Lue keskustelun säännöt.
Eroa miettiviä paikalla? Teille asiaa! ov
16.09.2010 |
Heti alkuun korostan että tarkoitus ei missään nimessä ole syyllistää eroajatuksista, enkä tietysti voi sanoa mitään yleispätevää (koska tilanteitahan on erilaisia) mutta nyt oli vaan PAKKO tulla "varoittamaan"...
Minä ja lapseni isä erosimme jo 6 vuotta sitten. Erosimme melko hyvissä väleissä (tietysti alussa oli kahnauksia mutta nykyään olemme jo miltei ystäviä, kavereita ainakin) ja olemme mielestäni järjestäneet lapsen kannalta asiat niin hyvin kuin mahdollista, esim. minä ja ex asumme kilometrin päässä toisistamme, niin että lapsemme voi pyöräillä toisen luo kun haluaa, ja vaikka asuu pääsääntöisesti mun luona, näkee isäänsä hyvin usein, eli joka toinen vkonloppu ja sen lisäksi n. 3-4 iltana viikossa.
Silti, taas eilen.. mä en tiedä mitään sydäntäsärkevämpää kuin katsoa lapseni tuskaa asiasta. Suurimmaksi osaksi tuntuu jo että asia on ok, mutta edelleen, siis vaikka erosta jo näinkin monta vuotta, tapahtuu mm. seuraavanlaista:
Lapsi huusi minua illalla sänkynsä viereen. Oli selkeästi jokin hätänä. Kyselin että mistä kiikastaa, ja lapsi parahti lohduttomaan itkuun, ja aikansa itseään koottuaan sai soperreltua että "miksi te ette isän kanssa voi muuttaa yhteen?" ja "miksi te erositte?" ja että kuinka hän ikävöi isää kun on meillä (ja ilmeisesti minua, kun on isällään). Lapsi oli todella lohduton, ja näin kuinka asia _raastaa_ häntä :(
Vaikka siinä kuinka yritin selittää lapselle että kyse oli aikuisten asioista ja että häntä me rakastamme ja että isä ja äiti on hyviä kavereita muttei palaa enää koskaan yhteen, ja yritin lohduttaa että huomenna taas näet isän yms. niin vaikka sain itseni pidettyä kasassa lapsen kanssa jutellessa, niin kun lapsi nukahti, menin suoraan vessaan itkemään kun tuntui niin hiton pahalta :( Nytkin itkettää, kun kirjoitan tätä.
En tiedä olisiko se suhde ollut pelastettavissa, luulen että ei, mutta toisaalta nykyisellä "tiedolla" pohdin välillä että olisin ehkä yrittänyt suhteen eteen vielä lisää, tai jopa elänyt siinä helkkarin kulissiliitossa (kun mitään väkivaltaa, alkoholismia tai pettämistä yms. ei ollut), mutta silloin luulin, että "kun äiti on onnellinen, on lapsikin onnellinen", (mutta ei se mennytkään ihan niin... Esittäisin omana kokemuksenani sellaisen väitteen tuon sijaan, että "kun lapsi on onneton, on äitikin onneton" :/ )
Ja vaikka mulla siis nykyään on jo "uusi" mies ja lapsikin tämän uuden miehen kanssa, ja sikäli olenkin hyvin onnellinen, olen silti melko lailla samassa jamassa (siis onneton) kuin silloin suhteessa lapsen isänkin kanssa, tosin nyt koen sitä tuskaa lapseni surun takia, en omani. Ja tämä on oikeastaan välillä paljon vaikeampaa kestää. Eikä tästä ole oikein ulospääsyäkään.
Tokihan ymmärrän, että on niitä eroja, joista lapset pääsevät hyvin yli, eivätkä reagoi näin kuten meillä kävi.
Mutta koska tämäkin on mahdollista (ehkäpä jopa luultua yleisempääkin, osa lapsista ei ehkä vaan näytä tunteitaan näin avoimesti?), ajattelin että on pakko tulla kertomaan tästäkin. Jos joku, joka miettii eroa, tuntisi että voisi vielä yrittää vielä vähän enemmän, tai edes vielä yhden kerran... Jos säästyisi edes yksi lapsi ja äiti tältä samalta tuskalta, mitä minä koen asian kanssa...
Tsemppiä kaikille parisuhteisiinsa! Pitäkää hyvä huoli!
