Apuja? Meillä on kuukauden ikäinen vauva mieheni kanssa ja joka ilta

että jos neuvolassa kertoo omasta voinnistaan tai tässä tilanteessa sen puutteesta, saattaa tulla lastensuojelujuttu tai joutua muuten "tarkkailuun". Voiko näin käydä vaikka lapsi tosiaan syötetään, vaihdetaan kuiviin aina ajallaan ja nukkuukin pitkät yöunet ja päivisin pitkiä päikkäreitä eli voi varmaan oikein hyvin?

ap

kohta puoleen saat varmasti täyttää neuvolassa sen "masennuslomakkeen". Se on hyvä pohja th:n kanssa keskusteluun. Sitä ei ole kehitetty lastensuojelun "aseeksi" vaan siksi, että on tavallista, että äidit tuntevat olonsa kurjiksi ja osa suorastaan todella kurjiksi pienen vauvan kanssa.

Sosiaalisten kontaktien puute ja hormonaliset muutokset (plus yövalvomiset) tekevät usein tepposensa, eikä äiti tunne oloaan hyväksi.

Vieraita tai ystäväapua en pysty pyytämään. Musta tuntuu että lähipiiri on sellaista kulissia että lapsen kanssa pitää mennä hyvin - imetys onnistua täydellisesti ja vauvan kanssa ehtiä liikkua vaikka ja missä.

tai jonkun perhekerhon kautta löytää itsellesi "parempaa" seuraa - jos lähipiiri on täynnä suorittajia, niin ihan varmasti jossain löytyy sellainen vähän inhimillisempikin tyyppi.

Löytäminen ei aina ole helppoa, mutta mahdollista :) Ehkä et löydä nyt, mutta vaikka syksyllä, jos lähellänne toimii vauvaperhekerho.

Ja muuten tiedän mistä puhut, kun sanot, että lähipiirin mielestä kaiken pitää onnistua. Se on ärsyttäävää! Esim. toinen vauvani on ollut hyvin herkkä tietyissä asioissa, esim. vierastanut jo varhain ja ollut aika herkkäuninen. Näistä sitten on tullut vähän moitetta, että ei pitäisi olla tuollainen, kyllä normaalien äitien tokat vauvat nukkuvat missä vain, vaikka hattuhyllyllä porakoneen jyystäessä korvan juuressa.

Koitan etsiä jonkun yhteisön täältä netistä, koska tosiaan lähipiiri on hieman erityyppistä eikä varsinaisesti lapsiasiassa saa kyllä tukea.



ap

Mitä oikein pelkäät? Pelkäätkö silloin kun miehesi on kotona myös? Tuossa vaiheessa vauvan kanssa eläminen ja vauvan hoitaminen on vielä opettelua ja uusia asioita tulee jatkuvasti. Opit kyllä ajan mittaan tunnistamaan vauvan itkut, milloin vauva on nälkäinen tai väsynyt jne. Oletko jutellut asiasta miehesi kanssa? Puhuminen voisi auttaa.

raskautta niin masennuksesta ja ahdistuksesta puhuttaisiin. Mainitsit huolen vauvasta (oksennukseen kuoleminen jne.), nuo on normaalia huolta. Ensin jännitetään syntyykö terveenä, sitten säilyykö elävänä....ei huoli poistu teini-ikäisenäkään, se vain muuttuu hiukan.

Vieraiden käydessä anna muide laittaa tarjoamiset, mieluiten tuoda mukanaan. Sinä keskityt vauvaan ja vieraat saa itsesnsä viihdyttää käydessään. Anna miehen olla vauvan kanssa ja tee sinä muuta, nuku tai harrasta tms. Näin mieskin tulee tasa-arvoiseksi lapsen hoitajaksi ja ottaa vastuuta tarvittaessa paremmin. Mies hoitovapaalle, syventää lapsen ja isän suhdetta.

kenestä tahansa hullun. Nukkuminen vauvan rytmin mukaan ja vkloppuina miehelle vastuuta, jos viikot töissä.

Tai ainakaan enää samalla tavalla kun ihan alussa. Jotenkin koen omat taitonikin paremmiksi kun mies on kotona eli jos vauva puklaa, en heti ajattele että tukehtuuko se ja mihin asentoon laitan vauvan.



Pelot alkoivat siitä kun olin ensimmäisellä viikolla vauvan kanssa yksin hetken aikaa päivällä ja vauva oksensi maidot, osa meni nenään ja vauva huusi selkä kaarella koska itsekin säikähdin ihan valtavasti. Jälkeenpäin on miehen kanssa harjoiteltu mitä tehdään jos noin kävisi vielä eli pysytään rauhallisina, ostettiin pikkuniistäjä ja vauva tulisi laittaa vaakaan. No, vauva oksensikin kerran tuon episodin jälkeen ja pysyi ihan rauhallisena kun itse en panikoinut!



Jos olen yksin, pelkään näitä tilanteita: hikkaa, oksentamista (onneksi on tullut vain 1-2 kertaa koko aikana!), väärään kurkkuun menemistä.. Hikassa pelkään että vauva häiriintyy siitä tai alkaa jotenkin kakomaan eikä anna hikan mennä rauhassa ohi vaikka on kyllä yleensä ihan rauhallinen hikan aikaan. En tiedä.. joku noissa hengitystieongelmissa minua pelottaa ihan kamalasti.



