Häpeääkö erityislapsen äiti koskaan lastaan?

Kyllä häpeää ja kokee myös itsensä huonoksi kasvattajaksi. Ja eiväthän kaikki kadulla vastaantulevat tiedä että lapsi on erityinen, eihän se ulospäin näy mitä korvien välissä vilisee. Ja kun lapsi käyttäytyy ikätasoaan nuoremman tavoin on kyllä kummallisia kommentteja ja tuijotusta saatu osaksemme. Kukaan ei ole tullut koskaan kysymään mahtaisinko tarvita apua kun pidän kiinni riehuvaa lasta ja toinen -1,5v lapsi ihmettelee vieressä, mitäs nyt. Siinä olisi monesti toivonut apua ja auttavia käsiä mutta niitä ei koskaan tarjota vain pahaa oloa.

Lapsi on minulle kovin rakas, hyväksyn hänet sellaisenaan. Olen itsekin pikkuisen erilainen ja käynyt kovan koulun erilaisuuteni kanssa, hyväksyn nyt itseni ja vähät välitän mitä muut minusta ajattelevat.



Minun on ollut helppo hyväksyä erityislapseni sellaisena kuin hän on, oman taustani takiakin, ei ole elämä helppoa mutta turha siitä on vaikeampaa tehdä kuin se on. Ei ole minun ongelmani jos lapseni erityisyys on jollekin muulle ongelma.

joo

silloin kun on tehnyt jotain tosi tyhmää eikä niitä enää isompana ole. Eikä niinkään häpeää vaan tuskaista ihmetystä, miksi se noin oudosti käyttäytyy. En kyllä pidä tai ole pitänyt itseni syynä, koska kyse neurologisesta häiriöstä eikä meillä ole mitään kamalaa kotona ollut. Ainut että halasin paljon pienenä ja sitten hän meni halaamaan tuosta noin toisia, mikä ei ollut sopivaa, niin silloin harmittelin, että oppiko sen siitä kun itse aina niin halailin häntä.



Oma on kyllä rakas, vaikka joskus on ollut todella raskasta, mutta siihen on pajon vaikuttanut toiset ihmiset. Monet pitää asioita aina vanhempien vikana. Meillä on erityislapsen lisäksi kaksi fiksua tyttöä eikä todellakaan mitään sellaista ole tehty, joka olisi tehnyt tytöistä normaaleja ja pojasta kumman (onneksi on kasvanut ja nykyisin ei enää kummallisesti käyttäytyvä). Mutta kyllä on eristänyt meitä, nykyisin ei enää niin.

Siihen riittää pelkkä kummallisen näköinen mulkaisu. Mulkaista voi niin monella tapaa.

Joskus on vituttanutkin, mutta häpeää en ole tuntenut.

häpeää sitä omaa pikku kullannuppuaan. Ihan niitä "noermaalejakin"

Mä olen ihan varma että häpeää, sehän on ihan inhimillinen tunne.



Mulla on kolme lasta ja kukaan niistä ei ole erityislapsi, silti mä olen jokaista heistä joskus hävennyt tai oikeastaan niiden sanomisia tai tekoja.

Vierailija kirjoitti:

millaiset kasvatusperiaatteet teillä erityislasten vanhemmilla on. Onko sellainen käytös sallittua erityiselle, mikä on nk. tavalliselle lapselle kiellettyä? Rankaisetteko lastanne mistään, mitä hän tekee vai ymmärrättekö/ nielettekö kaiken, koska hän on erityisl

Erityislapsena voin jakaa kokemukseni omien vanhempien periaatteista. He kohtelivat minua normaalina lapsena, eikä mitään erityiskohtelua annettu. Olin aika villi ja mahdoton lapsi. Kiukuttelin jatkuvasti ja helposti yllytettävänä tuli tehtyä tyhmyyksiä(välillä ihan omastakin aloitteesta). Minulla oli/on neurologinen sairaus, mutta ymmärrystä huonolle käytökselle ei äidiltäni paljon herunut. Kuri oli yhtä tiukka ja vaatimukset samat kuin sisaruksilla. Sain tukistuksia, luunappeja ja korvapuusteja pienestä pitäen, ja vitsaa/remmä käytettiin kotona(sekä kodin ulkopuolella) viljalti. Vanhan ajan tyyliin vitsa oli keittiön ovenkermin päällä ja isän vanhat nahkavyöt naulassa eteisessä. Kun kiukuttelin julkisella paikalla ja tuli paheksuvia katseita, äiti otti niskaviilloista tai korvasta kiinni ja jos se ei tepsinyt, nappasi kainaloon ja läimi pepulle siinä ihmisten edessä(70-luvun lopusta ja 80-luvun alusta oli kyse, joten ei kukaan siihen aikaan sellaiseen puuttunut). Jos oli huono päivä äiti kävelytti hiuksista tai korvasta pitäen lähimpään vessaan, missä äiti irrotti vyönsä ja veteli sillä paljaille reisille. Välillä sain vielä kotona uudestaan oikein kunnolla selkään. Kyllä kiukuttelu loppui äkkiä. Sain joskus kyllä syyttäkin piiskaa, kun sain syyt päälleni vaikken mitään tehnytkään. Serkut ja naapurin lapset käyttivät sitä törkeästi hyväkseen, että katse kääntyi ensimmäiseksi minuun kun syyllistä etsittiin. Vanhempana ei olisi tullut mieleenkään julkisella paikalla kiukutella tai sanoa vastaan vanhemmille, varsinkaan äidille. Kyllä se selkäsaunan pelko pisti miettimään toisen kerran ja rauhoitti kummasti. Äitiä kehuttiin miten hyvin minut oli kasvatettu sitten vähän vanhempana, olin kohtelias, hiljainen ja tottelevainen kun uhma oli piiskattu pois.  

Häpesin, kun omalla cp-vammaisella lapsella noin 8-vuotiaana oli vaihe, jolloin hän puhui vähättelevästi muista vammaisista ja saattoi sanoa ikävästi. Silloin ei halunnut viedä häntä mihinkään ihmisten ilmoille.

En häpeä. Miksi häpeäisin Jumalan töitä?

Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen.