Palajan tänne :' (
Niin siinä sitten kävi että kauan kaivattua rakasta emme saaneet odottaa pidempään. Kaikki meni täysin vastoin odotuksiamme.
Yritimme pientä rakastamme 03 vuoden tammikuusta alkaen ja viimein tämän kesäkuun ensimmäisillä viikoilla saimme vihdoin ilouutisen, vihdoin plussa testissä!
Alku sujui hyvin, ei pahoinvointia eikä sen huonompaa oloa, ultrassa näimme pienen rakkaamme oikean kokoisena ja oikeassa paikassa, aloimme innolla odottamaan helmikuuta. Kevät ja kesä oli täynnä surua, oma isäni sairasti koko tuon ajan ja viimein elokuun 25.päivänä hän muutti ikuisesti Taivaan Kotiin. Suru oli suuri mutta tiesin että selviäisin siitä rakkaan mahamuksumme avulla, en vain tuolloin tiennyt...
Kamala aika alkoi nyt tämän viikon maanantaina. Menin neuvolaan aivan kuin ennenkin, innolla saamaan kelan paperit joilla hakisimme pakkausta ja tukia, aluksi kaikki oli vallan loistavasti kunnes loppupuolella tuli aika kuunnella sydänääniä. Terkkari etsi ja etsi, en osannut huolestua vielä, mutta jonkinasteinen jännitys minuun hiipi. Terkkari lähetti minut keskustaan ultraan ihan vain tarkistuttamaan tilanteen ja siellä se iski vasten kasvoja. Ei sykettä ja vauvan kokokaan ei vastannut viikkoja. Siinä laverilla maatessani tunsin kuinka sydämeni oli vähällä pysähtyä, hoin hiljaa vain " ei, ei, ei, ei tätä lasta, ei nyt eikä koskaan..." Sain lähetteen keskussairaalan äitiyspoliklinikalle ja käskyn soittaa mies mukaan. Mies tulikin hakemaan ja yhdessä mentiin. Odottelimme siinä odottavien äitien keskellä itkeskellen hiljaa kunnes hoitaja neuvoi meidät hiukan sivummalle ihan vain meitä ajatellen. Vihdoin lääkäri tuli, koitti ensin kohdunsuun joka oli kiinni ja siisti. Sitten ultrattiin, katseltiin ja ultrattiin lisää, pidin silmiäni kiinni, mieheni kättä rutistaen odotin tuomiota kunnes se tuli " valitettavasti en näe liikettä enkä sykettä, olen valtavan pahoillani" Katsoin vieressä olevaa ruutua ja siinä se näkyi, niin rakas pieni vauvamme makasi massussani kyljelleen käpertyneenä ja ikuiseen uneen nukahtaneena. Itkimme yhdessä...
Sain luvan käydä kotona hakemassa henk.koht.kamoja osastolle mukaan. Kotona itkimme täristen ja halaten toisiamme, luopumisen tuskaa ja sanomattoman suurta ikävää kokien. Osastolla saimme oman huoneen ja mies sai luvan jäädä koko yöksi. Itkimme ja yritimme nukkua hiukan, sain kohdunsuuta pehmittävää cytötecia aina kolmen tunnin väliajoin kunnes viimein supistelut alkuyöstä alkoivat. Mies hieroi ristiselkää joka supistuksen aikana ja viimein seitsemän maissa tiesin että aika oli. Kätilön avustamana synnytin pienen vauvamme ja en halunnut katsoa tuota sisälläni ollutta koska tiesin ettei hän enää elossa ollut.
Jonkinajan kuluttua lääkäri tuli kertomaan meille vauvan menehtymiseen johtaneen mahdollisen syyn, vatsanpeitteissä oli reikä ja koko suolisto sekä maksa oli kehon ulkopuolella, kromosomeissa saattaa myös olla jotain vikaa mutta se selviää vasta kokeiden jälkeen. Saimme myös tietää että rakkaamme oli ollut tyttö. Nyt hän on pieni enkelityttö.
