Miten joku saattaa lyödä lastaan? Varsinkin pientä? Voiko joku kertoa?

joku pitää sitä normaalina kasvatuskeinona, ei pahoinpitelynä (en siis itse ajattele näin), toisella ehkä pimahtaa kun lapsen kiukuttelu tai muu menee ärsytyskynnyksen yli, kolmas on sadisti ja saa lasten hakkaamisesta nautintoa. Muitakin selityksiä varmaan on.

kaikilla olisi hyvä olla, ei ongelmia, pahoinvointia, murheita... kaikki olisivat rakastavia vanhempia ja kukaan ei koskaan satuttaisi toisiaan.



Me olemme vajaita, me ihmiset. Jokainen kantaa omaa taakkaansa ja jotkut eivät vain jaksa.

joku äiti totes tytölleen kaupan kassalla että jos et oo nätisti ni mä näpäytän sua.



En usko että näpäyttelyt on mitenkään viisaita komentokeinoja. Uskon rajoihin ja kieltämiseen, mutten väkivaltaisin keinoin.

Niin kauheita kersoja on sattunut silmiin, etten yhtään ihmettele, ettei vanhemmat jaksa. Itse en ole lyönyt eikä mua ole lyöty koskaan.

mä olen kanssa ihmetellyt sitä. Jotenkin kun yrittää mennä väkivallan maailmaan, niin tuntuisi luonnollisemmalta lyödä aikuista kuin 3-vuotiasta lasta.



Mä haluaisin kanssa tietää mikä on sellainen tilanne, jossa ei voi mitään muuta kuin lyödä lasta.



anoppi kertoi, että oli lyönyt kerran 2-vuotiasta kun ei suostunut kakkaamaan lentokoneessa. Kakka oli kuulemma tullut. Hän piti sitä ihan luonnollisena. Itsestään selvää on, että anoppi hoida meidän lapsia.

mä olen kanssa ihmetellyt sitä. Jotenkin kun yrittää mennä väkivallan maailmaan, niin tuntuisi luonnollisemmalta lyödä aikuista kuin 3-vuotiasta lasta.



Mä haluaisin kanssa tietää mikä on sellainen tilanne, jossa ei voi mitään muuta kuin lyödä lasta.



anoppi kertoi, että oli lyönyt kerran 2-vuotiasta kun ei suostunut kakkaamaan lentokoneessa. Kakka oli kuulemma tullut. Hän piti sitä ihan luonnollisena. Itsestään selvää on, että anoppi hoida meidän lapsia.

Itse voin kuvitella montakin tilannetta, jossa korvasta raahaaminen tai läpsäisy voi olla paras ja tehokkain "kasvatuskeino". Kaikki kasvatuskeinot kärsivät inflaation liikaa käytettyinä, mukaanlukien ns. rakentava keskustelu, joten jatkuvaahan tuollainen läpsiminen ja muu näpäyttely ei voi olla. Mutta jos lapsi tietää rajansa, ei ole mitään syytä olettaa, että noiden keinojen tarvitsisi olla jatkuvia.

ja kyllästynyt omaan elämäänsä usean lapsen yksinhuoltajana, siksi häntä ärsytti se, että emme uskoneet heti. Me opimme olemaan varpaillaan ja kuulostelemaan ilmapiiriä.

Jos hän laittoi puurolautasen pöydälle, niin se oli syötävä tyhjäksi tai hän syötti sen väkisin.

Siihen aikaan 60-luvulla oli vallalla kasvatuskäsitys, jonka mukaan oli vanhempia toteltava, eikä siinä neuvoteltu.

kerropa sitten 8 oman kokemuksesi perusteella tilanne, missä lapsen hakkaaminen paljaalle pepulle on paras toimenpide eikä mitään muuta vaihtoehtoa ole?

että hermot voi mennä ja kaikilla ne ei oo yhtä hyvät. Mutta ei se kyllä selitä sitä että joku pystyy lyömään lastaan.



Kai olen sitten kokematon kun en ymmärrä.

mutta on tilanteita, joissa lapsi ei esim. enää kuuntele puhetta eikä edes huutoa ja jatkaa vaarallista toimintaa, joka pitää saada loppumaan välittömästi. Voi olla, että huoltajalla on toinen lapsi sylissä tai kädessä kiinni, eikä siten pysty esim. kantamaan lasta pois. Tällaisia tilanteita näkee jatkuvasti. Yleensä äiti tällöin nappaa lasta kevyesti tukasta, niin että lapsi huomaa, että kohta sattuu jos ei lopeta. Jos jollain on tapana läpsäistä pyllylle, mekanismi on varmaan ihan sama.



Tietenkin on aina mahdollista myös jättää rankaisematta ja luottaa hyvään onneen. Ei kaikki uhkaavat tilanteet koskaan muutu katastrofeiksi.

että hermot voi mennä ja kaikilla ne ei oo yhtä hyvät. Mutta ei se kyllä selitä sitä että joku pystyy lyömään lastaan.

Kai olen sitten kokematon kun en ymmärrä.

on vaan huono mielikuvitus. Ei kirjailijatkaan tee murhia sun muita, vaikka he kykenevät murhaajan ajatusmaailmaan menemään.

että jos huoltajalla on siis tapana läpsäistä paljaalle pyllylle, se pyllyn paljastaminen on jo varmaan riittävä ele, jolla lapsi älyää lopettaa toimintansa. Samoin kuin se hiuksista kevyesti nappaaminen. Tämä on tietenkin vain käytännön elämässä nähtyä, parempi olisi tietenkin olla vain yksi lapsi, jolloin vanhempi voisi aina edetä sen lapsen ehdoilla ja käyttää fiksumpia menetelmiä kuin ruumiillista kosketusta.

Rakkaudestahan lasta kasvatetaan. Pienet näpäytykset, tukistamiset ja pyllyläimyt on ihan ok saada asia perille. Meillä se on toiminut todella hyvin.

kun ovat olleet n. 1-2 vuotiaita. (sen jälkeen en)



"selityksenä" se, että molemmat lapset ovat olleet aivan älyttömän vilkkaita ja vailla minkäänsortin itsesuojeluvaistoa tai ymmärrystä, ja vilkkautensa vuoksi ehtivät tehdä sitten aivan älyttömästi pahaa (ei tietysti tarkoituksella pahaa, mutta siltä se tuntui kun siivosi koko päivän aina jotakin tihutyötä jostakin suunnasta huushollia eikä saanut omia hommiaan tehtyä tai rauhassa juoda edes kahvikupillista)



Olin siis niin turhautunut, väsynyt ja kyllästynyt siihen perässäjuoksemiseen ja oman ajan puutteeseen, että ikävuodet 1-2 ovat olleet mulle liikaa. Sen jälkeen helpottanut.



Ykkösen jälkeen ajattelin että toinen lapsi olisi helpompi tai itse kestäisin "jo kerran kokeneena" paremmin, mutta en kestänytkään ja läpsin siis kakkostakin muutamia kertoja, kun "pimahdin". Karjunut olen myös todella karmean kuuloisesti!



No, sen verran olen viisastunut että enempää lapsia en tee, mä en yksinkertaisesti kestä 1-2 vuotiaita kokoaikaisesti, ei vaan polla kestä. Sen jälkeen ei ole ollut mitään ongelmia, lapset ovat jo aika isoja. Kai sitä kestää paremmin, kun saa jo kunnon yöunet ja omaa aikaa, eikä lapsetkaan enää tee ihan hölmöimpiä tihutöitä vaan ymmärtävät jo itsekin.

Tuossa 12 esimerkissä mua pisti silmään



Jos olisi vaikka sellainen tilanne, että toinen lapsi sylissä ja toinen ei kävele kauniisti vierellä vaan karkailee miten sattuu autotielle. Jotenkin itselle tässä tulisi mieleen, että pitää kädestä tiukasti ja jos se ei onnistu, niin kauluksesta. Jos on jo karkaamassa, niin mä nappaisin kauluksesta kiinni tai vaikka kainalooni. Olen normaalipainoinen ja voimainen ihminen ja kyllä mä nyt jaksaisin hädän hetkellä nostaa vaikka 30-kiloisen lapsen sen verran, että saisin pelastettua auton alta. siis vielä niin, että sylissä lapsi. Jotenkin tuntuisi, että tukasta vetäminen olisi aika huono konsti tuossa tilanteessa.



