Eroa miettiviä paikalla? Teille asiaa! ov

Jatkuvasti saa lehdistä ja keskustelupalstoilta lukea juuri noita mainitsemiasi fraaseja, kuinka lapset sopeutuvat niin hyvin, voivat hyvin kun äitikin voi jne jne jne. Voihan ne jossain tapauksessa pitää paikkaansakin, mutta valitettavan moni erolapsi on täysin eksyksissä eikä oma vanhemmat sitä edes huomaa tai tajua. Monesti oireet alkavat näkyäkin vasta myöhemmin eikä niitä osata välttämättä yhdistää eroon. Eron jälkeen joka tapauksessa lapsella ei ikinä sen jälkeen tule olemaan ehjää kotia. Hyvällä tuurilla lapsi säilyttää kaksi vanhempaansa 8ja sitä myötä kaksi kotia), yleisemmin toisesta vanhemmasta tulee satunnainen vierailija lapsen elämässä. Itse olin vanhempieni eron jälkeen todella rikki, mitään isompaa meille näkyvää ongelmaa kun ei ollut. Aluski isä tapasikin säännöllisesti, sitten käynnit harvenivat ja uuden vaimon myötä loppuivat käytännössä kokonaan. Kyllä satutti nähdä omaa isää liikenteessä lähikaupungissa kuskaamassa lähes ikäistäni tytärpuolta harrastuksiin kun minua ja sisaruksia ei tavannut enää lainkaan, elatusavun maksamisesta nyt puhumattakaan. Samoin eräs sukulaisnaiseni vielä 25 vuotiaana reilut 7 vuotta vanhempiensa eron jälkeen itki suruaan erosta kun juhlissa oli maistellut hieman miestä väkevämpää. Ei ne erot lapsille, olivatpa sitten isoja tai pieniä mitään helppoja ole :(

Mä uskon että kaikissa parisuhteissa intohimo häipyy välillä, ja sitten taas syttyy uudestaan. sitä kutsutaan elämäksi.

Nykyään kai ymmärrän sen vaan paremmin, samoin sen, että parisuhde ei pysy hyvänä itsekseen vaan sen eteen on todella tehtävä töitä, joskus oikein hiki otsalla ja hammastakin purren :D Toki on aikoja, jolloin on ihanaa ja kaikki soljuu kuin itsekseen.

Olen myös oppinut ajattelemaan enemmän toisia, enkä pelkästään itseäni, tai ainakaan yhtä paljon kuin ennen.

Surullista vaan että mun piti oppia siihen kantapään kautta, ja että oma lapseni maksaa tästä :(

ap

Luulisin että sillä on melko paljon merkitystä.

Luulisin että sillä on melko paljon merkitystä.

Millä tavalla ajattelet sen merkitsevän? (en siis väitä ettei sillä olisi merkitystä, kiinnostaisi vaan sinun ajatuksesi asiasta)

ap

perheensä ei voi tehdä kuin parhaansa lapsensä psyykkisen hyvinvoinnin eteen. Mies lopulta jätti toisen naisenkin ja yritti tehdä paluuta yhteen perheensä kanssa. Toinen nainen itki samaan aikaan miehen perään. En ottanut miestä takaisin.



Tämä toinen nainen oli itse eroperheestä ja sellainen tavallinen nuori, mutta fiksu heitukka, joka on vielä huvitteluvaiheessa elämässään. Hän varmasti jonakin päivänä sisäistää tekonsa seuraukset kun saa hieman järkeä päähänsä. Ehkä kokee saman kohtalon. Hänelle toisena naisena oleminen oli varmaankin jännittävää, pääsi kerrankin päihittämään jonkun jossakin (ehkä takana koulukiusaamista) ja kokeilemaan äidin roolia suloisen lapsen kanssa, joka oli täysin viaton aikuisten toilailuun.



Semmoista. Ja karavaani kulkee eteenpäin.

mutta luulisin että mitä nuorempi lapsi on, sen haitallisempaa. Ainakin nyt oli tutkittu sitä, että useammassa paikassa asuminen on haitallisinta juuri pienille. Hän ei vielä ymmärrä asiaa.



Isompi pystyy jo jossain määrin ymmärtämään elämän monimuotoisuutta ja hänellä in jo enemmän omaa vanhemmista riippumatonta elämää.



En siis tiedä yhtään mitään, mutta luulen näin. Itse mietin eroa myös, lapsi on kahdeksan ja muutaman vuoden yritän vielä sinnitellä, mies on työtön ja syrjäytymässä.

mutta kiitos ap aloituksestasi. Koskettaa syvältä.



