Aion myydä lapseni tavaroita kirppiksellä

kovan kovaa vastaan ja sanoisin että yhdessä katsotaan leluja joista luovut. X-määrä leluja lähtee ja jos lapsi ei ole mukana valitsemassa niin äiti valitsee. Oli mikä hyvänsä niin se x-määrä lähtee. Näin lapsesi oppii luopumaan tavaroista etkä "varasta" niitä häneltä. Toki tiedän että lapsesi varmasti laittaa vastaan suunnitelmaasi mutta mielestäni on tärkeää opettaa luopumisen taito sekä se että sitä täytyy arvostaa mitä on. Lapsuudessani kaverillani oli myöskin laatikoittain leluja ja barbeja joista puolet oli rikki ja huonossa kunnossa. Silti hän ei niistä halunnut luopua kysyttäessä. Ei kyllä koskaan leikkinytkään niillä saatikka arvostanut niitä tai uusia leluja joita sai. Miltäköhän hänen kämppänsä nykyään näyttää jos ei osaa vieläkään laittaa tavaroita pois/eteenpäin?

Eikö olisi fiksumpaa, että vanhemmat oppisivat olemaan ostamatta, jos eivät halua lapsen leluilla leikkivän?

Valitettavasti lapsen tavarat ovat hänen, vaikka ne olisivat "vain leluja" ja vaikka niitä olisi paljon. Ja vaikka niillä leluilla ei ole isoa taloudellista arvoa, niin niitä ei saa myydä ilman omistajansa eli lapsen lupaa. Katso pankkien sivuilta, esim, Osuuspankilla on hyvin selitty, mitä vanhempi saa tehdä ja mitä ei. Vanhemmalla ei ole oikeutta vanhemmuuteen vedoten myydä lapsensa tavaroita. Omistusoikeus on lapsella, ei vanhemmalla, eikä isä tai äiti saa vanhemmuuden perusteella edes hallintaoikeutta lapsensa tavaroihin.

menee mielestäni jo turhan kirjalliseksi tulkinnaksi. Sehän tarkoittaisi että joka ikinen vaate, rätti, kerätty kivi, lelu yms. pitäisi lapselle säilyttää kunnes on täysi-ikäinen. Eikä saisi seuraavalle lapselle laittaa päälle isoveljen/siskon vaatteita kun ne ovat hänen "omaisuuttansa". Eli jokaiselle lapselle pitäisi kaikki ostaa aina uutena. Mihin sellainen tavaramäärä edes mahtuisi? Maalasijärki kunniaan! Eri asia on jos olisi saanut jotain "arvokasta" (osuus kesämökistä perintönä, kallis keräilyesine yms.)

Ei lainlaatija erottele, että vanhemmat saavat tärvätä lapsen pienen omaisuuden mutta eivät isoa tai että on pienempi rikos ryöstää 100000 e pankista kuin 1000 000e.

suurin osa vanhemmista on varmaan linnaan menossa?

Vai kuinka se omistus määritellään? Jospa sanon lapselle synttäreillä :"Tämän saat lainaan" niin silloin minulla on oikeus myydä "lapsen" leluja kirpparilla koska ne ovat vain hänelle "lainassa"?

Kerropas nyt mitä se laki tähän asiaan sanoo?

Sinun kannattaa sopia lapsesi kanssa, mitä leluja ei saa ja mitä saa myydä. Meillä lapset ovat 2-vuotiaasta asti itse päättäneet, mitkä saa pistää huutikseen.

kovan kovaa vastaan ja sanoisin että yhdessä katsotaan leluja joista luovut. X-määrä leluja lähtee ja jos lapsi ei ole mukana valitsemassa niin äiti valitsee. Oli mikä hyvänsä niin se x-määrä lähtee. Näin lapsesi oppii luopumaan tavaroista etkä "varasta" niitä häneltä. Toki tiedän että lapsesi varmasti laittaa vastaan suunnitelmaasi mutta mielestäni on tärkeää opettaa luopumisen taito sekä se että sitä täytyy arvostaa mitä on. Lapsuudessani kaverillani oli myöskin laatikoittain leluja ja barbeja joista puolet oli rikki ja huonossa kunnossa. Silti hän ei niistä halunnut luopua kysyttäessä. Ei kyllä koskaan leikkinytkään niillä saatikka arvostanut niitä tai uusia leluja joita sai. Miltäköhän hänen kämppänsä nykyään näyttää jos ei osaa vieläkään laittaa tavaroita pois/eteenpäin?

Eikö olisi fiksumpaa, että vanhemmat oppisivat olemaan ostamatta, jos eivät halua lapsen leluilla leikkivän?

että luopuminen on osa elämää. Riippumatta siitä kuinka paljon leluja on. Se jos varastoi kaiken - siis kaiken- niin voidaan jossain tapauksissa luokitella psyykkiseksi häiriöksi. Joten jokainen luopuu kyllä aikanaan asioista ja joistakin asioista joutuu luopumaan ilman tahtomsitakin (esim. läheisen kuolema) Joten miksei voisi harjoitella tavaroilla? Vai väitätkö sinä että sinulla on kaikki ikinä saamasi tavarat tallessa? Joka ikinen?

