Häpeääkö erityislapsen äiti koskaan lastaan?

Onko sinulla omia lapsia? Minulla on 3 fiksuksi kiiteltyä ilmeisesti "normaali"lasta, mutta harva se päivä häpeän heitä. Pienin vetää raivarit, keskimmäinen kaivaa nenää julkisella paikalla, vanhimmalla on tosi kova ääni ja möläyttää jotain vitsikästä.

Yhdellä läheisellä ihmisellä on ns. erityislapsi, enkä jaksa kuvitella, että hänessä olisi sen enempää hävettävää. Häpeämisen aiheet toki eri lapsilla erilaiset, mutta hyvät suomalaiset: muistakaa aina hävetä jotain, niin olette kunnon kansalaisia.

koska tiedän että erityisellä on ihan omat syynsä käyttäytyä joskus oudosti tai epäennustettavasti. Hänellä on vaikeaa, vaikempaa kuin muilla lapsilla oppia kaikki ne säännöt joita elämässä pitäisi tietää osatakaseen olla erottumatta joukosta.



Tavislapseni kohdalla tiedän että ymmärtää, tietää ja osaa kyllä, mutta kyllähän hänkin kapinoi, häiriköi ja protestoi aika ajoin... silloin äitiä hävettää herkemmin.

Totta kai heidänkin huono käytöksensä ärsyttää, mutta se menee enemmän sen piikkiin, että tuo nyt on lapsi eikä osaa vielä. Mutta kun ulkoisesti normaalin näköinen lapsi tekee jotain ihan muuta kuin mitä hänen ikäiseltään odottaisi, niin se hävettää paljon enemmän - ja ärsyttää, koska se normilapsi sentään oppii, kun sille sata kertaa sanoo, mutta erityislapsi ei opi vielä tuhannellakaan sanomisella.

ap

Toiset eivät osaa hävetä silloinkaan, kun pitäisi. Luulen, että vanhemmat häpeävät lapsiaan riippumatta siitä, ovatko he "normaaleja" vai erityislapsia, jos ylipäätäänä häpeävät lapsiaan. Parilla ystävälläni on erityislapsia, toinen häpeää lastaan useasti (ADHD-tyyppinen tapaus), toinen ei koskaan (lievästi kehitysvammainen lapsi). Molemmat rakastavat lapsiaan yli kaiken ja tekevät kaikkensa, jotta lapset saavat tarvittavan avun ja tuen elämässään. Onhan meillä kaikilla lupa epäonnistua ja tunaroida joskus. :)

auta, päinvastoin.

Mutta kun ulkoisesti normaalin näköinen lapsi tekee jotain ihan muuta kuin mitä hänen ikäiseltään odottaisi, niin se hävettää paljon enemmän - ja ärsyttää, koska se normilapsi sentään oppii, kun sille sata kertaa sanoo, mutta erityislapsi ei opi vielä tuhannellakaan sanomisella.

ap

Antaisit jonkun sellaisen kasvattaa jolle lapsi olisi tervetullut ja joka ymmärtää erityislasten päälle. Jollekin joka ei häpeä tai ärsyynny lapsesta....

ei kuvauksesi perusteella ole sitä häpeää mitä normivanhemmat tuntevat lapsestaan kun he käyttäytyvät ei toivottavalla tavalla....





"Onneksi tuo ei ole minun lapseni...."

enkä missään tapauksessa sitä että hän "on minun". ASiaa ei pätkääkän helpottaisi ap:n kuvaama ajatus "onneksi ei ole minun". Sen sijaan häpeän toistuvasti sitä, että itse en taaskaan osannut ennakoida tilannetta, jossa jotain ongelmallista tapahtuu, vaikka minun äitinä ja tällä kokemuksella kyllä jo pitäisi osata ne ennakoida. Lapsellani on aspergerin oireyhtymä ja adhd-piirteitä. Hän on kuitenkin itse asiassa erittäin ennustettava, kun hänet tuntee, vaikkakin ne ennustukset eivät tomi ihan samalla tavalla kuin tavislasten kanssa. Aistiongelmien takia tietyt asiat saavat hänet hermostumaan, mutta hermostumisat voi välttää joko välttämällä noita asioita tai varoittamalla niistä etukäteen, omalla rauhallisuudella ja parilla muulla apukeinolla.



