua. Olen vaikka mitä yrittänyt ja en kelpaa. Kysyin -06 kesällä että rakastatko sinä äiti minua ja hän sanoi ettei osaa vastata!
Itselläni on 3 lasta ja kyllä rakastan heitä. Esikoiseni (poika) on murrosiässä ja käy eniten hermoille. Tytär keskimmäinen, esimurrosiässä, on ollut aina helpoin lapsi. Huomionhakuisin mutta niin rakas. Nuorimmainen taas poika ja tosi rakas. En osaa kyllä ajatella että sukupuoli vaikuttaisi asiaan, kyllä kaikki ovat rakkaita lapsia, mutta murroikäiset ovat niin oma lukunsa. Luulisin.
On ihan totta, että on joku äitimyytti, että ilman muuta äiti rakastaa lapsiaan. No näin ei aina ole ja uskoisin kaikille asioille olevan selityksen. Oma äitini on lastenkotien kasvatti, kenelle ei ole äidinrakkautta annettu, se on ihan selviö että näinhän tämä asia on mennyt. Minä vaan en enää jaksanut sitä, kun hän purki kaiken pahan olonsa ym. minuun ja oli kohtuuttoman ilkeä minulle. Niinpä katkaisin kesäkuussa välit kokonaan, ei olla kuin kerran nähty sen jälkeen ja olen niiiiin helpottunut ratkaisustani!! Jos se äidin rakkaus ei ole itsestäänselvyys, niin eipä ole tämä tyttärenkään.
Enkä todella ole katkera vaan ainakin vilpittömästi helpottunut tällä hetkellä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Rakkaus kehittyy päivittäisessä vuorovaikutuksessa. Minusta ap on mennyt nyt jotenkin paniikkiin tai kipsiin omien tunteidensa tarkkailun takia.
Taustalla olevat kokemukset (siis vanhemmasta tyttärestä luopuminen) ovat kuitenkin sen verran rankempia kuin itselläni on, ettei tietysti voi varmasti sanoa, mistä kenkä puristaa.
Minulle on kyllä aina ollut itsestään selvyys, että äiti rakastaa lapsiaan. Se on tahtotila enemmän kuin tunnetila. Oma äitini rakasti ja rakastaa kaikkia meitä lapsiansa samalla "päättäväisyydellä".
niin tämä toinenkaan ei saa sitä saada, jossain mielesi sopukoissa tällainen ajatus?
Syyllisyytesi estää sinua rakastamasta tytärtäsi, siis syyllisyys siitä että annoit ekan tytön pois. Näin se alitajunta toimii.
Nyt haet apua itsellesi, jotta uskallat tuntea rakkautta tytärtäsi kohtaan!
Itselläni on vähän samanlaista. Tosin mä rakastan mun tytärtä, tiedän sen ihan satavarmasti. Mutta jos näin voi sanoa, niin poika on rakkaampi tai ainakin paljon läheisempi.
Mä ja mun tyttö ei olla oikein koskaan "tultu toimeen", nyt se on jo teini-ikäinen. Tyttö on ollut terve ja ei mitään suuria ongelmia, mutta on luonteeltaan hirveän vaikea ja ei jotenkin päästä edes lähelle, poika on päästää. Onko se sitten ihme että tuntee näin kuin tuntee?