Minkälainen pariskunta ei koskaan voi olla erillään toisestaan?

Ja tod.näk toisen pitää olla työtönkin että voi olla toisen kanssa 24/7

Joka paikassa yhdessä ja kun ollaan sukuloimassa tai kavereiden luona niin pitää istua sylikkäin, nainen seuraa miestä parvekkeelle/pihalle kun mies menee tupakalle vaikkei itse poltakkaan. Miehellä oli veljensä polttarit niin tämä naisystävä oli sielläkin mukana, mies sai kyllä kuulla kuittia kavereiltaan ja olikin ollut kuulemma vaivaantuneen oloinen, mutta naista ei kuittailut ollut kuulemma haitannut ollenkaan, oli vain sonunut että ovat vaan niin rakastuneita.



Ovat olleet yhdessä kohta kolme vuotta ja kaikki heitti aluksi että mikä näkymätön kahle teillä on kun koskaan ei teitä näe erillään, mutta nyt tuo tuntuu jo jotenkin sairaalta ja jollain tasolla niin teinimäiseltä ja ikää heillä on kuitenkin päälle 30vuotta kummallakin..

Tyypillisesti jälleen av;n täysin mustavalkoinen näkemys. Ajatella että mies on niin mukava että ajaa vaimonsa tansseihin ja takaisin, odottaa autossa vaikka itse ei ole tanssimiehiä tai lavahulinasta kiinnostunut.



Omat vanhempani ovat kuin paita ja peppu. Ihan omasta molemminpuolisesta tahdosta eikä siitä syystä että toinen alistaa tai kyttää toista. He ovat oma yksikkönsä jotka jatkavat toisen lauseita ja tuntevat jokaisen ajatuksen kulun. Kamalaa että on sellaisia ihmisiä jotka haluavat olla yhdessä mahdollisimman paljon eivätkä tunne sitä ahdistavaksi tai painostavaksi.

Isäni käy töissä, äiti on sairaseläkkeellä ja hyvin voivat olla erossa päivät, mutta kaiken vapaa-ajan ovat yhdessä ja se on täysin luontevaa, harrastukset ja kinnostuksenkohteet ovat samat niin miksipä ei.



Surullista että sellainen toiminta tuomitaan jonain ikävänä. Varmasti kateutta siitä että toiset todella ovat löytäneet puoliskonsa.

miksipäs ei jos se tuntuu itsestään parhaalta vaihtoehdolta. Jokaisella on tapansa ja maailmassa on niin monia eri mielipiteitä, että voiko sanoa onko jokin asia oikein tai väärin ellei siinä tee kenellekkään tahallaan vahinkoa.



Henkilökohtaisesti olisin onnellinen jos löytäisin kumppanin jonka kanssa tultaisiin niin hyvin toimeen että halutaan molemmat olla toistemme kanssa 24/7 yhdessä. Oma mielipiteeni on että sellainen on ihailtavaa kun pystyy omistautumaan jollekkin ihmiselle täydestä sydämestä ja omasta halusta ja kokea elämän vastoinkäymiset ja mahtavat kokemukset yhdessä :)

vaikka olisi kuinka ylin ystävä, rakastunut tms.



Että siis ihan varpajaisiin, polttareihin ym. pitää ängetä mukaan?

Tietysti vietän aikaa mieluiten mieheni kanssa. Mutta en edes kehtaisi tunkea mukaan tilaisuuksiin, joihin en ole tervetullut. Naurettavaa olisi raahata mieskin mukaan tyttöjen iltoihin tai työporukan illanviettoihin. Jos olisi jotenkin vaikea mennä ilman puolisoa, jättäisin tuollaiset väliin kokonaan ja oliain miehen kanssa kahden.

me olemme miehen kanssa sellaisia. Olemme olleet yhdessä jo melkoisen kauan, kun esikoisemmekin on jo yli 20-vuotias. Monet tuntuvat naureskelevan asialle, miehelleni kuittaillaan aina tyyliin "eikö vaimosi päästä", jos hän ei lähde ilman minua, muiden on jotenkin mahdoton uskoa, että mies ei esim. halua mitään baarireissuja tai viikonloppumatkoja erossa vaimostaan. Ikävää, jos se joillekin on negatiivinen asia. Omat vanhempani ja miehen vanhemmat toimivat myös samoin, ja ovat olleet yhdessä 40-50 vuotta.

