Sata ja yksi syytä olla onnellinen, mutta...

Onko teillä samanlaiset elämänarvot,saatteko olla koskaan miehesi kanssa kahdestaan?



Jospa sinulla on sellainen vieraantumisen tunne toisesta, kun ette voi miehesi kanssa keskittyä vain toinen toiseenne?



Totta on, että rakastumisvaihe menee aina ohi noin puolessa vuodessa, mutta sen jälkeen seuraa joko rakkaus tai kaipuu muualle.



Oletko joskus tuntenut suuria tunteita miestäsi kohtaan, vai mihin liittonne perustuu ylipäätään?

Ehkäpä voisit laitana kirjastosta joitakin itsetuntemusta käsitteleviä kirjoja?

Näin ulkopuolisesta tuntuisi, että et ole sinut itsesi kanssa, haet elämäntarkoitusta, tunnet henkistä tyhjyyttä. Kaipaat virikkeitä, elämää, harrastuksia, jotain ihan omaa ja kenties jotain koko perheen yhteistä. Ei parisuhde kuitenkaan ole olemassa sinua varten, siis vain ja ainoastaan sinun onnellisuutesi vuoksi. Sinun pitää antaa, että voit saada, enkä nyt tarkoita seksiä. Ehkä sinun pitäisi antaa itsestäsi paljon enemmän miehellesi, lapsille, kavereille, sukulaisille, tuttaville. Ehkä, en tiedä, hakusessa se omakin elämäni on. Mutta tällaisiin ajatuksiin minä olen tullut: ei pidä vaatia, murjottaa, mäkättää, raahustaa päivästä toiseen. Pitäisi asettua enemmän toisen asemaan, mutta noudattaa myös omia ihanteitaan, lähteä ulos neljän seinän sisältä, saada virikkeitä ja elämän intoa. Arki on turva, mutta ei silloin, jos siitä tulee tappavan tylsää.

Mutta mä oon ainakin tässä vaiheessa tullut sinuiksi sen ajatuksen kanssa, ettei mun tarvikaan nyt tietää, mitä teen seuraavat neljäkymmentä vuotta ja kenen kanssa. Ehkä emme istu yhdessä kiikkustuolissa, ehkä olemme loppupeleissä liian erilaisia ja tarvitsemme keski-iältä ja vanhuudelta eri asioita. Mutta ei se ajatus määritä mun elämää tänään tai huomenna.



Tällä hetkellä kupissa painavat paljon enemmän ne asiat jotka ovat hyvin kuin ne jotka ovat huonosti. Mieheni on aivan mahtava isä, huomioiva aviomies, mukava kumppani jonka kanssa jakaa arki. Seksiä on harvoin, mutta se onkin sitten useimmiten loistavaa. Useimmiten tunteeni miestä kohtaan ovat sellaisia tasaisen lämpimiä, joskus tosi negatiivisia (tyyliin "meillä ei ole mitään yhteistä, me ei koskaan puhuta mistään, ei harrasteta eikä edes haluta samoja asioita") mutta hetkittäin (esim. ihanan seksin jälkeen) koen taas sitä huumaavaa rakkautta, jonka hyvin muistan parilta ekalta vuodelta. Sitä, kun tuntui että ei voi tarpeeksi lähelle toista sykertyä. Niiden hetkien voimalla sitten hyvin jaksaa silloinkin kun tuntuu, että tässäkö tää nyt sitten on.



Oon myös yrittänyt ajatella, että ok, on suhteita, joissa puolisot on toisilleen kaikki kaikessa, paras ystävä ja rakastaja ja tuki ja turva ja filosofointi-keskustelukumppani... meidän suhde ei ehkä ole tuota kaikkea, mutta hyvä avioliitto kuitenkin. Kunnioitusta, rakkautta, lämpöä ja tukea löytyy, kaikkea sitä mitä ilman en mitenkään ainakaan tässä elämänvaiheessa pärjäisi. Mieheni NÄKEE mut, tajuaa ja tietää musta asioita, joita en ole koskaan kenellekään toiselle näyttänyt (enkä aina edes itselleni). Meillä on hauskaa, tajuamme toisemme puolesta sanasta. Ihan äkkiä en kuvittele toista vastaavaa suhdetta saavuttavani, vaikka jostain syystä tästä lähtisinkin sellaista etsimään. En voisi olla varma, onko edes mahdollista löytää toista näinkin hyvää.



Lisäksi meidän kaksi lasta takaavat sen, että ero ei ole mulle nyt mikään vaihtoehto - yksinhuoltajana en pärjäisi, eikä mulla mielestäni ois oikeuttakaan riittää lapsilta tätä tasapainoista perhearkea, vaikka ruoho saattaisikin aidan toisella puolella olla vihreämpää (mitä se tuskin kovin kauan edes olisi).