Kommentit (51)
Minun ja eksäni erosta vasta puolisen vuotta,reilu vuoden mietin ennen kuin vasta uskalsin sanoa sen ääneen.Lasten isä oli tosi kova ryyppään,joi lastenkin aikana enkä pystynyt itse hoitamaan normaaleita ystävyyssuhteitani yms koska mies joi tai jo sei kännissä ollut niin pikkupieruissa.Joka vkl meni miettien missä se juo,juoko meidän kaikki rahat,koska tulee kotiin yms...en vaan kertakaikkiaan jaksanut,muuten oli hyvä mies mutta ei lukuisista uhkauksistani ja aneluistani huolimatta hakenut hoitoa...
Tottakai mulla on paska fiilis ollut jälkeenpäin koska ajattelen että entä jos...toisaalta olen onnellisempi kuin moniin vuosiin kun ei ole enää stressiä toisen juomisesta mutta lapset säälittää,tiedän että he tulevat loppuelämänsä miettimään miksei voida olla yhdessä :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minun ja eksäni erosta vasta puolisen vuotta,reilu vuoden mietin ennen kuin vasta uskalsin sanoa sen ääneen.Lasten isä oli tosi kova ryyppään,joi lastenkin aikana enkä pystynyt itse hoitamaan normaaleita ystävyyssuhteitani yms koska mies joi tai jo sei kännissä ollut niin pikkupieruissa.Joka vkl meni miettien missä se juo,juoko meidän kaikki rahat,koska tulee kotiin yms...en vaan kertakaikkiaan jaksanut,muuten oli hyvä mies mutta ei lukuisista uhkauksistani ja aneluistani huolimatta hakenut hoitoa... Tottakai mulla on paska fiilis ollut jälkeenpäin koska ajattelen että entä jos...toisaalta olen onnellisempi kuin moniin vuosiin kun ei ole enää stressiä toisen juomisesta mutta lapset säälittää,tiedän että he tulevat loppuelämänsä miettimään miksei voida olla yhdessä :(
tyttärenä sanoisin, että teit täsmälleen oikein kun erosit. Ryyppäävä faija ei ole faija. Se on joku kännikala meillä kotona, jonka aikana pitää liikkua varpaillaan, kun se on niin arvaamaton eikä voi tuoda kavereita kotiin, kun faija on siellä kännissä. Kaikkea menestystä sulle! Lapsillasi on fiksu äiti.
Itsekin täällä arkeen kyllästyneenä jne. olen eroa miettinyt. Meillä on kai ihan normaali parisuhde, joka on vain väljähtänyt. Ollaan tästä puhuttu, että ollaan kuin hyvät ystävät jotka on liikaa yhdessä (ja silloinhan alkaa ärsyttämään toinen).
Tapellaan välillä aika paljon.
Jokin kuitenkin saa minut jatkamaan tätä liittoa, ja se jokin kai on lapset.
Meillä on useampikin kaveri nyt eronnut, ja jotenkin vain mun sydän särkyy siitä viikko siellä viikko täällä menosta.
Mutta ehkä osaan ajatella asioita eri tavalla, koska isäni kuoli kun olin pieni. Se antaa kuitenkin niin eri näkökulman asioihin.
Ei ole tosiaan ihan perus AV kamaa =)
Mutta sen verran kuitenkin lohduttaisin, että Ap n lapsen reagointi vähän kuuluu asiaankin, ilman mitään suurempaa traumaakin.
Äiti erosi biologisesta isästäni kun olin vajaan vuoden. Mies oli ihan holisti eikä heillä mitään pitkää rakkaustarinaa takana ollutkaan. En siis muista aikaa jolloin he olisivat olleet yhdessä, Biologista isää tapasin noin kerran kahdessa kuukaudessa muutaman tunnin, jos sattui olemaan selvinpäin, muutamalla kerralla tapasin vaikka ei ollut.
Äidin kanssa muutettiin paljon ja oli rankkaa, mutta oltiin "tiimi", uuden isän, sen ainoan oikean, sain 8 vuotiaana.