Pääsimme samana päivänä kotiin, ja nyt on toipuminen pikkuhiljaa alkanut. Itku mulla pääsee aina välillä, sille ei voi mitään, hankitut vaatteet ja tarvikkeet veimme yhdessä miehen kanssa varastoon odottamaan onnenaikaa, vaunut ja turvakaukalonkin olimme jo ehtineet hankkia, täytyy vielä miettiä mitä teemme niille.
Tämän viikon alku on ollut raskas, raskaampi kuin mitä ikinä olisin voinut aavistaakaan, ei tullut meistä vanhempia helmikuussa, vaan jo nyt syksyisenä lokakuun aamuna ja enkelitytön vanhempia. Nyt pikkuisemme on pappansa sylissä Taivaassa ja meillä niin kova ikävä!
Jatkosta emme tiedä, saimme ajan infertiliteettipolille joulukuuksi, jossa kuulemme viimeiset tulokset kromosomikokeista ja verikokeista sekä suunnittelemme jatkoa. Uskallammeko yrittää uudestaan? Annetaanko meille mahdollisuus hoitoihin? Voinko tulla luomusti raskaaksi? (mulla siis pcos, miehessä ei vikaa) Kysymyksiä on monta... Mutta ehkäpä niihin saa vastauksia sitten joskus...
Aloitan täällä palstailun taas kun olemme pahimman yli pääseet.
Toivotan teille kaikille pikaista onnistumista ja parempaa onnea odotukseen kuin mitä meillä on.
Trust, mies ja tyhjältä tuntuva elämä
Kommentit (32)
Trust..
Tulin tänne laittamaan vielä osanottoni uudestaan odotuspuolen lisäksi...Kyyneleet vierähtivät poskilleni pitkästä aikaa..
En voi muuta sano kuin, että tiedän todellakin tunteen, koinhan itse saman n. 1kk sitten. Kokemuksella voin sanoa, että vaikka nyt tuntuu pahalta niin kyllä siitä ajan kanssa selviää..vaikka ei siltä heti tuntuisikaan, kummasti se aika vaan parantaa...
Paljon voimia suruunne! Itkekää nyt niin paljon kuin itkettää, joka kyynelellä se helpottaa. Ja puhukaa läheisillenne, jakakaa surua ja tuskaa niin paljon ja kauan kuin siltä tuntuu, minua se ainakin auttoi selviämään.
Toivon teille koko sydämestäni vielä uutta mahdollisuutta.
Tuhansin halauksin kyynelsilmin, caliendre
Teidän tuki on sanomattoman suuri!!!
Kiitos jokaiselle joka on kyyneleensä vierittänyt meidän menetyksen vuoksi, kiitos jokaisesta huokauksesta, rukouksesta ja hiljaisesta osanotosta... Ne kantavat!!
Nandelle erityiskiitos ihanasta runosta, talletin sen koneelle ja haluan sen säilyvän muistoissani ikuisesti.. Otan osaa teidänkin menetykseen, niinkuin monien muidenkin joiden nimiä en nyt muista..
Toipuminen on alkanut hiljalleen, enää ei heti aamusta itketä eikä se möykky ihan kokoaikaa ole kurkussa mutta joinain hetkinä olo tuntuu niin turhalta, kuin elämältä olisi viety pohja pois...
Mutta uskon että ajan kanssa tämä helpottaa, rakas tyttömme ei koskaan unohdu mutta toivon ja rukoilen että saamme hänelle pikkusisaruksen mahdollisimman pian...
Halauksin Trust!
Olen todella pahoillani puolestanne. Täytyy olla niin aivan hirveää.
Muistelen että taisimme joskus -03 palstailla yhtäaikaa tuolla vauvakuume puolla... minä vain olen kerennyt jo lapsen tässä välissä saamaan... ja nyt olen palannut tänne.
Voimia teille. Ajan kanssa suru helpottaa, ei ikinä unohdu mutta helpottaa. Vaikka en ikinä ole itse kokenut samaa on pari ystävääni menettynyt lapsensa rv 20 tienoilla joten läheltä olen saanut seurata miten vaikea asia on.
