Kuinka te pidätte itsenne järjissänne.

Jos aikuinen on ihan palasina ja sekaisin, ei se lapsikaan saa tarvitsemaansa turvaa. Kyllä lasten asioita saa ja pitääkin miettiä, mutta ei ole ihan normaalia vetää itseään ylikierroksille ja itku kurkussa esim. normaalista koulupäivästä. Mitäs sitten teet, kun on _oikeasti_ joku iso huoli? Virittelet narua kattoon, kun ei enää kestä?

Jos aikuinen on ihan palasina ja sekaisin, ei se lapsikaan saa tarvitsemaansa turvaa. Kyllä lasten asioita saa ja pitääkin miettiä, mutta ei ole ihan normaalia vetää itseään ylikierroksille ja itku kurkussa esim. normaalista koulupäivästä. Mitäs sitten teet, kun on _oikeasti_ joku iso huoli? Virittelet narua kattoon, kun ei enää kestä?

Ja kyllä itse asiassa se narun kattoon virittelykin on joskus käynyt mielessä. Tiedän kuitenkin, että se olisi lasten kannalta niitä huonoimpia vaihtoehtoja. Välillä mietin, että jos olisin tajunnut, kuinka kamala tämä maailma on kasvaa, niin olisin jättänyt lapset tekemättä.

murehdit siis omaa lapsuuttasi. Tyttäresi ei välttämättä näe asioita ollenkaan samalla lailla.

Minulla ekaluokkalainen poika ja 4-vuotias tyttö. Olen tuon pojan vuoksi huolestunut välillä aivan puolikuoliaaksi. Hänellä on ollut aikaisemmin vaikeuksia juuri näissä kaveriasioissa ja ne ovat tosissaan ahdistaneet. Nyt taas huolettaa 4-vuotiaan asiat, pyörii mielessä koko ajan, tulee jopa uniin.

ahdistun lasteni kaveriasioista, koska minulla on ollut lapsena ollut vaikeaa löytää ystäviä. Onpas minua joskus kiusattukin. En halua, että lapseni kokee niitä tunteita, joita minä aikoinani.

murehdit siis omaa lapsuuttasi. Tyttäresi ei välttämättä näe asioita ollenkaan samalla lailla.

Tuntuu että tuollainen huoli lapsen kaveriasioista on hieman liioiteltua. Onko sulla oma elämä kunnossa / tasapainossa? Miten työelämä, harrastukset, ystävät ja parisuhde jaksavat? Joskus huomaan, että meillä äideillä elämä kiertyy aivan liikaa lapsien ympärille ja unohdamme itsemme. Se ei liene kovin tervettä. Huolta on lapsista aina, se on selvää mutta tasapainoisina jaksamme ne huomattavasti paremmin!

Tuntuu että tuollainen huoli lapsen kaveriasioista on hieman liioiteltua. Onko sulla oma elämä kunnossa / tasapainossa? Miten työelämä, harrastukset, ystävät ja parisuhde jaksavat? Joskus huomaan, että meillä äideillä elämä kiertyy aivan liikaa lapsien ympärille ja unohdamme itsemme. Se ei liene kovin tervettä. Huolta on lapsista aina, se on selvää mutta tasapainoisina jaksamme ne huomattavasti paremmin!

Kotona olen, eronnut ja yksin. Työtäkään ei ole, olen vaihtamassa alaa. Opiskelua on sivutoimisesti. Tuntuu että olen näiden huolten kanssa vähän tuuliajolla, en oikein osaa rauhoittaa itseäni. Kasvoin aikuiseksi lasteni isän kanssa, ja koko turvallisuuden tunteeni perustui häneen. Tuntuu vaikealta kantaa vastuuta yksin.

