Milloin mä opin, että paniikkihäiriöstä ei voi parantua tahdonvoimalla...

ja osaan psyykata itseni kuntoon ilman paniikkia.



Lääkkeet oli ennen jatkuvasti mukana, ei enää.

sain täyden avun hypnoosihoidolla, nyt pärjään ilman lääkkeitä ja kohtauksia ei ole ollut.

Paniikkihäiriö on usein reippaiden ihmisten riesa ja liian itsekriittisten ja suorittajien.



Olen itse saanut paniikkikohtauksia, mutta en ole etsinyt helpointa tietä lääkkeistä. Olen opetellut rentoutumaan ja olemaan armollinen itselleni. Puhunut asiasta ja hyväksynyt sen. Jos kohtaus iskee, en koe epäonnistuneeni vaan mietin, miksi minulla on taas suorituspaineita ja stressiä.



Toivottavasti opit elämään itsesi kanssa. Aika rankkaa se oli, mutta nyt on elämä helpompaa. Jos pystyt, älä pelkää paniikkikohtauksia, äläkä koe niitä epäonnistumisiksi. Ne on elimistön hälytysmerkki, että kaikki ei ole tasapainossa ja sinulla menee liian lujaa. Oikeastaan ne on hyvä merkki ja ne pysäyttävät. Olen yrittänyt suhtautua niihin kuin lahjaan. Pelottavia ne ovat, sen myönnän. Mutta nyt niitä ei ole ollut enää herran aikoihin kun olen lopettanut niiden pelkäämisen ja kuunnellut enemmän itseäni.



Voimia sinulle.

nyt ei ole ollut enää vuosiin. Loppuivat kun totesi ettei enää yritä taistella vastaan kun tietää mistä kyse ja tietää ettei siihen kuole. On valmis ottamaan kohtauksen vastaan, mutta jotenkin tämä rauhoittuminen on saanut kohtaukset loppumaan alkuunsa ja jäämään pois.



Näin siis minulle selitti, itse en ole kokenut kohtauksia joten en tiedä miten tyhmältä tai järkevältä tämä kuulostaa muista :)

sain täyden avun hypnoosihoidolla, nyt pärjään ilman lääkkeitä ja kohtauksia ei ole ollut.

oikeastaan vaan suuri pettymys kun latasin siihen odotuksia, mutta se ei auttanutkaan millään tavalla.

Paniikkihäiriö on usein reippaiden ihmisten riesa ja liian itsekriittisten ja suorittajien. Olen itse saanut paniikkikohtauksia, mutta en ole etsinyt helpointa tietä lääkkeistä. Olen opetellut rentoutumaan ja olemaan armollinen itselleni. Puhunut asiasta ja hyväksynyt sen. Jos kohtaus iskee, en koe epäonnistuneeni vaan mietin, miksi minulla on taas suorituspaineita ja stressiä. Toivottavasti opit elämään itsesi kanssa. Aika rankkaa se oli, mutta nyt on elämä helpompaa. Jos pystyt, älä pelkää paniikkikohtauksia, äläkä koe niitä epäonnistumisiksi. Ne on elimistön hälytysmerkki, että kaikki ei ole tasapainossa ja sinulla menee liian lujaa. Oikeastaan ne on hyvä merkki ja ne pysäyttävät. Olen yrittänyt suhtautua niihin kuin lahjaan. Pelottavia ne ovat, sen myönnän. Mutta nyt niitä ei ole ollut enää herran aikoihin kun olen lopettanut niiden pelkäämisen ja kuunnellut enemmän itseäni. Voimia sinulle.

olen kotiäiti ja donwshiftannut hyvin perusteellisesti. Onhan se inhottavaa kun kaupan kassalla ei pysty pakkaamaan tavaroita kassiin kun kohtaus iskee.

ap

nyt ei ole ollut enää vuosiin. Loppuivat kun totesi ettei enää yritä taistella vastaan kun tietää mistä kyse ja tietää ettei siihen kuole. On valmis ottamaan kohtauksen vastaan, mutta jotenkin tämä rauhoittuminen on saanut kohtaukset loppumaan alkuunsa ja jäämään pois. Näin siis minulle selitti, itse en ole kokenut kohtauksia joten en tiedä miten tyhmältä tai järkevältä tämä kuulostaa muista :)

mutta tuo ajatusmalli ei ole minulla toiminut. Kun ne kohtaukset on niin todellisia ja vaikka niihin ei kuole, niin pidätyskyky kun pettää tai joutuu soittamaan ambulanssin esim niin onhan se aika älyttömän noloa.

Olen oppinut hallitsemaan paniikkioireilua ja pitämään sitä "kaverina", joka kertoo että olen esim. liian väsynyt. Kun tunnen paniikkioireen tai vaikeina aikoina ahdistuskohtauksen iskevän, muistutan itselleni etten kuole siihen oikeasti.



Sanon päälleni, että vippaa vain rauhassa, minä en juokse mihinkään. Ahdistuspuuskiin tarvitsen joskus lääkkeitä (Xanor), mutta muuten pyrin kerta kerralta ottamaan kohtaukset rennommin.