Tällaisia ajatuksia mulla heräs.

Mutta ehtymätön en taida olla minäkään. Vedän itseni naruun tällä menolla. En tiedä, mutta jotenkin tuntuu siltä, että minä olen se "vahva" ihminen, joka mahdollistaa toiselle unelmiea todeksi. Sillä, että olen antanut tilaa ja vapautta. Nyt kuitenkin olen ajanut umpikujaan. Toisella on kaikkea, mitä hän toivoa voi, minulla tämä arjen areena. Siltä tuntuu. Sanokaa, jos teistä olen "mulle kaikki-imijä",mutta omasta mielestä en ole!

Viime vuonna tein ratkaisun ja muutin omaan asuntoon. Haimme samalla eroa.



Lopullisen eron päättäminen on kuitenkin todella tuskallista. Mies ei halua erota ja minä en tiedä mitä haluan.



Yksin on varsin ihanaa, elämä on vauhdikasta, urheilen paljon, näen kavereita hyvin usein, käyn elokuvissa, teatterissa yms. paljon useammin kuin aikaisemmin, teen töitä paljon hyvällä omalla tunnolla. Ajatus takaisin muutosta ahdistaa, mutta yksinäinen tulevaisuus myös pelottaa.



Yhteiselomme ei ollut mitenkään ongelmatonta. Olemme hyvin erilaisia, eri arvot, erilaiset näkemykset moniin asioihin. Näistä syistä johtuen arki ei ollut kovinkaan leppoisaa vaan jatkuvaa taistoa. Minusta tuntui monesti etten osaa tehdä mitään oikein ja aina piti varmistella onko näin nyt hyvä. Kotiin tulo lähinnä nosti sykettä. Kuitenkin ehkä 70 % ajasta oli varsin ihanaa. Ihana ja kauhea vaihteli koko ajan ja sitä mukaa intoni muuttaa pois ja erota. Näin usein unta että mies oli pettänyt minua, tuli kertomaan asiasta ja minä vain nauroin onnellisena ja helpottuneena.



Miten ihmiset oikein pystyvät eroamaan? Luopumaan ihmisestä jonka kanssa on vietetty suurin osa elämästä. Luopumisen tuska on aivan kauhea vaikka tämä onkin ollut oma päätökseni.



Siirryin siis ajatuksista tekoihin, mutta en tiedä onko tästä mitään apua tilanteeseesi. Olen usein toivonut jotain kristallipalloa että tietäisin mikä ratkaisu on oikea. Rakastamisesta en tiedä minäkään, ehkä rakastan, ehkä en. Jos joku tietää mistä sen tietää, niin olisin myös kiinnostunut tiedosta.



Positiivisena asiana näkisin sen, että yleensäkin miettii elämää ja sen sisältöä. Monet elää vain eteenpäin laput silmillä ja ajattelee että ihan ok eikun eteenpäin.

että ois se niin helppoa ku mies tulis kotio pahoillaan, että on pettänyt... :/ Vois hyvällä omallatunnolla lähtee lätkimään.



Ilmeisesti edellisellä ei ole yhteisiä lapsia miehen kanssa? Mutta olette kuitenkin tekemisissä vielä vuoden päästä erosta?



Luopumisentuska, kyllä. Pelkkä ajatuskin jo pelottaa, mutta en tiiä miten kauan tätä ite jaksaa. Näitä omia ajatuksia meinaan. Ja onko tämä oikein miestäkään kohtaan? Puhua asiasta en enää uskalla, kolme vuotta sitten avasin sanaisen arkkuni kun olin tarpeeksi kauan sitä pohtinut ja mies tuli suoraan kysymään, että onko mulla joku huoli. Toisaalta helpotti, puhuttiin paljon, mutta voinko rikkoa taas miehen todellisuuden sanomalla lähes samat sanat kuin silloinkin???



ap

Edellisellä on yksi lapsi joka on nyt vuoro viikoin molemmilla ja tästä johtuen olemmekin paljon tekemisissä. Teemme yhä kolmestaan juttuja ja soitellaankin varsin paljon. Pitäisi varmaan lopettaa, mutta hankalaa sekin. Lapsi on kyllä sellainen elämän valo että en tiedä millaista olisi ilman häntä. Yksinäinen, lapseton tulevaisuus peloittaisi vielä aika paljon enemmän.



Lapsen takiakin olen miettinyt että pitäisikö kuitenkin palata takaisin, mutta häntä ei tilanne näytä yhtään haittaavan eikä toivo takaisin muuttoa.

ap ;)