Vaadinko lapselta liikaa?
Meillä on itsenäinen ja itsepäinen 2,5 -vuotias lapsi.
Olen itse 'kärsinyt' siitä, että vanhempani ovat korostaneet paljon pärjäämistä ja kiltteyttä. Olen ns. perinteinen kiltti tyttö, pärjännyt aina koulussa ja työelämässä, kapinoinut lähinnä voimalla pahoin murrosiässä, vanhempien erotessakin ajattelin aina vanhempieni vointia. Meillä ei juuri puhuttu ikävistä asioista eikä näytetty ikäviä tunteita. Vieraillekin kehuttiin, kuinka meidän lapset on aina iloisia, kilttejä ja pärjää koulussa.
Huomaan kiinnittäväni tähän asiaan nyt kovasti huomiota oman lapseni kanssa. Kuinka siis kannustaa ja kehua lasta ilman, että hän kokee sen painostavana? Kuinka tuoda esille, että lapsi on arvokas juuri sellaisena kuin on? Kuinka asettaa rajat ilman että lapselle tulee tunne, että negatiivisten tunteiden näyttäminen olisi kiellettyä?
Kaiken lisäksi oma lapseni on hyvin kehittynyt, käy itse potalla, kertoo pitkiä tarinoita jne. ja ystävät, sukulaiset ja päiväkodin henkiökuntakin kehuu näitä asioita. Tiedän kyllä, että fiksut ihmiset haluavat sanoa kaikista lapsista jotain positiivisia asioita ja äitinä ehkä vaan kuulen nämä jutut niin, että lapseni olisi erityisen nopeasti kehittynyt. Mutta samalla itselleni kun näiden omien kokemusten jälkeen aikaisin kehittyminen tai koulussa pärjääminen ei ole mikään itseisarvo, vaan ennemmin haluan lapsestani psyykkisesti tasapainoisen ja tyytyväisen ihmisen.
Kommentit (9)
kelaat ja analysoit liikaa.
eihän se että kehut toivottavaa käytöstä ole liian vaatimista!
ei voi kovin pieleen mennä jos kehut kun on kehujen paikka :)
ajattelevani hyvin samalla tavalla. Meillä taitava ja kuuliaisuuteen taipuvainen esikoinen (nyt jo 6-vuotias), jonka kohdalla olen miettinyt näitä samoja asioita. Eli emme halua kasvattaa hänestä "kilttiä ja kunnollista" tyttöä. Kyseessä on tunnollinen lapsi, jolla myös voimakkaat syyllisyydentunnot selvästi, joten tarkkana saa olla kasvatuksessa. Pienet nyanssit riittää yleensä. (Verrattuna esim. pikkusiskoon, joka on aivan eriluonteinen eikä lähellekään yhtä herkkävaistoinen.)
Olen yrittänyt kiinnittää huomiota juuri siihen, että lapsi saisi positiivista huomiota ja rakkaudenosoituksia ihan omana itsenään olemisesta, ei aina pelkästään hyvästä suoriutumisesta. Uhmakaudet ovat olleet selkeitä pohdinnan paikkoja. Eli rajat on pidettävä - ja tavallaan olen aina iloinnut siitä, että tottelevainen lapsi osoittaa omaa tahtoa, koska nuo vaiheet ovat tärkeitä kehityksen kannalta. Eli esim. kiukku ja muut "negatiiviset" tunteet on lapselle sallittu, vaikkeivät ne vanhempien asettamia rajoja ja sääntöjä muutakaan. Ja samalla - koska olen taipuvainen olemaan aika tiukka äiti - olen yrittänyt kiinnittää huomiota siihen, etten tulisi jyränneeksi herkkää ja tottelevaista lasta.
Tuttuja ajatuksia siis... Tsemppiä!
kelaat ja analysoit liikaa.
Tämä on varmasti ihan totta.
Miten ihan konkreettisesti toimitte kun lapsi uhmaa tai kiukuttelee? Minkälaista käytöstä siedätte? Periksi en anna koskaan tietyissä asioissa, esim. osta karkkia kun lapsi arkipäivänä kaupassa pyytää, mutta ehkä mulla on vähän hukassa, kuinka sitten toimin/käsittelen asiaa lapsen kanssa..
kelaat ja analysoit liikaa.
Tämä on varmasti ihan totta.
Miten ihan konkreettisesti toimitte kun lapsi uhmaa tai kiukuttelee? Minkälaista käytöstä siedätte? Periksi en anna koskaan tietyissä asioissa, esim. osta karkkia kun lapsi arkipäivänä kaupassa pyytää, mutta ehkä mulla on vähän hukassa, kuinka sitten toimin/käsittelen asiaa lapsen kanssa..
jos on tilanne että lapsi esim kaupassa alkaa vinkumaan karkkia, sanon ettei saa karkkia, koska ei ole karkkipäivä. jos jatkaa vinkumista, sanon, ettei kannata vinkua, kun et tosiaankaan sitä karkkia saa. jos heittäytyy lattialle huutamaan ja vinkumaan karkkia, nostan ylös ja sanon että ymmärrän kyllä että haluat karkkia ja että harmittaa, mutta ei on ei.
eli konfliktitilanteissa selitän miksi olen nyt eri miletä lapsen kanssa. ja sanoin selitän lapselle mitä hän nyt tuntee (vinkuu, kiljuu jne), en siis kritisoi hänen reaktiotaan sinänsä, vaikka toru huonokäytöksiseksi jos mankuu tms.