Ja luulisi useimpien jo noin isojen lapsien uskovan sen verran puhetta, että eivät karkaile holtittomasti enää autotielle. Meillä se vaihe on kestänyt 1-4 -vuotiailla.



Jos taas olisi joku sellainen tilanne, että lapsi olisi tönimässä toista lasta, niin kyllä mä siinäkin tilanteessa pistäisin sen sylivauvan vaikka maahan, että saisin kannettua sen tönijän pois.



Jotenkin mun mielestä lyöminen on vaan aika huono keino jos pitää saada lapsi pelastettua vaarasta tai lopetettua vaarallinen toiminta. Omasta mielestäni tehokkaampaa on kantaa se lapsi pois tilanteesta. Jos ei onnistu kantamaan, niin vaikka raahaisin mieluummin kuin löisin.

Toisilla vain on lyhyempi pinna.



Mun äitini ei yleensä kurittanut mua, mutta kerran yhtenä iltana hän pimahti. En muista, mikä syynä oli, ehkä intin ja jankkasin jotakin asiaa. Äiti oli juuri tullut töistä ja hermostui niin, että läpsäisi mua nahkaremmillä poskeen.



Meillä yleensä isä oli se, jonka pinna paloi helpommin, niin hän oli selvästi vahingoniloinen äidin lapsuksesta. Se oli nolo tilanne.



Itsekin olen kadottanut itsehillinnän lapsen kanssa kerran. Silloinkin oli tilanne se, että työpäivä oli ohi. Olin tarhassa hakemassa lasta kotiin. Olin viimeinen hakija, muita ei enää ollut, ja lapsi alkoi inttää yhdestä asiasta, että ei lähde kotiin, jos ei saa sitä mukaansa. Komensin häntä lopettamaan, ja kun hän ei totellut, annoin korvapuustin. Se tepsi.



Kaduin tekoani niin paljon, että soitin seuraavana päivänä neuvolaan ja varasin keskusteluajan. Mutta ei siitä mitään sen kummempaa seurannut. Keskustelussa käytiin ja todettiin, että hermot voivat joskus mennä pienen lapsen kanssa. Neuvolatäti sanoi, että lapsi hänen mielestään nyt ymmärsi tehneensä väärin ja että äiti oli suuttunut siitä syystä.



En tosiaankaan suosittele kellekään hermojen menettämistä, mutta oikeasti, kun on tarpeeksi väsynyt ja toinen vain pistää hanttiin minkä pystyy, niin hillinta voi pettää.

hänen ollessaan alle 1v. Sitten tulin järkiini jostain syystä. Kadun toimintaani syvästi ja sen jälkeen en ole lapsiini koskenut kurittaakseni. Ääntä olen korottanut ja joskus vuosia sitten karjuin isommille lapsille joskus pää punaisena, mutta nyt olen päässyt siitäkin. Toki joskus hermostun edelleen, ja saatan komentaa kovaan ääneen, mutta se tolkuton huutaminen onneksi loppui.



Mulla on kolme lasta ja kahta nuorempaa en ole koskaan kurittanut fyysisesti.

Raahata lapsi käsivarresta tien yli tms tai päästää irti ja maanitella oikeaan suuntaan (vauva siis sylissä)... Tulee itku usein ulkoilmassa kun uhmis laittaa täysillä vastaan ja tilanne pitäisi saada nopeasti ja ripeästi hoidettua ettei jäädä jalkakäytävälle tms makoilemaan....

ja aamulla oli kiire tarhaan ja töihin. Kaiken jankkaamisen jälkeen "pimahdin"; otin poikaa turhan kovakouraisesti kainaloista kiinni ja "löin" hänet haalarin eteen (kasvot minuun päin)lattiaan niin, että hän tömpsäyksen voimasta kaatuikin selälleen maahan ja kolautti päänsä pahasti takana olleen kirjahyllyn kulmaan. Vahinkohan se oli, mutta en ole meinannut osata itselleni anteeksi antaa. Siitä on jo monta vuotta.. nyt olen vauvan kanssa kotona, ja kyllä vaan pelottaa mitä taas on edessä, tarha-aamut ja pukemiset ja kiire ja kaikki...