Itse olin erolapsi; isä jätti äidin ja 3 lasta ja muutti uuden naisen luo. Äidille oli kova paikka hoitaa meidät yksin, mutta aina silti jaksoi, enkä muista että olisi hermojaan edes menettänyt, tai ainakaan sitä näyttänyt. Isä otti meitä kun jaksoi, en tiedä/muista paljonko ihan pienenä (olin 5 kun erosivat), ehkä 1 viikonloppuna 1-2 kuussa? Sen verran vähän, että vieraaksihan tuo jäi (jota nyttemmin on yrittänyt paikata, mutta eipä tuo enää luontevasti suju - yhteyttä pidetään mutta omalta puoleltani siksi, kun se kuuluu asiaan ja tiedän kuinka tärkeää se on hänelle, ei kuitenkaan omasta vilpittömästä halustani).



Muistan silti itkeneeni minäkin isäni perään, kun toi meidät viikonlopun jälkeen mummolasta kotiin... "Isi, älä lähde." On siinä minunkin äidilläni tehnyt varmaan tiukkaa. :(



Kun olin teini, äiti ja isä olivat enemmän tekemisissä. Ystävinä, jonkinlaisina; isä tilitti kännissä parisuhteensa ongelmia äidilleni, joka edelleen rakasti isääni ja kuunteli parhaansa mukaan. Vielä silloin toivoin, kuten säännöllisesti sitä ennen, että palaisivatpa he joskus yhteen... Mullakin asuisi kotona äiti ja isä! Ei se haave koskaan kuollut, vaikka tiesin sen mahdottomaksi. Äiti ei ketään "huolinut" meille kotiin asumaan, vaikka välillä seurustelikin, isä taas seurustelee nyt kolmannen naisen kanssa äidin jälkeen. Ei minulla mitään katkeruutta näitä naisia vastaan ole ollut, olin niin nuori etten tajunnut ryhtyä vihanpitoon eikä sittemmin ole ollut tarvetta. Eikä äitini ole isää haukkunut, kaikki kunnia äidille arvokkaasta käytöksestä loppuun asti! (on jo pois nukkunut)



Että joo, tiedän kyllä kuinka rikkinäiseksi se ihmisen jättää, kun vanhemmat ovat eronneet. Se haave elää pitkään ja ajatukset siitä, että minullakin olisi voinut olla yksi ehjä koti... mutta miksei ollut?



Näiden ajatusten voimin jaksoin omassa parisuhteessani yrittää pitkään. Kestin väkivaltaa ("kun ei kuitenkaan lapsen nähden eikä oikeastaan niin useinkaan"), haukkumista, mollaamista, epäarvostusta, epäkunnioitusta, ryyppäämistä... Käytiin terapiassa, puhuttiin henkevästi, uhkailin erolla, lupasimme muuttua. 2-3 vuotta sinnittelin johtotähtenä ajatus ydinperheestä, mutta sitten tuli aika luovuttaa.



Lapsi oireili huonoihin olosuhteisiin ennen eroa (paljon riitelemistä), ja oireet loppuivat miehen muuttaessa pois. Näin koin, että päätös oli sikäli hyvä, koska meillä ei kellään ollut hyvä olla. Nyt meillä on lapsen kanssa kaksin hyvä olla ja miehelläkin uudessa parisuhteessa (lapsi pitää uudesta naisesta, kiva niin), mutta en edes epäile, etteikö lapsikin toivoisi silti, että olisimme edelleen yksi perhe. Puhuu siitä joskus, miten kiva olisi kun kaikki asuisimme samassa talossa (kätevästi myös isän uusi, heh :) ), kaipaa isäänsä ja kotiutumisilta menee apeissa tunnelmissa. Sydäntä riistää, olisin niin mielelläni tarjonnut yhden onnellisen perheen hänelle, kun itse en sitä saanut, mutta näin nyt kävi. Kun vaan saisi lapsen ehjänä aikuiseksi saakka...



Toivoisin niin lujasti minäkin, että te, jotka mietitte eroa siitä syystä, että kaikki ei ole ihan niin kuin ennen tms., niin yrittäkää. Yrittäkää vielä, lasten tähden.



Jokainen tekee päätöksensä totta kai, ja vaikken enää siinä väkivaltaisessa ja muutenkin kierossa suhteessa suostuisikaan elämään, harmittelen silti ikuisesti sitä, että mokattiin.



Ja jos joku haluaa ihmetellä miksi sitten tein lapsen tuollaisen miehen kanssa; käytös muuttui lapsen ollessa n. 2-vuotias, siitä pari vuotta sitä kestin ja ihmettelin ja toivoin ja yritin muuttua ja olla ärsyttämättä jne.

Ilmeisesti se, että alkuhuuma oli haihtunut joten kuvittelit että rakkaus kuollut/kasvoitte erillenne, eikö niin?