mies ei halua lähteä, vaikka patistelen, että menisi kavereideen kanssa. annan kyllä luvan, mutta ulkopuolisesta voi tuntua, että mies on sidottu kotiin. sama pätee toisinpäin. en ole juurikaan menossa, mutta tiedän, että pääsen kun haluan. ei tarvitse kysyä lupaa, mutta sopia pitää ja keskustella toisen kanssa.

ihan lastenhoidonkin kannalta.

koskaan ei ole tullut tilannetta, että toinen olisi kieltänyt menon, koska ei itse pääse vaan on ajatellut toista osapuolta. koskaan ei ole riitaa tullut menemisistä. tosin mies käykin vaan firman juhlissa ja minun kaverit ja menot tietää hyvin.

Minun vanhempani ovat kuin paita ja peppu. Ovat olleet aina eikä kyse ole todellakaan mistään kyttäämisestä ja mustasukkaisuudesta.



Isä on kuljetusalalla ja äiti sairaseläkkeelä. Usein isä pyytää äidin mukaan seuraksi ja siellä ne ajelee yhdessä pitkin Suomea. Mistään hiivatin kyttäämisestä ole kyse vaan heillä on kivaa yhdessä, juttu luistaa, käyvät syömässä jossain ja nauttivat toisistaan. Kesäisin äiti kupsuttelee paljon puutarhaa eikä lähde niin usein mukaan, mutta soittelevat puolin ja toisin päivän aikana.



Ihailen heidän mutkatonta ja luontevaa yhdessäoloa.

Sellaiset jotka pitää sitä outona voisivat katsoa toistamiseen omaa suhdettaan ja mikä siinä mättää, kun ei viihdy puoliskonsa seurassa.

tuollaisia. Ei kyse kai mustasukkaisuudesta kuitenkaan, eivät vaan halua mennä erikseen mihinkään vapaa-ajallaan. Harrastavat yhteisiä juttuja eivät erikseen mitään.

Sielunkumppanit.



Paita ja peppu.



Sellainen suhde on kuin unta. Koko muu maailma katoaa ympäriltä. Sellaiseen suhteeseen ei sovi lapsetkaan. He jäävät ympyrän ulkopuolelle.



On kova elää nyt, kun mies on poissa. Se oli uneni loppu. Kerran yritin itsekin pois oman käden kautta. Mustasukkaisuutta meillä ei koskaan ollut. Jaoimme seksikumppanitkin, seksiin se jäikin. Lähemmäs emme muita päästäneet.



Ehkä mieheni teki tilaa esikoisellemme. Nyt minulla on mahdollisuus tutustua poikaamme. Joka muistuttaa paidastani, joka ikinen päivä :(



*repee itkuun*



T: Leski

Viihdymme vaan niin hyvin toistemme seurassa. Juuri polttarit tms ovat niitä joissa ollaan erikseen ja työpaikan juhlat jne

On ihan täysin eri asia viihtyä toisen kanssa, olla sielunkumppaneita, parhaita ystäviä tai what ever positiivista kuin tunkea mukaan tilaisuuksiin, joihin ei ole kutsuttu siksi, että ei voi päästää toista yksin lähtemään. Ja on ihan eri asia jos puoliso ei ITSE halua lähteä juhlimaan vaan viihtyy paremmin kotona kuin missään riennoissa. Tuo lavatanssi juttu ei mielestäni liippaa läheltäkään tätä; jos tämän lavatanssijan mies olisi mustasukkainen, hän kieltäisi vaimoltaan tämän harrastuksen tai tunkisi sinne lavalle istumaan nurkkaan ja kyttäämään.

aina menoihini silloin kun mulla ei ollut ajokorttia.

On meillä hirveä suhde kun mies ei pannut mua kulkeen taksilla tai bussilla vaan odotti tk.n ulkopuolella kun kävin kerran viikossa kuntoutuksessa.



Muutenkin meillä on sellainen suhde, että miestä ei vois vähempää kiinnostaa jotku polttarit tai varpajaiset. Ei lähde, ellen lähde hänelle seuraksi matkaan. Minä vain en viitsisi lähteä niin sitten ei lähde mieskään.



Minä kyllä saatan käydä yksin jossakin joskus, mutta mies ei kuulemma jaksa kuunnella kännisiä miesörvelöitä ja ei siksi viihdy niissä juhlissa yksin. On muuten absolutisti. Ehkä syy on siinä.

Sielunkumppanit.