Minun lapseni on oma itsensä, ei minun jatkeeni. En minä häntä häpeä, hän häpeää kyllä itse itseään jos sen on tarpeen, ja vähän useamminkin. Sen sijaan voin hävetä omaa käytöstäni tietyissä tilanteissa, omia epäonnistumisiani ja omaa mielikuvituksen puutettani.

millaiset kasvatusperiaatteet teillä erityislasten vanhemmilla on. Onko sellainen käytös sallittua erityiselle, mikä on nk. tavalliselle lapselle kiellettyä? Rankaisetteko lastanne mistään, mitä hän tekee vai ymmärrättekö/ nielettekö kaiken, koska hän on erityislapsi?

erityislapsen rankaiseminen samalla tavalla normilapsen, ei tuota tulosta. Kun erityislapsi käyttäytyy huonosti on usein kyseessä eri toimntamekanismi kuin huonosti käyttäytyvällä normilapsella.



Kyseessä voi olla pelko, ymmärtämattömyys jne. Se, että lapsi ei samoin tein menetä viikkorahojaan, saa kolmen päivän kotiarestia ja huutoa peräreiästä asti, ei takoita, että erityslapsen vanhempi hyväksyy tilanteen.



Se vain käsitellään eri tavalla ja ehkä eri paikassa kuin normilapsen vanhempien silmien alla.



Usein erityislapsilla on huomattavasti tiukempi kuri kuin normilapsilla, sitä ei aina tajuta.

Jos lapsi on jo päätynyt kasvatettavaksi perheeseen, jossa ainakin toinen aikuisista ei ole sen biologinen vanhempi, niin ehkäpä sellaista aikuista ei niin vain ole saatavilla. Vai onko niistä joku pankki? Avarasydämiset äidit ilman lapsia?

Antaisit jonkun sellaisen

kasvattaa jolle lapsi olisi tervetullut ja joka ymmärtää erityislasten päälle. Jollekin joka ei häpeä tai ärsyynny lapsesta....

Lapsellani on lievä cp-vamma... Tuo vamma näkyy lähinnä lapsen motorisessa kehityksessä. Meille tulee päivittäin tilanteita, joissa huomaa, että lapsen motorinen kehitys on jäljessä, verrattuna ikätovereihin. Ikinä en ole kuitenkaan ajatellut, että häpeäisin lastani, kun hän ei osaa jotain juttua. Hän ei ehkä osaa vielä hyppiä yhdellä jalalla, kuten ikäisensä, mutta hän oppii sen ajan kanssa. :)



Jos lapseni taas saa keskellä kauppaa raivokohtauksen, niin silloin häpeän, koska raivokohtausta tai "tyhmää" käyttäytymistä ei voi laittaa vamman piikkiin. Se on normaalia ja varmasti jokainen lapsi tekee joskus niin, sehän kuuluu kasvamiseen.



Mielestäni minulla ei ole edes oikeutta hävetä asioita jotka johtuvat lapsen vammasta, hän ei voi itse mitään vammalleen, joten miten häpeän tunteen voisi edes perustella itselleen. Minulla on erityinen erityislapsi ja en edes osaisi kuvitella häntä ilman vammaa, se on osa häntä tulee aina olemaan. CP-vamman kanssa oppii elämään ja meidän perhe on uskoakseni sen oppinut, ei meille ole annettu muitakaan vaihtoehtoja. Vaikka olen kiitollinen lapsestani ja tuen häntä mahdollisemman hyvin, niin siitä huolimatta en tule ikinä hyväksymään ja "antamaan anteeksi" sitä että lapsellani on vamma. Toivottavasti lapseni kuitenkin sen hyväksyy.

erityislapsen rankaiseminen samalla tavalla normilapsen, ei tuota tulosta. Kun erityislapsi käyttäytyy huonosti on usein kyseessä eri toimntamekanismi kuin huonosti käyttäytyvällä normilapsella.

Kyseessä voi olla pelko, ymmärtämattömyys jne. Se, että lapsi ei samoin tein menetä viikkorahojaan, saa kolmen päivän kotiarestia ja huutoa peräreiästä asti, ei takoita, että erityslapsen vanhempi hyväksyy tilanteen.

Se vain käsitellään eri tavalla ja ehkä eri paikassa kuin normilapsen vanhempien silmien alla.

Usein erityislapsilla on huomattavasti tiukempi kuri kuin normilapsilla, sitä ei aina tajuta.