Alkoholin välttäminen auttaa asiaa, samoin urheilu. Lähden monesti kunnon salitreenille, kun ahdistuneisuus tai muu oireilu yrittää nostaa päätään.

Jos ette kykene tekemään jotain paniikin takia niin älkää tehkö sitä. Niin helppoa se on. Turha omia rajojaan on rikkoa.



Pyytäkää jonkun muun tekemään se jos ahdistaa. Aivan turha nostaa verenpainetta asiasta.

Miksi rääkkäätte itseänne? Jos ette kykene tekemään jotain paniikin takia niin älkää tehkö sitä. Niin helppoa se on. Turha omia rajojaan on rikkoa. Pyytäkää jonkun muun tekemään se jos ahdistaa. Aivan turha nostaa verenpainetta asiasta.

en halua antaa periksi. Haluan lisäksi käydä siinä isossa hypermarketissa (jossa aina saan kohtauksen) ihan vain siksi että siellä on hyvä valikoima. Ja joskus ihan vain siksi että olen "päättänyt" parantua ja ajattelen etten anna minkään paniikkihäiriön pilata elämääni. Mutta harmitus on joka kerta suuri kun se paniikki iskee.

ja antaa sen sanella elämäänsä, kulkemisia bussissa, kauppakassin pakkaamisia ja niin edelleen. Se voi hyvin, kukkii ja rönsyilee, jos sitä vaalii. Siitä voi saada itselleen liiankin hyvän kaverin, josta ei edes pysty luopumaan.



Minusta on parempi hyväksyä, että se kiusaa joskus hetken, mutta selättää sitten järkipuheella. Paniikkihäiriö rajoittaa elämää, jos sen antaa tehdä niin.



Eikä tartte tulla päälle, häiriöt on varmaan eri asteista, mutta noin pääpiirteittäin oireilua voi lieventää harjoittelemalla.

Olen oppinut hallitsemaan paniikkioireilua ja pitämään sitä "kaverina", joka kertoo että olen esim. liian väsynyt. Kun tunnen paniikkioireen tai vaikeina aikoina ahdistuskohtauksen iskevän, muistutan itselleni etten kuole siihen oikeasti. Sanon päälleni, että vippaa vain rauhassa, minä en juokse mihinkään. Ahdistuspuuskiin tarvitsen joskus lääkkeitä (Xanor), mutta muuten pyrin kerta kerralta ottamaan kohtaukset rennommin. Alkoholin välttäminen auttaa asiaa, samoin urheilu. Lähden monesti kunnon salitreenille, kun ahdistuneisuus tai muu oireilu yrittää nostaa päätään.

tuskin voit omalla autolla ainakaan kulkea jos xanoria käytät?

ja antaa sen sanella elämäänsä, kulkemisia bussissa, kauppakassin pakkaamisia ja niin edelleen. Se voi hyvin, kukkii ja rönsyilee, jos sitä vaalii. Siitä voi saada itselleen liiankin hyvän kaverin, josta ei edes pysty luopumaan. Minusta on parempi hyväksyä, että se kiusaa joskus hetken, mutta selättää sitten järkipuheella. Paniikkihäiriö rajoittaa elämää, jos sen antaa tehdä niin. Eikä tartte tulla päälle, häiriöt on varmaan eri asteista, mutta noin pääpiirteittäin oireilua voi lieventää harjoittelemalla.

harjoittelusta en ole omalla kohdalla huomannut olevan kuin haittaa. Hankalassa elämäntilanteessa ei kannata altistuksia tehdä.

olen joutunut ottamaan Xanorin, mutta lääkettä täytyy käyttää harvoin. Harvoin minulla on sellaisia menojakaan, että autoon olisi pakko hypätä sillä sekunnilla. Mieskin voi ajaa.



Joko en ota lääkettä ja lähden esim. juuri sinne kuntosalille tai sitten otan ja lepään vähän aikaa sohvalla maailma pyörien. Enimmäkseen selviän rentouttavilla mielikuvaharjoituksilla.

Minä pääsin eroon ahdistuneisuudesta ja paniikkikohtauksista 2,5 vuoden terapian ja lääkkeiden ansiosta. Tahdonvoima ei ehkä auta, mutta terapian pitäisi auttaa! Sinä todella voit parantua, mutta sinun ei tarvitse tehdä sitä yksin. Anna jonkun pätevän ihmisen auttaa.

Tiedän myös kun se tulee autonratissa valoissa.

En halunnut loukata, enkä mitään pahaa tuolla kommentilla, että älä ole reipas.

Kävin itse pitkän tien tämän asian kanssa. Opettelin alussa menemään näihin paikkoihin miehen kanssa ja kerroin, että nyt pistelee ja tuntuu, että taju menee.

Kotona heittäydyin makaamaan ja ajattelin, että tämä on kohtaus, ole ihan rauhassa, se menee ohi. Välillä kohtaus pääsi päälle ja siinä kärvistelin. Kun aloin tuntea omat kohtaukseni ja niiden kestot, se helpotti.

Voi kun osaisin antaa sinulle jotain neuvoja. Tiedän, kuinka kamalia ne tunteet ovat.

