12v poika ja alkava murrosikäkö?

Vastahan tämä 12 v poikani syntyi. Rakas pikku poikani, Joka oli suloinen lapsi. Äidin poika kai aina ollut. Minulle kertonut mieltään painavimmat asiansa. Hymypoika joka sulatti sydämet. Toisaalta herkkä, ikävöi päiväkodista kotiin ja aivan pienenä oli arkakin. Sittemmin tullut sosiaaliseksi ja on ikätovereidensa keskellä suosittu, ainakin kavereita on ja menoja olisi heidän kanssaan. Tosin niitä me joudumme rajoittamaan.

'

Tiedättekö tuntuu surulliselta, että oma lapsi, se pienisuloinen onkin yhtäkkiä erinlainen, aikuistuva nuori? Ymmärrän että on normaalia itsenäistymistä, mutta äidin sydäntä rassaa silti. Myönnän, tunnen haikeutta, tosin ristiriitaista kyllä, toisaalta on ihana seurata varttumista.



Miten äkkiä aika meneekään.

ja hänestä kasvaa omilla jaloilla seisova aikuinen.



Hänellä alkaa juuri murkkuikä ja kaikki mitä teet, sanot ja edustat on hänestä, jos ei ihan vielä niin kohta äärettömän typerää ja noloa. Se kuuluu irtautumisprosessiin. Ole aikuinen ja kestä se, sinun osasi on olla nyt se "tyhmä".



Tervetuloa vaan teini-ikäisten vanhemmaksi, ei oo aina herkkuu.

Niitä tarvitsin. Hän on meidän esikoinen, niinku rivien välistä varmaan kuitkin.

Kun siis tuntuu haikelta, mutta myös ravostuttavalta, neuvottomalta, turhauttavalta, ärsyttävältä jne...



Anna hyvä vinkki mitä teet kun sanot lapselleni jo kuudennen kerran, että nyt "mennään nukkumaan". Toinen ei ole kuulevinaan ja sitten toistan " että ihan oikeasti nyt MENNÄÄN nukkumaan". Edelleen on kuin olisin puhunut ilmaa. Toistan saman ja lähden raahaamaan häntä kädestä hammaspesulle ja hän riuhtoo itsensä irti ja sanoo ettei todellakaan aio mennä nukkumaan vielä. Ja minä siihen että aikuiset päättää nämä asiat ja että todellakin menet nukkumaan nyt. Sepustan siihen että on sinun ikäistesi nukkumaanmenoaika.



Sitten kuuluu p...tä ja sadattelua. Sitten kyllä lähtee laahustamaan hampaiden pesulle ja huoneeseensa päin. Toki kaikki hidastettuna. Ja minä patistan aina vaan tiukemmalla sävyllä. Lopulta hän menee nukkumaan ja minä jään jotenkin syyllisenä hiljaisuuteen että oishan tää leppoisemminkin mennä.



Millon tää syyllisyys loppuu? Syyllisyys komentelusta , patistelusta, äänen korottamisesta jne??? Olen lukenut liian monta lastenkasvatuskirjaa jossa toistetaan "sano lapsellesi asiat rauhallisella painokkaalla äänellä. Älä huuda tai korota ääntäsi vaan ole vahva ja ohjaava kasvattaja".



Jotenkin on sellainen olo että itellä jää aina luu käteen.

siinä kohtaa voit tehdä selväksi, että teidän kodissanne on sääntö, että kiroilua ei sallita. Ei murrosikä oikeuta käyttäytymään törkeästi vanhempia kohtaan ja kiroilemaan. Eri mieltä voi olla asiallisestikin.

Mutta miten saada toinen ymmärtämään, että kiroilun on loputtava?



Pitää alkaa rajottamaan netin käyttöä jos vielä kiroilee kielloista huolimatta. Se toistaiseksi ollut vielä tehokas "kiristys keino".



Kun noita nuorempia sisaruksia sitten tulee perässä lisää ja näen jo kauhuskenaarion että koti on täynnä räyhääviä murkkuja. Paukkuvia ovia, vahvoja mielipiteitä, räyhäämistä, murjottamista...



Mitäs se Sinkkonen sanoikaan näistä ja ne muut huippukasvattajat?



Kyllä yhtä ehdit vielä' kädestä pitäen kasvattaa, mutta kun on useampikin lapsi omine vaatimuksineen.

Ja tähän sanottakoon että jokaisen lapsen olen ilolla maailmaan saattanut ja toki tiedän että tää helpottaa joskus, mutta ... Nyt vaan ottaa päähän.

Mutta miten saada toinen ymmärtämään, että kiroilun on loputtava? Pitää alkaa rajottamaan netin käyttöä jos vielä kiroilee kielloista huolimatta. Se toistaiseksi ollut vielä tehokas "kiristys keino". Kun noita nuorempia sisaruksia sitten tulee perässä lisää ja näen jo kauhuskenaarion että koti on täynnä räyhääviä murkkuja. Paukkuvia ovia, vahvoja mielipiteitä, räyhäämistä, murjottamista... Mitäs se Sinkkonen sanoikaan näistä ja ne muut huippukasvattajat? Kyllä yhtä ehdit vielä' kädestä pitäen kasvattaa, mutta kun on useampikin lapsi omine vaatimuksineen. Ja tähän sanottakoon että jokaisen lapsen olen ilolla maailmaan saattanut ja toki tiedän että tää helpottaa joskus, mutta ... Nyt vaan ottaa päähän.

ei se rajoituksilla ja säännöillä muutu. nuori pitää itse saada tajuamaan, että kiroilu ei ole sopivaa.

Miksi muuten usein juuri iltaisin iskee morkkis "huomenna olen parempi äiti"?



Ihan kuin meihin olisi sisäänrakennettu äitimyytti joka jaksaa olla loputtoman kärsivällinen ja pitkämielinen. Oikeassa elämässä kuitenkin meillä äideilläkin ovat tunteet olemassa. Niiden mukaan mennään. Toki järjen ääntä kuunnelleen, mutta kuinka usein se järki jää johonkin? Tunteet vie vaikka kuinka yrittää järkeä kuunnella.