Eikö kuitenkin ole niin kaikkien lasten kohdalla, että johdonmukaisuus on tärkeää, vai eikö tämäkään toimi erityislasten kohdalla? Kerron esimerkin: noin 6-vuotias erityislapsi heittelee hiekkaa puistossa pienemmän lapsen päälle. Tämän toisen lapsen äiti kieltää heittelemästä, joten erityislapsi alkaa heitellä sitä myös tämän äidin, vieraan aikuisen, päälle. Erityislapsen äiti tulee pyydettäessä paikalle, kieltää lasta ja sanoo, että jos heittely ei lopu, lähdetään pois puistosta. Lapsi lopettaa hetkeksi ja aloittaa kohta uudelleen. Äiti toistaa uhkauksen, että jos ei lopu, lähdetään pois. Kolmannen kerran jälkeen äiti vie lapsen istumaan penkille sivummalle, lapsi huutaa kuin syötävä, mutta äiti ei vieläkään vie lasta pois puistosta uhkauksistaan huolimatta. Lähtevät vasta noin puolen tunnin kuluttua, ilmeisesti sitten, kun se lapselle sopii. Miten tässä olisi siis pitänyt toimia? Millä tavalla tässä tilanteessa erityislapsi saadaan ymmärtämään, että hän ei saa heittää hiekkaa toisten päälle? Mitä tarkoittaa tiukempi kuri, anna esimerkki.

erityislapsen rankaiseminen samalla tavalla normilapsen, ei tuota tulosta. Kun erityislapsi käyttäytyy huonosti on usein kyseessä eri toimntamekanismi kuin huonosti käyttäytyvällä normilapsella. Kyseessä voi olla pelko, ymmärtämattömyys jne. Se, että lapsi ei samoin tein menetä viikkorahojaan, saa kolmen päivän kotiarestia ja huutoa peräreiästä asti, ei takoita, että erityslapsen vanhempi hyväksyy tilanteen. Se vain käsitellään eri tavalla ja ehkä eri paikassa kuin normilapsen vanhempien silmien alla. Usein erityislapsilla on huomattavasti tiukempi kuri kuin normilapsilla, sitä ei aina tajuta.

Eikö kuitenkin ole niin kaikkien lasten kohdalla, että johdonmukaisuus on tärkeää, vai eikö tämäkään toimi erityislasten kohdalla? Kerron esimerkin: noin 6-vuotias erityislapsi heittelee hiekkaa puistossa pienemmän lapsen päälle. Tämän toisen lapsen äiti kieltää heittelemästä, joten erityislapsi alkaa heitellä sitä myös tämän äidin, vieraan aikuisen, päälle. Erityislapsen äiti tulee pyydettäessä paikalle, kieltää lasta ja sanoo, että jos heittely ei lopu, lähdetään pois puistosta. Lapsi lopettaa hetkeksi ja aloittaa kohta uudelleen. Äiti toistaa uhkauksen, että jos ei lopu, lähdetään pois. Kolmannen kerran jälkeen äiti vie lapsen istumaan penkille sivummalle, lapsi huutaa kuin syötävä, mutta äiti ei vieläkään vie lasta pois puistosta uhkauksistaan huolimatta. Lähtevät vasta noin puolen tunnin kuluttua, ilmeisesti sitten, kun se lapselle sopii. Miten tässä olisi siis pitänyt toimia? Millä tavalla tässä tilanteessa erityislapsi saadaan ymmärtämään, että hän ei saa heittää hiekkaa toisten päälle? Mitä tarkoittaa tiukempi kuri, anna esimerkki.

en ole edelläkirjoittanut enkä myöskään tunne kuvaamaasi yksittäistapausta, tai tiedä, mistä siinä on tai ei ole kyse. Luulisin kuitenkin, että Tässä kohdassa ei ole oikeasti ollut kyse siitä,e ttä äiti uhkaa lasta rangaistuksella, jos hiekanheittely ei lopu. Uhkaislusta ei ole hyötyä tavislapsillekaan, eikä rangaistuksistakaan aina erityislapsille. Sen sijaan äiti on esittänyt lapselleen SEURAUKSEN: hiekkaa heittelevä lapsi ei voi olla puistossa yhdessä muiden kanssa. Jos heittely loppuu, puistossaooa voidaan jatkaa: ja tarinassasihan se loppui, vaikka sittemmin alkoikin uudelleen. Tässä ei siis ole kyse siitä, että yritetään saada lapsi alistumaan äidin auktoriteetille uhkailuilla ja rangaistuksilla, vaan siitä, etä lapsi ymmärtää tekojensa seuraukset. Alistamisella kasvattaessaan joutuu aina näkemään kasvattamisen vaivan kahteen kertaan, koska myöhemmin, viimeistään teini-iässä lapsi on joka tapauksessa saatava ymmärtämään seuraukset, mutta tavislasten vanhemmat eivät aina joudu kärsimään tästä vaihtoehdosta, koska heidän lapsensa oppivat nopeasti. Erityislapset sen sijaan oppivat hitaasti ja kaksinkertaiseen ysteemiin ei ole aikaa. On siksi aloitettava heti siitä, mihin oikeasti tähdätään.