Itse olin aika loppuunpalanut kun aloin näitä saada. Tämän jälkeen aloin ottaa aikaa itselleni ja päätin hypätä oravanpyörästä pois. Maailma menkööt menojaan, minä elän rauhallisemmin.

Ajattelen sinua todella lämmöllä, vaikka olet vain teksti tässä koneella. Tiedän, miltä sinusta tuntuu.

Ps. yksi, mikä voi auttaa on hyvä hieroja. Kun aloin stressaamaan, vedin hartioita ylös, mikä aiheutti hermopinteen, mikä taas huimausta ja posken puutumista. Tämä toi paniikkikohtauksen esille. Eli lihasten kiristyminen stressistä, fasettilukkoja rintarankaan ja sen aiheuttamia sydämentykytyksiä ja puutuneisuutta ja halvaantumisentunteita.

Paniikkihäiriö on usein reippaiden ihmisten riesa ja liian itsekriittisten ja suorittajien. Olen itse saanut paniikkikohtauksia, mutta en ole etsinyt helpointa tietä lääkkeistä. Olen opetellut rentoutumaan ja olemaan armollinen itselleni. Puhunut asiasta ja hyväksynyt sen. Jos kohtaus iskee, en koe epäonnistuneeni vaan mietin, miksi minulla on taas suorituspaineita ja stressiä. Toivottavasti opit elämään itsesi kanssa. Aika rankkaa se oli, mutta nyt on elämä helpompaa. Jos pystyt, älä pelkää paniikkikohtauksia, äläkä koe niitä epäonnistumisiksi. Ne on elimistön hälytysmerkki, että kaikki ei ole tasapainossa ja sinulla menee liian lujaa. Oikeastaan ne on hyvä merkki ja ne pysäyttävät. Olen yrittänyt suhtautua niihin kuin lahjaan. Pelottavia ne ovat, sen myönnän. Mutta nyt niitä ei ole ollut enää herran aikoihin kun olen lopettanut niiden pelkäämisen ja kuunnellut enemmän itseäni. Voimia sinulle.

olen kotiäiti ja donwshiftannut hyvin perusteellisesti. Onhan se inhottavaa kun kaupan kassalla ei pysty pakkaamaan tavaroita kassiin kun kohtaus iskee.

ap

Luultavasti paraneminen olisi helpompaa jos tietäisi miksi hermoilet.

ja osaan psyykata itseni kuntoon ilman paniikkia. Lääkkeet oli ennen jatkuvasti mukana, ei enää.

Joka kerta kun meinasi kohtaus iskeä, psyykkasin itseäni rauhoittumaan ja keskityin rauhalliseen hengittämiseen. Hoin myös päässäni jotain tyyliin "en kuole, selviän tästä...". Pikkuhiljaa sain kohtaukset lyhenemään ja lopulta pääsin niistä eroon. Lääkkeitä en ikinä syönyt.

Opin myös tunnistamaan koska sain kohatuksia. Yleensä stressaantuneen ja väsyneenä. Pois kaikki turha stressi ja tarpeeksi unta. Vieläkin tänäpäivänä meinaa pekko nostaa päätään mutta onneksi saan rauhoitettua tilanteen ja elämäni. Kohtauksetta kohta liki 10 vuotta.

Kesä oli niin hyvää aikaa, että olin varma, että olen parantunut. Mutta eipä aikaakaan, kun töiden alettua vanha tuttu tuli taas seurakseni. Joka päivä on enemmän tai vähemmän epätodellinen ja poissaoleva olo. Koko ajan myös huimaa ja käsiä pistelee. Olen itse asiakaspalvelutyössä ja pelkään toden teolla tulevani työkyvyttömäksi tämän takia.



Nyt on varmaan vaan myönnettävä, että tarviin terapiaa, ei tässä enää omat keinot riitä. Voimia kaikille, joiden seuralaisena on tuo viheliäs seuralainen!

ja antaa sen sanella elämäänsä, kulkemisia bussissa, kauppakassin pakkaamisia ja niin edelleen. Se voi hyvin, kukkii ja rönsyilee, jos sitä vaalii. Siitä voi saada itselleen liiankin hyvän kaverin, josta ei edes pysty luopumaan.

Minusta on parempi hyväksyä, että se kiusaa joskus hetken, mutta selättää sitten järkipuheella. Paniikkihäiriö rajoittaa elämää, jos sen antaa tehdä niin.

Eikä tartte tulla päälle, häiriöt on varmaan eri asteista, mutta noin pääpiirteittäin oireilua voi lieventää harjoittelemalla.

Oireiden lievyys nostattaa silti verenpainetta ja pidemmällä ajalla se vaurioittaa aivoja ja rasittaa sydäntä.

Tuollanen kamppailu väsyttää elimistön ja lyhentää elinikää. Eli näille itsepäisille ihmisille jotka eivät anna periksi on odotettavissa hyvin lyhyt elinikä abaut 5o vuotta.

Sydänkohtaus tulee vielä. Miksi rasittaa elimistöä vain sen tähden että oire olisi lievempi? Oire on aina oire ja rasittaa hermostoa.