Ja siis vaikka mun biologinen isä oli lapsuudessa paska ja nuoruudessa vielä paskempi, ja rakastin äitiäni, niin siinä 5v iässä olin samperin katkera siitä, ettei minulla ollut ydinperhettä. Ihan vain siksi, että jouduin silloin rakentamaan pieneen mieleeni perhesuhteen, mikä poikkesi kavereiden perheidyllistä, oli huomattava että on erilaisia tilanteita. Tämän jälkeen piti vielä kasvaa siihen, että se erilainen tilanne on ihan okei ja ehkä parempikin.
Mielettömän monta kertaa olen äidilleni huutanut 4-6 vuotiaana että muutan biologiselle isälleni, äiti on pilannut mun elämän eroamalla jne jne, aina tietäen, että muuttomahdollisuutta ei ole enkä edes haluaisi ja ydinperhe siinä vaiheessa oli täysin vieras ajatus käytännössä. Se kuului kasvuun.
Ja jos mietitään pitkällä tähtäimellä, niin jokaisella meistä on ristimme kannettavana. Kenenkään äiti ei ole ollut täydellinen, eikä voikaan olla. Tärkeintä on kasvattaa lapset selviämään omista vajaavaisuuksistaan, etteivät he 30 vuotiaina märehdi lapsuuttaan vaan osaavat seistä omilla vahvoilla jaloillaan.
heitä. Lapsi haluaa olla kiltti ja iloinen erosta siksi, ettei äiti syyllistyisi ja olisi surullinen. Lapsi kantaa tuskan sisällään, koska näkee, että äidillä tulee paha mieli jos lapsi sanoo, että haluaisi ydinperheen takaisin.
Näin aikuisille jää harhakuva, että lapset ovat onnellisia erosta, koska lapset eivät uskalla näyttää todellisia tunteita, koska äidin onni on lastenkin onni.
jos lapsi on alakuloinen hän saattaa löytää kätevästi syyn vanhempien erosta ja se on myös tehokas lyömäase vanhempia vastaan jos huomaa sen aiheuttavan tunteita.
Oma poikani sanoi jonkin ajan kuluttua eromme jälkeen että on niin kiva nähdä että sä olet noin onnellinen,äiti. Ollaan kuulemma molemmat paljon mukavampia kun ei asuta yhdessä. Hän ei ollut erosta millänsäkään, asuu vuorotellen molempien vanhempien luona.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No, vanhempani ovat aikuisia ihmisiä, jotka elävät omaa elämäänsä. Kummallakin on myös jo liki parikymmenvuotiset uudet parisuhteet, joiden toisia osapuolia kunnioitan, ja joiden minulle antamasta "ehjästä" kodista olen kiitollinen. Mutta sallisin vanhempieni palata yhteen, eli en paheksuisi sitä, jos se olisi heidän kuudenkympin villityksensä. Tiedän varsinkin isäni yhä rakastavan äitiäni. Äitini oli tälle jonkinlainen elämän nainen.
olisiko sinulla jokin vinkki, miten saisin lapsen todelliset tunteet esille ja yhteiseen käsittelyyn?
Kyselyistäni huolimatta lapsi vaan vakuuttaa, että kaikki on hyvin. Tuolla hän iloisena leikkii ja touhuaa, miten saisin tuskan hänestä ulos?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aloin muistelemaan oman parisuhteemme alkuaikoja. Lapset olivat pieniä ja aina väsytti ja seksi ei kiinnostanut. Iltaisin kun sai lapset nukkumaan, halutti vain hetki omaa aikaa. Mies olisi halunnut osansa ja se ärsytti. Tuntui, että mies on vain koko ajan vaatimassa jotain.
Minusta tuntui, että muiden miehet toi vaimoilleen kukkia ja hellivät ja koruja ja olivat romanttisia. Ainakin kertomusten perusteella heillä oli pikkulapsiaika aivan ihanaa.
Eronneet kaverit kertoivat, kuinka isän ja lapsen suhde on parantunut kun isä on nyt vastuussa lapsista joka toinen viikko. Itse he saavat kulkea kapakoissa ja voi kun heillä on ihailijoita ja uusia ihania miehiä, jotka kohtelee heitä kultakäsin.