Mitä tulee siihen vaiheeseen, jossa äiti vie lapsen kauemmas istumaan vaikka sinun mielestäsi olisi pitänyt raahata lapsi heti kotiin, asia on samantapainen. TÄlle äidille o ntodennäköiesti neuvottu erilaisilla ensitieto- ja sopeutumisvalemnnuskursseilla, että lapselle pitää selittää, miksi nyt joudutaan lähtemään pois/saa jäähyä/täytyy toimia tietyllä tavalla a) tarpeeksi pian ja mieluusti siellä missä asiat tapahtuvatkin, jotta lapsi ymmärtää mihin selitys liittyy ja b) kuitenkin vasta sitten kun akuutti raivokohtaus on mennyt ohi ja lapsi rauhoittunut sen verran että pystyy mitään ymmärtämään. Voisi nkuvitella, että se, minkä sinä näet johdomukaisuuden puutteena uhkauksien toteuttamatta jättämisessä, onkin ollut varsin johdonmukainen yritys toteuttaa näitä ohjeita.

Sitten vastauksia kysymyksiisi: Miten tässä olisi siis pitänyt toimia? No en minä tietdä, koska en tunne lasta - erityislasten kasvatuksessa yksilöllisyys on aikatärkeä juttu ja vanhempi taatusti tietää minua tai sinua paremmin, miten hänen lapsensa saadaan jotain oppimaan - ne tavanomaiset keinot kun eivät tepsi, eivätkä edes mitkään "erityislapsiyleiset" välttämättä.

MIllä tavalla tässä tilanteessa erityislapsi saadaan ymmärtämään, että hä nei saa heittää hiekkaa toisten päälle? No todennäköisesti juuri tässä tilanteessa ei mitenkään. Ei erityislapsi ymmärttä mitään yhtäkkiä siinä tilanteessa. Hän ymmärtää vähitellen noin sadannentuhannennen toiston jälkeen. Niitä toistoja vaan on toistettava ja selitettävä ja puhuttava ja neuvottava ja mentävä kädestä pitäen väliin. Uhkailu ei kyllä auta ja valtataistelua on turha aloittaa.

Mitä tarkoittaa tiukempi kuri? En tiedä. Rehellisesti sanottuna en myöskään usko, että erityislapsilla on erilainen kuri kuin muillakaan, e siitä sinänsä ole mitään hyötyä. Sen sijaan RUTIINIT usein ovat tiukemmat, sillä ne ovat elintärkeitä. Myös valvontaa useimmat erityislapset saavat enemmän kuin muut - sähläystä vaan tulee siitä huolimatta.

Usein kyllä tiukat rutiinit = tiukka kuri eli joustoa on mekoisen vähän. Säännöistä pidetään kiinni eikä niistä jousteta edes lomilla; kuten monissa normiperheissä on tapana.....



Ja sille jollekin joka taivasteli, että missä muka on suvaitsevaisia ja hyväksyviä ihmisä.



Kyllä niitäkin oikeasti on: vaikka sinä itse et olisikaan.....

valitettavasti. ja häpeän itseäni tämän tunteen vuoksi. Lapseni on ulkoisesti poikkeavan näköinen ja tämä tietysti kiinnittää ihmisten huomion ja mielenkiinnon. Usein toivon, että lapseni olisi normaali. Olen hirveä ihminen....

Lapsellani on lievä cp-vamma... Tuo vamma näkyy lähinnä lapsen motorisessa kehityksessä. Meille tulee päivittäin tilanteita, joissa huomaa, että lapsen motorinen kehitys on jäljessä, verrattuna ikätovereihin. Ikinä en ole kuitenkaan ajatellut, että häpeäisin lastani, kun hän ei osaa jotain juttua. Hän ei ehkä osaa vielä hyppiä yhdellä jalalla, kuten ikäisensä, mutta hän oppii sen ajan kanssa. :) Jos lapseni taas saa keskellä kauppaa raivokohtauksen, niin silloin häpeän, koska raivokohtausta tai "tyhmää" käyttäytymistä ei voi laittaa vamman piikkiin. Se on normaalia ja varmasti jokainen lapsi tekee joskus niin, sehän kuuluu kasvamiseen. Mielestäni minulla ei ole edes oikeutta hävetä asioita jotka johtuvat lapsen vammasta, hän ei voi itse mitään vammalleen, joten miten häpeän tunteen voisi edes perustella itselleen. Minulla on erityinen erityislapsi ja en edes osaisi kuvitella häntä ilman vammaa, se on osa häntä tulee aina olemaan. CP-vamman kanssa oppii elämään ja meidän perhe on uskoakseni sen oppinut, ei meille ole annettu muitakaan vaihtoehtoja. Vaikka olen kiitollinen lapsestani ja tuen häntä mahdollisemman hyvin, niin siitä huolimatta en tule ikinä hyväksymään ja "antamaan anteeksi" sitä että lapsellani on vamma. Toivottavasti lapseni kuitenkin sen hyväksyy.