Lienee yleisin eron (teko)syy, kun ei viitsitä nähdä vaivaa suhteen eteen...

Jos vaan jaksaa ja pystyy olemaan parisuhteessaan, niin olkaa vaikka lasten takia.

Jos väkivaltaa ei tietenk''n sit.



Ottakaa rakastaja jos puolison kans ei oo seksiä.

Erotkaa sit ku lapset ovat jo teinejä ja opiskeluhommeleihin menossa.



Näin meillä ja vielä jaksaa....'

osuvasti kirjoitit. Kiitos!

Ainoa ero että asumme lapsen kanssa edelleen kahdestaan, vaikka seurustelenkin (jo 3vuotta).

Meilläkin lapsen isän kanssa hyvät välit, asumme suht lähekkäin jne.

Silti poika edelleen välillä kyselee miksi isänsä kanssa erosimme ja on lohduton ja itkee kun on isää ikävä.



Välillä tosiaan tulee mieleen että ehkä olisi sittenkin kannattanut sinnitellä ja siirtää eroa esim. siihen asti kun lapsi vähän isompi, teini-ikäinen tmv.



Hyvä kirjoitus ap.

Toivottavasti eroa miettivät saavat tästä pohdittavaa, varsinkin ne jotka eroaisivat koska "puoliso ei enää sytytä, parisuhde on väljähtänyt jne.".

Oma onni on tietysti tärkeää, mutta tulisi myös miettiä millä kustannuksella sen saa..

Tavallaan lohduttavaa huomata että on muitakin eronneita, jotka jollain muotoa katuvat eroa ja tuntevat syyllisyyttä erosta.

Meidän pitäisi varmaan perustaa joku yhteinen kerho.. :)



P.S. Itselleni myös hyvin tuttua tuo että yritän lapsen edessä esittää vahvaa ja lohduttaa, mutta monesti jälkeenpäin itsekseni olleessa itkettää.

Ap:n viesti on varmaan tärkein ja fiksuin viesti mitä olen koskaan tällä palstalla lukenut ja pakko oli vastata vaikka en yleensä niin teekään.



Itse en ole eroamassa mutta vanhemmat erosi ja luulen että valtaosa erolapsista suree sitä koko ikänsä ja palaa niihin asioihin vielä omalla kuolinvuoteellakin (tai vanhempien) kun kaikki elämän keskeneräiset asiat nousee mieleen.



Kirjassa "Eron lapset aikuisina" kannatetaan kovasti ajatusta että vanhemman etu ja onni ei ole välttämättä lapsen etu. Kannattaa lukea! Tutkittu miten erolasten elämään kuuluu aikuisena.



Hyvillä syillä ero on tietysti asia erikseen. Herkkä aihe, jossa helposti syyllistetään ja syyllistytään.



Kiitos ap, että kirjoitit omista kipeistäsikin tunnoista. Luulen että et ole yksin!

erosin miehestäni 2,5 vuotta sitten kuopuksen ollessa 1,5vuotias, esikoinen oli 6. Minulla on exän kanssa erittäin hyvät välit ja lapset näkevät isäänsä nelisen kertaa vuodessa (kaikki lomat), koska välimatka on tosi pitkä.



Olin eron aikaan sitä mieltä, että ero oli MYÖS lasten kannalta paras ratkaisu, sillä esikoinen oirehti avioliittomme aikana. Kävin hänen kanssaan psykologilla, koska hän poti mm. todella pahaa eroahdistusta. Kotioloissamme ei hirveästi riidelty, mutta lapsi aavisti kuitenkin, että äiti ja isä eivät rakastaneet toisiaan. En nyt kerro koko tarinaa, mutta lapsella meni tosi huonosti ja päätin lähteä liitosta, koska mieheni ei rakastanut minua.



Nyt jälkeenpäin olen sitä mieltä, että minun olisi pitänyt yrittää saada mies tekemään jotain liittomme eteen ja tietysti myös itseni. Olen sitä mieltä, että luovutimme liian helposti.

sekä omien kokemuksienne jakamisesta!



Tavallaan lohduttaa tieto siitä, ettei ole ainoa joka näin kokee/ajattelee, tai on jopa tehnyt saman virheen kuin minä. Toisaalta taas on surullista, että myös muille on käynyt näin. Inhimillistä, mutta surullista.



Toivotaan nyt että kokemuksemme ja nämä "jälkiviisaat ajatuksemme" saisivat jonkun vielä harkitsemaan, yrittämään ja säästymään näiltä murheilta mitä itse koemme, suoraan tai epäsuorasti.



Kiitos vielä teille, ja kaikkea hyvää elämässänne eteenpäin!



ap

noita eroperheiden lasten tuntemuksia.