Vatvoin eroa ja ajattelin, että oma mies on täysin paska ja meillä ei ole enää rakkautta, ei mitään. Mies ei huomioi ja on liian arkinen ja me olemme enää kavereita. Uhkailin erollakin itku kurkussa monta kertaa kun elämä oli niin arkista. Lopulta sanoin, että otan eron kun lapset on isoja. Kun olen heidät tehnyt niin kestän tätä arkista paskaa ja arkista miestä siihen asti. Ajattelin, että ehdin vielä löytää sen ihanan romanttisen miehen vanhempanakin, joka hellii minua ja jonka turvallinen ja miehinen olkapää on tukenani ja joka järjestää niitä ihania romanttisia hetkiä, kuten kaikilla muilla kavereillani.
Elämä jatkui ja lapset kasvoivat. Jossain vaiheessa huomasin, että en ollut niin väsynyt ja seksiäkin alkoi haluttamaan. Jotenkin se mieskin alkoi tuntua kivalta ja oli tosi hyvä kaveri. Sieltä alkoi löytyä ne rakkaudentunteetkin kun väsymys meni ohi (ja kun alkoi ilmetä, että ei se toisten elämä niin romanttista ollutkaan, kunhan kertoilivat kun peittivät pahaa oloaan).
Nyt on 16 vuotta avioliittoa takana ja miehen kanssa monesti ollaan juteltu, että kuinka kriittistä aikaa pikkulapsiaika on. Mies ei tajunnut, miksi olin niin kärttyinen ja väsynyt ja en halunnut häntä. Minä en tajunnut, että mies vetäytyi kuoreensa ja luuli, etten välitä hänestä enää kun käänsin kylkeni. Kumpikin olimme luulleet, että meillä ei ole enää mitään, koska emme tajuneet muuttuneen tilanteen vaikuttavan käytökseemme. Luulottelimme kumpikin, että rakkaus on kuollut kun se ei ollutkaan sitä intohimoa, mitä luulimme muilla olevan. Kukaan vain ei uskaltanut puhua siitä ääneen kun luuli olevansa ainoa.
Olemme onnellisia, että jaksoimme nuo pikkulapsivuodet ohi, sillä olemme todella läheisiä ja rakastuneita toisiimme. Meitä ei mikään enää erota, koska selvisimme alkuaikojen kriisistä läpi. Olimme nuorina lapsellisia ja meillä oli kummallakin päässä hassu mielikuva, että rakastumisen pitäisi kestää koko elämä. Sellainen romanttinen haavekuva. Emme olleet valmistautuneet vauvojen tuomaan väsymykseen ja siihen, että puolisolle ei ollut enää aikaa.
Mitä olisimme nyt jos olisimme eronneet. Tuskin onnellisia ja tuskin lapsetkaan.
Niinpä niin. Tällä hetkellä vaan kaikki tuntuu olevan umpikujassa. Miehellä on todettu n.vuosi sitten adhd ja tällä hetkellä elämä tuntuu katoavan hänen käsistään täysin. ei puhettakaan vastuun kantamisesta kodista, lapsista tai parisuhteesta. Meillä on yhteinen yritys ja senkin hoitaminen tuntuu kaatuvan täysin minulle. Itselläni on aiemmasta liitosta 2 murrosikäistä, joilla asiat kuitenkin suht' koht ok. toki tarvitsevat hekin aikaa sillä toista vanhempaansa tapaavat harvakseltaan lähinnä lomilla. (Hänelläkin oli aikoinaan vaikeuksia ottaa vastuuta perheestä ja sama kuvio vain toistaa itseään)
Lisäksi perheessä on pienempi koululaine, joka tarvitsee normaalia enemmän tukea kehityksessään. kehon hahmottamisen vaikeutta yms.
Tämän lisäksi pieni taapero ja kaiken lisäksi olen raskaana (lipsahdus ehkäisyssä, mutta omasta puolestani saatulla sillä itse en voisi kuitenkaan toisenlaisen päätöksen kanssa elää)
Mitä sitten tässä kohdassa tulisi tehdä miehen kanssa, joka on valmis nostamaan kädet pystyyn ja kääntämään selkänsä?
Tuntuu, että kaikki, mitä hän on valmis antamaan perheelleen /työlleen on nasevan osuvat loukkaukset ja kaikesta vastuusta luistaminen.
Miten minun yulisi jaksaa yksin tämän kaiken keskellä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse sanoisin tällaista lasta herkäksi enkä alakuloiseksi. Herkkä ja helposti masentuva lapsi jos kuka tarvitsee ehjän ja vakaan kodin, josta sitten ponnistaa elämään.