kovan kovaa vastaan ja sanoisin että yhdessä katsotaan leluja joista luovut. X-määrä leluja lähtee ja jos lapsi ei ole mukana valitsemassa niin äiti valitsee. Oli mikä hyvänsä niin se x-määrä lähtee. Näin lapsesi oppii luopumaan tavaroista etkä "varasta" niitä häneltä. Toki tiedän että lapsesi varmasti laittaa vastaan suunnitelmaasi mutta mielestäni on tärkeää opettaa luopumisen taito sekä se että sitä täytyy arvostaa mitä on. Lapsuudessani kaverillani oli myöskin laatikoittain leluja ja barbeja joista puolet oli rikki ja huonossa kunnossa. Silti hän ei niistä halunnut luopua kysyttäessä. Ei kyllä koskaan leikkinytkään niillä saatikka arvostanut niitä tai uusia leluja joita sai. Miltäköhän hänen kämppänsä nykyään näyttää jos ei osaa vieläkään laittaa tavaroita pois/eteenpäin?

Eikö olisi fiksumpaa, että vanhemmat oppisivat olemaan ostamatta, jos eivät halua lapsen leluilla leikkivän?

että luopuminen on osa elämää. Riippumatta siitä kuinka paljon leluja on. Se jos varastoi kaiken - siis kaiken- niin voidaan jossain tapauksissa luokitella psyykkiseksi häiriöksi. Joten jokainen luopuu kyllä aikanaan asioista ja joistakin asioista joutuu luopumaan ilman tahtomsitakin (esim. läheisen kuolema) Joten miksei voisi harjoitella tavaroilla? Vai väitätkö sinä että sinulla on kaikki ikinä saamasi tavarat tallessa? Joka ikinen?

Miksi ihmeessä ostat lapsellesi tavaroita, jos et halua hänen niillä leikkivän? Minusta ihan sairasta hankkia tavaroita vain siksi, että niistä joutuu luopumaan. En minä ihmistenkään kohdalla ajattele, että kertakäyttöystävyyttä - miksi täyttäisin elämäni tavaralla, jonka olen hankkinut vain päästäkseni siitä eroon?

Meillä hommaa on kummasti helpottanut se, että lapset saavat itse lelujen myynnistä tulevat rahat. Okei, osa investoidaan heti samalla kirppiksellä uusiin leluihin, mutta kokonaismäärä vähenee silti, ja lapset oppivat itse luopumaan tavaroista joita eivät enää tarvitse...

Minä teen samoin yhden lapseni kohdalla, koska hän ei luopuisi mistään, ei edes kiiltävistä karkkipapereista, rikkinäisistä sukista, mistään!



Nyt hän on 10-v. ja kerron kyllä aikovani viedä turhia tavaroita ja vaatteita kirppikselle ja pyydän häntä valitsemaan sellaisia. Viimeksi suostui luopumaan yhdestä barbista, jolla ei ollut päätä eikä toista jalkaa, mutta siitäkin vain sillä ehdolla, että saa myyntirahat itselleen! :D



Pyrinkin toimimaan mahdollisimman kivuttomasti; ensin lajittelen tavarat, laitan sivummalle tai jopa kellariin myyntiin lähtevät tavarat, odottelen jonkun viikon, ja jos lapsi ei niitä kaipaa, eikun myyntiin!

Meillä hommaa on kummasti helpottanut se, että lapset saavat itse lelujen myynnistä tulevat rahat. Okei, osa investoidaan heti samalla kirppiksellä uusiin leluihin, mutta kokonaismäärä vähenee silti, ja lapset oppivat itse luopumaan tavaroista joita eivät enää tarvitse...

Minusta tämä on reilua, lelut on lasten ja jos ne myydään, rahat on lasten.

Minusta sinun ei pidä tehdä SALAA yhtään mitään. Sanot reippaasti vaan lapsellesi, että koska hänen huoneensa siivous on yhtä tuskaa (liikaa kamaa), tavaran määrää pitää vähentää. Lapsen on itse etsittävä vaikkapa viikon aikana pari lelua päivässä, jotka myydään pois. HÄN saa pitää rahat/osan rahoista ja ostaa jotain, jolla OIKEASTI leikkii.



Minusta tuollainen "myyn salaa, kun en uskaltanut ottaa lapsen nähden, ETTEI VAAN LAPSI HERMOSTU" on niin curlingia kuin olla voi...

lapsi saa omista (siis esim. lahjaksi saaduista) leluista kirpparimyynnin itselleen.

Vaatteista saa myynnistä myös pienen provikan (n. 10%).

Pöytä hintaan osallistumme koko perhe.

Meillä lapset tuovat parin kuukauden välein tavaraa myyntiin ja homma toimii.

Rahoilla ostetaan (yleensä kirppikseltä) jotain kivaa omaa lelua.

Meillä oli vastahakoinen luopuja, mutta on oppinut, ja on vasta vähän alle 5...



Mutta voisin jakaa tavarat osiin, osa laatikoista jemmaan ja harvennusta peliin. Mä vetoan siihen, että ei mahdu uudet lelut kun on synttärit tai joulu tulossa ja hyvin se nykyään menee.



Mitä tulee oikeutukseen, niin heitän rikkinäiset lelut ja vaatteet pois kyselemättä ja myynhän tuon pieneksi jääneet vaatteetkin kyselemättä.



Jos kaikki joskus saatu/hankittu olisi vielä täällä, niin sehän tarkoittaa vauvaleluista lähtien kaikkea... ihan mahdoton yhtälö, vaikka meillä ei olekaan mahdotonta määrää leluja.