Miksi te otatte anoppinne niin vakavasti?

Ensinnäkin: Pystyn anoppini kanssa normaalisti olemaan ja toimimaan. Välillä TODELLA ärsyttää, sille tunteelle en mitään voi, ja esim. täällä on hyvä purkautua. Tunteitaan ei kannata kieltää, siitä ei seuraa kuin ahdistus. Minua ahdistaa se ettei anoppi usko että vatsassani ihan oikeasti on 1 lapsi eikä kaksosia. Alkuun ei ärsyttänyt tai ahdistanut, mutta ajan myötä on alkanut tökkimään. Mielelläni ottaisin asian kevyesti ja rennosti, mutta en vain siihen ole kykenevä. Anopille olen silti ystävällinen (tosin tuosta asiasta on huomautettu).



Noin yleensä, olen sitä mieltä, kun anoppeja ihan oikeasti on myös ihan hirveitä, että elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi sellaisten ihmisten seurassa joista ei pidä. Kenenkään ei tarvitse olla väkisin tekemisessä jos se vie voimat/ahdistaa/ottaa koville. Itselläni tilanne ei ole niin paha, joten olen toki tekemisissä, todella usein itse asiassa, monta kertaa viikossa minkä takia varmasti tökkiikin. Ehkä pitäisi vähän harventaa tapaamistahtia. Minä muuten mm. usein teen anopille ruoan, käyn auttamassa siivoamisessa jne.



t. se YHTÄ lasta odottava

On negatiivinen ja puuttuu asioihin, jotka kuuluvat vain henkilökohtaiselle reviirilleni.