Työskentelen itse erityislasten kanssa, mutta en tietenkään voi sanoa miten asian itse äitinä kokisin. Olen ymmärtänyt, että monet äidit surevat lapsensa erityisyyttä lapsen takia, esimerkiksi pärjääkö lapsi koulussa, saako töitä, löytääkö seurustelukumppanin, kiusataanko lasta jne. Eivät niinkään sitä, mitä erityislapsi aiheuttaa minulle tai mitä muut ajattelevat minusta, kun minulla on erityislapsi. Monet pohtivat lapsen sairauden tai vamman syytä myös siltä näkökantilta, olisinko itse voinut raskausaikana tai synnytyksessä tehdä jotain toisin. Varmasti esimerkiksi samojen asioiden toistaminen uudelleen ja uudelleen ärsyttää välillä, ärsyttäähän se tavallisenkin lapsen kanssa joskus. Tärkeää on ymmärtää, mikä johtuu vammasta/sairaudesta, miten ja missä määrin. Samalla tavalla tavallisen lapsen vanhemmat suhteuttavat lapsen ikään sen, mitä lapsen pitää osata, miten pitää käyttäytyä, miten ohjataan. Samalla tavalla erityislapsen kanssa pitää ottaa huomioon vamman laatu, yksilöllisesti.

Vammojakin on niin monia, esimerkiksi liikuntavammainen kiukuttelee ihan kuten ikätoverikin, korkeintaan liikuntaa vaativissa tilanteissa täytyy ymmärtää hänen turhautumistaan tavallista enemmän. Älyllisesti kehitysvammainen lapsi voi toimia montakin vuotta ikätasoa jäljessä. Asperger voi tietyissä taidoissa olla hyvinkin kehittynyt, sosiaalisissa taidoissa taas tarvitsee paljonkin ohjausta. Jne.

turhautuu ja häpeää usein.

Ja sitä ei lainkaan poista se, että tiedän, mistä ongelmat johtuvat.



Ja ihan kaikkialla sitä ei jaksa selitelläkään. Kuilu taviksiin tuntuu kasvavan koko ajan.



Edellinen kiteytti kyllä hyvin monenlaiset huolenaiheet, joita minullakin on.

mutta tässähän olikin vastaus tuolle kirjoittajalle, joka ihmetteli, että eikö sitä lasta voisi antaa jollekulle, joka sen tahtoisi. Eihän lapsia nyt sillä tavalla kuitenkaan heitellä, tyyliin "annetaan hyvään kotiin erityislapsi entisen huoltajan pitovaikeuksien vuoksi".

Ja sille jollekin joka taivasteli, että missä muka on suvaitsevaisia ja hyväksyviä ihmisä.

Kyllä niitäkin oikeasti on: vaikka sinä itse et olisikaan.....

sen, hyväksytäänkö heidän ja "rakastetaanko aidosti". Ja se kyllä vaikuttaa lasten käyttäytymiseen: jos kokee ettei tule hyvässytyksi eikä ole rakastettu, on helposti tahtomattaankin entistä hankalampi. Erityislapsilla näin on ehkä tavallistakin enemmän kahdesta syystä: ensinnäkin koska monilla heistä on kokemusta torjutuksi tulemisesta siitä, ettei oikein hyväksytä mihinkään. Se aiheuttaa paljon turhautumista ja pahaa oloa joka sitten purkautuu hankalana käytöksenä. Toisenakin sellaisen kasvattajan, joka hyväksyy lapsensa omituisuuksineen ja rakastaa häntä, on varmasti helpompi huomata, mistä ne omituisuudet johtuvat ja miten niiden yli voisi päästä. Niinpä epäilen, että kaikki vanhemmat tuskastuvat lapsiinsa välillä, se ON erilaista "kun lapsi on oma ja sitä aidosti rakastaa". Ja että ap:nkin kannattaisi ainakin pyrkiä siihen rakastamiseen.