, en siis kritisoi hänen reaktiotaan sinänsä, vaikka toru huonokäytöksiseksi jos mankuu tms.
tarkoitin sanoa, että selitän lapselle, että joo, kiukuttaa kun haluat kovasti jotain jota et saa. että ymmärrän kyllä. mutta että sellaisia tilanteita elämässä tulee eikä itku nyt auta.
äh, no ymmärsitkö ollenkaan mitä ajoin takaa?
Tuossa iässä lasta voi ohjata oikeaan suuntaan ja toivoa parasta. Sana vaatia kertoo jo ajatusmaalimastasi.
Lasta tulisi kehua silloin kun hän ei tee mitään, on vain oma ihana itsensä. Ei siis aina onnistuneesta pottailusta tai hienosta piirustuksesta.
Ennen kaikkea lasta tulisi kehua yrityksestä. Prismassa tuli hiljattain kiintoisa dokkari, jossa lastenpsykiatri tai vastaava totesi, että pahinta haittaa saa aikaiseksi kehumalla liikaa lasta älykkääksi. Lapsi kokee sen siten, että hänen tulee aina yltää tuolle "asetetulle" tasolle, eikä kelpaa "omana itsenään" tai epäonnistuneena.
Tuossa iässä lasta voi ohjata oikeaan suuntaan ja toivoa parasta. Sana vaatia kertoo jo ajatusmaalimastasi. Lasta tulisi kehua silloin kun hän ei tee mitään, on vain oma ihana itsensä. Ei siis aina onnistuneesta pottailusta tai hienosta piirustuksesta. Ennen kaikkea lasta tulisi kehua yrityksestä. Prismassa tuli hiljattain kiintoisa dokkari, jossa lastenpsykiatri tai vastaava totesi, että pahinta haittaa saa aikaiseksi kehumalla liikaa lasta älykkääksi. Lapsi kokee sen siten, että hänen tulee aina yltää tuolle "asetetulle" tasolle, eikä kelpaa "omana itsenään" tai epäonnistuneena.
Olen ehdottomasti samaa mieltä tämän kirjoittajan kanssa. Olen vain epävarma, osaanko sitten ihan oikeasti toimia näin. Etenkin kun kuulen viikottain muilta, kuinka kehittynyt lapseni on.
Tuosta vaatia-sanan käytöstä olen vähän eri mieltä. Tiedostan, että minulta on vaadittu tai odotettu ja se kertoo jotain minusta ja saamastani kasvatuksestani, mutta tietoisesti pyrin myös välttämään näitä virheitä oman lapseni kohdalla.
t. ap
lapsipsykologin tai muun kasvatusalan ammattilaisen kanssa voisi huojentaa mieltäsi? Vaikuttaa siltä että sinut on kasvatettu suorittajaksi, ja nyt lastenkasvatus on se "suoritus" jonka parissa hermoilet.
Voisit ehkä alkaa joka tapauksessa käsitellä näitä isoja kysymyksiä erottelemalla toisistaan eri ongelmia. Esim. ala ihan itseksesi työstää omaa lapsuuttasi, itseäsi lapsena, omia vanhempiasi - ihan erillisenä kasvun ja itseymmärryksen paikkana, irrallaan roolistasi vanhempana. Teki itselleni ehdottomasti hyvää.
Mitä kehuihin tulee: mulle oman lapseni terapeutti on muuten antanut neuvoksi pyrkiä kehumaan lasta ihan tietyistä jutuista - siis ei sellaista ylenpalttista yleistä "sinä olet niin fiksu", sillä hänen mukaansa lapsi ei saa siitä ollenkaan yhtä paljon osviittaa ja kannustusta kuin spesifimmeistä kehuista. Siis jos lapsi esim. näyttää piirustuksen, pitää olla kiinnostunut siitä mitä se esittää, kuunnella ja sitten kehua vaikka jotain yksityiskohtaa, tai sitä miten se on väritetty, tai miten paljon vaivaa lapsi on nähnyt sen eteen, sen sijaan että kehuisi vain miten "hyvä piirtäjä" lapsi on. Tämä esimerkkinä.
Rajoista lapseni terapeutti on sanonut sen verran, että niiden pitää olla turvalliset ja muuttumattomat, siis ei niin että yhdellä hetkellä X tai Y on sallittua (jos esim. vanhempi on leppoisalla päällä, tai haluaa välttää riitaa julkisella paikalla tms.) ja toisella ei (jos on oma pinna kireällä). Lapselta saa ja pitää vaatia toisten ihmisten rajojen kunnioittamista.
eli siis lapsen tahtiin ja ns. yleisten ohjeiden mukaan on edetty vaikkapa tuossa pottaharjoittelussa. Mutta aina kun sanon ääneen esimerkiksi 'kävitpä reippaasti potalla', mulle tulee mieleen, että ajatteleeko lapsi nyt että äiti rakastaa mua vain jos käyn reippaasti potalla. Koska itselleni on jostain syystä tullut omien vanhempieni kanssa kokemus, että minun pitää olla kiltti, reipas, iloinen, menestynyt.