Paita ja peppu.

Sellainen suhde on kuin unta. Koko muu maailma katoaa ympäriltä. Sellaiseen suhteeseen ei sovi lapsetkaan. He jäävät ympyrän ulkopuolelle.

On kova elää nyt, kun mies on poissa. Se oli uneni loppu. Kerran yritin itsekin pois oman käden kautta. Mustasukkaisuutta meillä ei koskaan ollut. Jaoimme seksikumppanitkin, seksiin se jäikin. Lähemmäs emme muita päästäneet.

Ehkä mieheni teki tilaa esikoisellemme. Nyt minulla on mahdollisuus tutustua poikaamme. Joka muistuttaa paidastani, joka ikinen päivä :(

*repee itkuun*

T: Leski

Haleja

mieheni on paras ystäväni, jos jonkun saan valita kenen kanssa teen kaikki se on mieheni. Meillä on hauskaa yhdessä javiihdytään. Soitellaan monta kertaa päivässä toisillemme miehen työpäivän aikana, joka herättää kummastusta miehen työkavereissa mutta se ei haittaa koska molemmat tykkää puhua kesken päivän pikaisesti.



Kummallakin on kuitenkin ystäviä joiden kanssa vietetään aikaa pelkästään ystävien kanssa. ELi mies ei halua tyttöjen iltoihin, enkä minä poikien kanssa mihinkään ja tällöin ei edes soitella vaan annetaan olla rauhassa ja nauttia niistä omista ystävistä.



Tämä on kummallista monen mielestä, tuntuu ettei ystäviemme aviopuolisot edes välillä tiedä missä toinen menee, kerrankin joku sanoi ettei tiedä onko nyt tmapereella vai turussa töissä... miten niin ei tiedä? Mistä nämä ihmiset puhuu??

me olemme miehen kanssa sellaisia. Olemme olleet yhdessä jo melkoisen kauan, kun esikoisemmekin on jo yli 20-vuotias. Monet tuntuvat naureskelevan asialle, miehelleni kuittaillaan aina tyyliin "eikö vaimosi päästä", jos hän ei lähde ilman minua, muiden on jotenkin mahdoton uskoa, että mies ei esim. halua mitään baarireissuja tai viikonloppumatkoja erossa vaimostaan. Ikävää, jos se joillekin on negatiivinen asia. Omat vanhempani ja miehen vanhemmat toimivat myös samoin, ja ovat olleet yhdessä 40-50 vuotta.

että pitää vaan lapset tiukasti "itsellään", eli ei koe tarpeelliseksi sitä, että lapsella olisi lähellään muitakin tärkeitä aikuisia kuin vain se äiti, tuollainen parisuhde on minusta todella riskialtis ja vähän sairaskin.



Ihmiselämän rikkaus on useat erilaiset ihmissuhteet ja yhteisöt joihin kuulua. Jos oman yhteisön muodostaa vain perhe tai vain parisuhde, on ihmisen elämä aika kapeaa, ja varsinkin jos käy niin ikävästi, että toinen kuolee, siinä jää se jäljelle jäävä symbioosin osa aika onnettomaan asemaan.



Tiedän, kun tätini eli tuollaisessa suhteessa. Vielä sillä erotuksella, että oli symbioosin sitoutuneempi osapuoli, ukkonsa pyöritteli vähän muitakin naisia, mutta eihän tätini olisi osannut enää ilman miestään elellä. Ja kun miehensä kuoli, eli tuo täti viimeiset 15 vuotta menneisyydessä, kykenemättä rakentamaan itselleen mitään omaa elämää, vaikka kaikki puitteet, mammona ja mahdollisuudet olisi ollut.

vaikka toinen ei polta. Ei sielunkumppanuus sitä tarkoita että pitää olla toisen persekärpänen, paskallekin yhtäaikaa menossa.



Missä on luottamus, suhteen kivijalka jos jokapaikassa pitää olla yhtäjalkaa?

sairaalloisen mustasukkaset!

on appeni ja anoppini, ja syyna on ihan vaan anopin mustasukkaisuus. Ja on muuten mustis ihan aiheesta, apella on yksi lehtolapsikin. Eli ei paasta appea yksin mihinkaan, ettei joudu "huonoille teille". Luulen, etta aika monessa tapauksessa on tuosta kyse. Eri asia sitten, onko suhde, jossa toista taytyy vahdata silma kovana koko ajan, minkaan arvoinen?