sairas ja sun pitää hakea apua, eihän siinä ole mitään logiikkaa, että tapat itsesi, koska kannat niin paljon huolta lapsista- kyllä niitä vähän varmaan haittaisi, jos löytäisivät sinut pää kaasu- uunissa. Ehkä olet oikeasti ahdistunut elämäntilanteestasi tai jostain, ja kohdistat vain ahdistuksen lapsihuoliin? Koska jos oikeasti huolehtisit lapsistasi, et edes miettisi itsemurhaa.

erityislapsen (poika) tempaukset uudessa koulussa, ekaluokkalaisen pärjääminen (poika) ja esikoisen koulumenestys lukiossa (tyttö). Ai nin, ja diabeetikkolapsemme terveydentila (poika). Jos näitä kaikkia pysähtyisi analysoimaan ja pohtimaan, varmaan menisikin se järki. Eletään vaan päivä kerrallaan ja tartutaan asioihin sitä mukaa kun niitä eteen elämä heittää.

Se helpottaa.



Mulla ei ole tollasia murheita vielä kun lapsi on vasta alle vuoden, mutta läheisiä ihmisiä on kuollut parin viime vuoden aikana aika paljon. Lähipiiristä löytyy myös päihde- ja mielenterveysongelmia. Välillä siis ahdistaa pahemman kerran, mutta silloin muistutan itseäni siitä, että minulla on terve ja ihana lapsi, luotettava, komea ja muutenkin kelvollinen mies, kiva koti mukavalla alueella, vakituinen työpaikka, ihan jees ulkonäkö, ystäviä jne. On siis syytä olla kiitollinen.



Ainakin minulla ja muillakin suomalaisilla menee ziljoona kertaa paremmin kuin Chilen kaivosmiehillä tai pakistanilaisilla tulvauhreilla.

Vanhin nyt tokalla, kesk. on ekalla pienin tarhassa. Yöunet pilalla ekasta raskaudesta ekaan koulupvään asti. Olen tietysti yrittänyt salata angstini lapsilta. Pikkuhiljaa hiffasin, että lapseni ovat toodella erilaisia kuin minä. He eivät taida olla niin herkkiä ja olen oppinut miten eritavalla he näkevät asiat kuin minä. Pikku hiljaa helpottaa ja alan luottaa siihen, että se ahdistus ja sekasorto on vain äidin päässä. Lapset tykkää koulusta ja menevät sinne mielellään.



Toivottavasti pysyn järjissäni, jos/kun eka kiusaamisjuttu tulee. On se sitten oma lapsi joka on kohteena tai tekijänä.

Uskon, että kun pienin aikanaan menee kouluun, olen jo päässyt asiasta eteenpäin.

Tässä kasvaa itse mukana ja mielestäni nykyajan ala-asteen opettajat ovat hurjan paljon ymmärtäväisempiä näissä asioissa kuin omana aikanani. Koulusta saa apuja, jos pyytää.

Asioista joihin voi vaikuttaa, on turha huolestua. Ja niistä asioista, joihin ei voi vaikuttaa, ei kannata huolehtia.

minun (nro 14) ja ap:n kaltaiset herkät, huolestuvat, ehkä ankean lapsuuden kokeneet kai sitten vähän vinksahtaneet ihmiset. Ap kaivannee vinkkejä vastaavantyyppisiltä ihmisiltä, ei niiltä, joilla ei ongelmia ole, koska osaavat suhtautua kaikkeen rationaalisesti.

oivallus, että jos pahin tapahtuu (lasta kiusataan pahasti, eikä se lopu) otan hänet kotiopetukseen.

Juu, järki-ihmisistä kuulostaa suurimmalta typeryydeltä maan päällä, mutta lohdutti tieto, että ihan mitä vaan ei tarvitse sietää.

Jotkut kiusaustapaukset ovat järkyttäviä.



Tämä oivallus tosiaan helpotti elämää ja nyt tilanne tosiaan se, että toistaiseksi saan estellä 2 koululaistani lähtemästä joka aamu liian aikaisin kouluun, kun siellä on niin kivaa.

Mutta, äidillä on kuitenkin tämä salainen extreme plan b valmiina.