On ihan hirveää seurata vanhempiensa vanhenemista :(

Ei ole tarkoitus loukata ketään, mutta oikeasti, olkaa kiitollisia ja onnellisia siitä että saatte, nimenomaan saattee, seurata kuinka äitinne ja isänne vanhenevat!

Se on luonnollista ja osa elämää, niin meille itse kullekin käy.

Ja mitä vanhemmaksi elää niin sitä valmiimpi, yleensä, on myös siihen että elämä päättyy.

On pitkä eletty elämä takana ja aika siirtyä seur vaiheeseen. Yleensä ne vanhukset on myös valmiita siihen, ainakin ihan erilailla kuin nuoremmat/nuoret.

Se on meille jälkeenjääville vaikeaa, surua ja ikävää, mutta ei niinkään heille joilla tosiaan jo pitkä elämä takana ja mikään ei jäänyt ihan kesken.



Pohjana tämän kirjoitukseni siihen kokemukseen mikä minulle on tullut kun seurasin nuoren äitini taistelua ja häviämistä sairautta vatsaan, äiti oli sairastaessaan 43v-46v ja kun äiti kuoli 47v täytettyään niin häneltä jäi 30v esikoinen jolla 4v ja 2½v lapset, äidin ainoat lapsenlapset, 23v keskimmäinen ja vasta 15v kuopus.

Äidillä jäi kaikki ihan kesken, niin oma äitiys kuin varsinkin mummona oleminen.

Minä antaisin aika paljon jotta saisin äidin takaisin, jotta hän saisi vanheta ja vaikka "vain" katsoa lapsenlapsiensa kasvua, jotta saisin nähdä itse hänen vanhenevan.

Elämä on luopumista, tiedän ja ymmärrän, mutta välillä sen luopumisen aika koittaa aivan liian aikaisin ja tuskallisen tien kautta, sitä on hyvin vaikea ymmärtää ja hyväksyä.

Silloin suru on niin erilainen, se riipii jotenkin niin syvältä ja on niin julmaa että joinakin hetkinä tuntui etten saa happea, huusin metsässä kuin pieni lapsi ikävääni ja potkin puita.



Olkaa siis kiitollisia, onnellisia ja nauttikaa siitä että näette vanhempienne vanhenevan.

Tänään kävi mielessä sellainenkin ajatus, että ehkä lievä dementia on oikeastaan armollinen juttu? Ei ole kokemusta kyllä, mutta pohdiskelin silti. Oma 70 vee vanhempani on aika heikossa kunnossa tällä hetkellä mutta nuppi on 100% kirkas. Se ehkä eniten sattuu, kun miettii miltä tuntuu pelätä kuolemaa kun ei haluaisi vielä kuolla. Ehkä pieni höperöys ja hauraus voi kuitenkin jollain tavalla pikku hiljaa valmentaa ihmistä tai pehmentää? En tiedä.

Terveelliset elämäntavat ja iloinen mieli vie aika pitkälle.

Sohvanpohjalla makaaminen, ylipaino, kateus, katkeruus ovat yksi suu liian aikaiseen vanhentumiseen.

Äidilläni on lonkkaproteesi, sydänvika, polvi operoitu. Mutta silti on eläväinen 79 vuotias. Hän olisi toki voinut isän kuoleman jälkeen jäädä sängynpohjalle suremaan ja lopettaa elämänsä siihen. Mutta suruajan jälkeen loi uuden elämän, koska koki, että elämä on lahja.

On kokenut kovemman elämän, mitä moni nuorempi. Ison ja todella köyhän perheen lapsi, joka joutui aikoinaan eväkkoon. Ruokaa ei ollut aina ja pikkupiiaksi joutui 12 vuotiaana tekemään kovasti töitä. On ikänsä tehnyt raskasta työtä ja ei ole helpolla päässyt. Mutta silti vain jaksaa olla kiinnostunut lapsenlapsistaan ja matkustaa ja elää hyvää elämää.