Jaksamista ja voimia teille kovasti
Meillä on ihana viime helmikuussa syntynyt tyttö. Tuntuu kauhealta ajatella että olisin itse menettänyt hänet jo vuosi sitten. Tai että menettäisin hänet joskus. Voimia teille.
olen niin kovin pahoillani teidän puolesta, itku pääsi minultakin tuota tekstiä lukiessani. voimia surutyöhön, ja uskoa tulevaan.
En minäkään enää käy juuri lukemassa missään mutta nyt pitkästä aikaa tänne satuin tulee ja näin surullista surullisemmankin uutisen, olen niin pahoillani menetyksestänne *halii*
En tiedä mitä sanoa, voin vaan kuvitella kuin pahaolla teillä on, mutta koittakaa ottaa ote elämästä taas ja ajatella positiivisesti (just joo paljoapa lohduttaa) en vaan tiiä mitä sanoa, tuli itku, ei mikään pieni vaan suurtakin suurempi, en ois halunnu teidän kokevan sitä Trust!! ajattellin oikeesti et teillä ois kaikki hyvin vieläkin... hyvin ja saisitta oman pienen kohtapuolin.. en ymmärrä mitä ihmettä se luoja oikein meinaa tolla >:( mut toivon että se antaa tilalle jotain vastaavanlaista rakkautta! *hali*
<3 Annuliini
Voin vain kuvitella, mitä joudutte nyt läpikäymään... Voimia toivon teille aivan valtavasti ja toivon keskinäisen rakkautenne kantavan teidät tämän yli.
Kyyneleiden keskeltä myös,
Katala
Muistan sinut niiltä ajoilta kun itsekin palstailin täällä.
Niin surullista...
Voimia ja kaikkea hyvää teille!
-Tua ja poika 10kk
En tiedä muistatko mua, oltiin yhtäaikaa tuolla vauvakuumepuolella. Lakkasin palstailemasta siellä jo kauan sitten, mutta sä jäit mieleen ja mietinkin joskus, mitä sulle nykyään kuuluu. Enpä olis toivonut tapaavani sua täällä (ei millään pahalla, kuten ymmärtänet), etenkään tollasissa merkeissä. Teille jos kelle olisin sen vauvan jo suonut. Tuntuu niin pahalta teidän puolesta. Ootte rukouksissani. Voimia!
tapahtuneesta, niinkuin kaikki.
Kyynelten lävitse luin viestisi. Saman kokeneena voin vain sanoa, että aikanaan kyyneleet tulevat ikävästä, kaipuusta ja tapahtumien muistamisesta.
Ne tulevat vaan helpommin, ne tulevat silloin kun itse haluaa, eikä ne enää satu tullessaan.
Mutta se vie aikaa, enkä osaa mitenkään kuvitella kuinka tyhjä olosi on nyt, jokaiselle se on erilainen.
Voin vain toivottaa voimia sinulle ja miehellesi. Koska en itse usko enää suuresti siihen, että kaikella on joku tarkoitus, en voi sitäkään kliseetä tässä heittää.
Lepää, ja ajatelkaa vain itseänne ja jaksamistanne. -Lilli-
Muistathan vielä Duracelia?
Olen niin monesti toivonut ja rukoillut teidän puolestanne, ja käynyt seurailemassa kuulumisiasi ja juuri kun sain tiedon onnellisesta uutisesta niin samantien putosin korkealta ja kovaa kun näin tämän uutisen, miten ihmeessä teille kävi näin, miten pahoillani olen ja niin sanaton?
Voimia teille arkeen ja uuteen onnen alkuun, toivotaan että koettelemukset ovat nyt takanapäin ja ihanat ilot edessä.
Suuri hali täältä kaukaa!
Minä en osaa muuta Sinulle ja miehellesi sanoa!
Eikä oikeita sanojakaan kai ole keksitty millä näin suurta surua voisi kuvailla.
Jaksamista ja enkeleitä tulevaisuuteenne.
Toivoo Joonia