Varmasti jokainen toivoo, että voisi elää ydinperheessä, onnellisena. Niin minäkin toivoin, mutta se ei vaan onnistunut, ex ei ollut kypsä siihen (no, oli siinä kaikkea muutakin, mutta pettämistä jne en enää voinut kestää menettämättä itsekunnioitustani).

Ei elämä ole aina reilua, mutta varmasti kaikilla on elämässä jotain vastoinkäymisiä. Minun nuorin lapseni oli 5 v kun erosimme, ja on hän kiukutellut jne, mutta toisaalta nykyisin voi mielestäni ihan hyvin (8v). Punnitsin pitkään vaihtoehtoja, eikä muuta ollut. Teini-ikäiset sanoivat, että olisimme voineet erota aiemminkin.

Yritän siis vain selittää, että varmasti vaikka alkoholistiperheen lapsi toivoo, että voisi elää raittiissa perheessä molempien vanhempien kanssa, mutta elämä ei vaan aina mene niin. Vastoinkäymisistä pitää puhua ja niitä käsitellä lapsen iän mukaan, ja joskus ne voivat tuoda vahvuuttakin elämään.

että ero on syynä lapsen oireiluun. Itse näkisin niin, että lapselle on tapahtunut todella lyhyessä (lapsen näkökulmasta) ajassa eron lisäksi paljon muutakin - uusi isäpuoli ja pikkusisko tai -veli. Ihan varmasti lapsi kokee olonsa syrjäytetyksi.



Eron voi hoitaa monella tavalla. Olen kuitenkin sitä mieltä, että paljon vahingollisempaa lapselle on vanhempien uudet (ehkä vaihtuvatkin) kumppanit ja pienemmät puolisisarukset.

jos lapsi on alakuloinen hän saattaa löytää kätevästi syyn vanhempien erosta ja se on myös tehokas lyömäase vanhempia vastaan jos huomaa sen aiheuttavan tunteita.



Oma poikani sanoi jonkin ajan kuluttua eromme jälkeen että on niin kiva nähdä että sä olet noin onnellinen,äiti. Ollaan kuulemma molemmat paljon mukavampia kun ei asuta yhdessä. Hän ei ollut erosta millänsäkään, asuu vuorotellen molempien vanhempien luona.

Joku tuossa kirjoitti, että paras aloitus koskaan - samaa mieltä.



Itse en nyt missään erokriisissä ole tällä hetkellä, mutta juuri näitä "suhde on nyt vähän väljähtänyt" ja "intohimo ei enää ole niin kuin alussa" -ajatuksia on ollut. Ja mielessä samaan aikaan eräs toinen mies, jonka kanssa on jossain vaiheessa ollut vähän peliä. Haluaisin hänen kanssaan seksiä, en muuta. Tämä mies itse jätti perheensä, kun ei ollut onnellinen, nyt kuulemma on. En kauheasti arvosta häntä, mutten itse taida paljon parempi olla, kun muita haikalilen, vaikka oma elämä kaikin puolin kunnossa, paitsi siis sitä upeaa alkuhuumaa ei enää ole. Ja sitä kaipaan.



Tämä aloitus laittoi minut miettimään, että oma elämäni on koko ajan jonkinlaisten kompromissien tekemistä - sen on pakko olla, kun kyseessä on lastenkin elämä. Muutenhan tässä olisi tullut jo tehtyä vaikka mitä. Olin jossain vaiheessa aikeissa kirjoittaa tälle toiselle miehelle kirjeen, mutta tämän ketjun lukeminen sai sen homman jäihin. Toivottavasti ikijäähän.

Mietin tätä kun juttelin erään ystävän kanssa, jonka ystävä on eronnut. Tällä ystävän ystävällä on 2-vuotias lapsi, joka nyt seilaa viikko-viikko -systeemillä kahden kodin väliä. Sanoin, ajattelemattomasti ehkä, että on varmasti rankkaa aikaa lapselle, niin ystäväni kertoi hänen ystävänsä sanoneen lapsen pärjäävän oikein mainiosti ja sopeutuneen hyvin.



Olen kyllä sitä mieltä, että vanhemmat tuntee parhaiten omat lapsensa, mutta voiko koskaan olla varma, ettei lapsi oikeasti kärsi sisällään erosta. Jotenkin tuntuu pahalta kun vanhemmat sanoo lapsensa pärjäävän mainiosti eikä ole tullut mitään ongelmia kun ei koskaan kuitenkaan voi olla täysin varma miltä toisesta tuntuu. Pienikin lapsi osaa esittää tosi urheaa tai sitten oikein pienellä ei edes oikein ole minkäänlaisia keinoja ilmaista pahaa oloaan ja hämmennystä.



Taisi mennä vähän off topic...