Jokainen voi tehdä itse valintoja, miten vanhenee.

ja on edelleen kiinnostunut lapsenlapsistaan. Olemme juuri menossa hänen luo tänään.

Pirtsakka nainen, vaikka on lonkkavaivaa yms. Paljon harrastuksia ja on kiinni tämän päivän menossa tiukasti ja ottaa kantaa politiikkaan yms.

Huolehtii ulkonäöstään ja on tarkka vaatteistaan. Kaunis nainen vielä vanhanakin. Matkustelee ulkomailla joka vuosi ja kesät hoitaa isoa pihaansa ja kasvimaata.

Toiset alkaa vanhuksen rooliin jo 60 vuotiaina. Hurjaa katsoa töissä naisia, joilla vielä eläkkeeseen pari vuotta ja ovat jo "sairaita" ja raihnaisia ja jatkuva valitus päällä ja kitinä siitä, että elämä on mennyttä.

Eli vanhana ihmisestä näkee, millainen asenne hänellä on ja miten on pitänyt kunnostaan huolen. Jos ei liiku ja syö mitä tahansa ja on ylipainoinen ja elämä koostuu salkkareista, voi olla varma, että on apaattinen vanhus aika aikaisten.

Eli älkää surko vanhempienne vanhenemista vaan ottakaa opiksi ja nouskaa sieltä sohvanpohjilta ja miettikää, mikä on elämässänne tärkeintä.

On aika paljon itsestä kiinni, millaisen vanhuuden elää. Katkeruus ja kateus vanhettaa.

sairauksille et voi mitään.

Omat vanhemmat ovat sairastaneet siitä asti kun muistan, mutta vielä elää porskutavat. Äiti valittaa sairauksiaan ja vointiaan. Jaksaa mitä jaksaa 65 vuotias on. Isä samanikäinen sydänsairas, mutta ei piittaan sairauksistaan (huokaus) vaan mennä porskuttaa, tosin ei ole kiinnostunut kuin itsestään ja omista jutuistaan.

Ensimmäistä kertaa äitini sanoi ettei jaksa tulla torille. Ensin keksi ties mitä syitä, kunnes sain oikean vastauksen. Hän ei jaksa. Olin tyrmistynyt. Äitini, joka on aina ollut markkinahumussa viihtyjiä, ei jaksa tulla toritunnelmasta nauttimaan. Sitten totesin tyynen rauhallisesti että oot tainnut tulla vanhaksi. Kysyin vielä että onko jotain vikaa? Sairautta? Huono vointi, kenties jalkavaivoja? Ikä vaan on tehnyt tehtävänsä, 71 v. Mittarissa. Nyt menee sulatellessa tätä tietoa aika. Näinkö se sitten menee. Onko ne ajat kohta ohi kun äitin kans kuljettiin mukavissa paikoissa? Surullista, jotenkin.

Sairauksiin voi vaikuttaa, liikunta ja ruokavalio auttaa

Vanha ketju, mutta vastaanpa minäkin. Omat vanhempani ovat melko iäkkäitä myös, 76 ja 75-vuotiaat ja itse olen 35v kahden pienen lapsen äiti. N.72-vuotiaana oma äitini alkoi vanhentua silmissä, on hän sairastanut vakavasti jo vuosikymmeniä, mutta sitten alkoi tulla sydänoireita, mitä väsyttivät enemmän. Ei sitä vaan enää huvita lähteä minnekään kun tietää ettei jaksa.  Muutama vuosi sitten käytiin vielä ulkomailla yhdessä, oli ihana reissu ja ihmeen hyvin hän jaksoi, kerran jäi hotellille lepäämään kun me muut lähdettiin katselemaan nähtävyyksiä. Ehkä pahinta olisi alzheimer tai joku muu mikä muuttaa persoonallisuutta tai rappeuttaa muistia.