Miehen läsnäolosta saan varmuutta - ihan vaikka olisikin toisessa huoneessa jne.



ap

jotka vakuuttavat että parin kuuakduen kuluttua tunnistat vauvan itkut ja oma rauhallisuutesi on rauhoittanut vauvankin. Minulle ei ole koskaan käynyt noin :-) En kummankaa lapsen itkua ole oppinut tunnistamaan vaan olen oppinut päättelemään, mistä on kyse. Ja siihenkin varmaan vaikutti enemmän se että vauvalle muodostui rytmi kuin että minä olisin oppinut mitään. Ja rauhallisuuden valaminen... En ole rauhallinen ja vaikka nyt 10 vuoden aikana olenkin oppinut feikkaamaan vähän paremmin, niin yhä usein pahennan tilannetta jos lapset on väsyneitä ja kiukkuisia sen sijaan, että loiventaisin heidän pahaa tuultaan.



JA siltikin tiedän olevani ihan hyvä äiti. Se suurin muutos ekan neljän kuukauden aikana tapahtuu omassa luottamuksessa. Alussa kun on epävarma tarvitsisi hirveästi ulkopuolisten vakuuteluja siitä, että mä pärjään, mutta niitä on kauhean vähän tarjolla. ja kun on valmiiksi epävarma, on tosi vaikea kysyä muilta, olenko tarpeeksi hyvä... Ihanaa että miehesi osaa sentään tukea sinua; myös neuvolassa voisit vaikka vaan sanoa, että olet välillä vähän epävarma. Ei sun tarvitse kaikkea ahdistusta siellä purkaa vaan vain hakea vähän vahvistusta.



Kertomasi perusteella olet oikein hyvä äiti ja lapsi on sinulle maailman tärkein asia. Ihan varmasti onnistut hyvin. Totuus on että vauvan hoito ei ole avaruustiedettä eikä ole niin vaarallista vaikka vaippa joskus oliskin liian pitkään tai maito unohtuisi lämmittää ajoissa. Katso vauvaasi kun se nukkuu rauhallisesti sylissäsi. Voiko sen onnellisempaa ihmistä ollakaan?

vauvalla on ilmavaivoja, koliikkia.. siihen ei tahdo auttaa oikein mikään.. menee ajan kanssa pois, rupeaa yleensä helpottamaan 3kk jälkeen..

Voisin vaikka soittaa neuvolaan ja pyytää keskusteluapua. Itsekin olin ymmälläni esikoisen synnyttyä. Itkeskeslin kotona ainakin 2 viikkoa, syytin itseäni mm. imukuppisynnytyksestä! Aivan hullua, mutta täysin totta. Ja oli voimakkaita pelkoja, että jotenkin vahingoitan vauvaa. Esim. peppua pestessä minusta aina tuntui, että vauva jotenkin kuristuu. Kerran vauvalla meni maitoa jotenkin henkeen, ja säikähdin myös tosi paljon. Tuntui, että en osaa. näin, vaikka olinkin ennenkin hoitanut vauvoja, mm. omia nuorimpia sisaruksia. Hormonit, rintatulehdukset ja väsy olivat vain semmoinen yhdistelmä, että itkuksi meni. Kuitenkin sitten alkoi helpottaa ja itseluottamusta tulla. Minullakin mies oli hyvä tuki ja apu. Neuvolantäti oli ihana, ja ystäviltä sain vertaistukea. Varmasti hyvin selviät sinäkin!

olen päivän aikana tänne paljon saanut!

Ihan kuin ihmeenä, mies tuli töistä tänään pois ja alkoi puhelemaan kuinka hyvä äiti olen ja miten hyvin hoidan vauvaa jne. Jotenkin kauhean tärkeää kuulla se mieheltä - en edes tiedä miksi ja mistä se osasi niin sanoa. Meillä oli tänään vauvan kanssa kauhean paljon parempi päivä kuin esim. eilen. Oikeen nautittiinkin toistemme (?) seurasta niinä hetkinä jolloin en jännittänyt. Huomasin välilläm että täysin lihakset jännittyneenä sylitän vauvaa vaikka oli aivan rauhallinenkin mutta hereillä ja kun vauva nukkuu, pelkään ja katson kelloa milloin herää ja mietin kiehauttaisinko tuttipullon ja tutin jo valmiiksi vai ehtiikö sen tehdä kun vauva herää vai onko jo kiire. No, vauva olikin tosi rauhallinen tänään ja koitin nyt tiedostaa näitä juttuja ja rentoutua kun huomasin nämä asiat.

Jotenkin haluaisin uskoa että selviän vielä yksin, mulla on kauhea kynnys kertoa näistä ajatuksista kenellekkään.

Vieraita tai ystäväapua en pysty pyytämään. Musta tuntuu että lähipiiri on sellaista kulissia että lapsen kanssa pitää mennä hyvin - imetys onnistua täydellisesti ja vauvan kanssa ehtiä liikkua vaikka ja missä. Vanhemmat on sen verran kaukana ettei sieltä seuraa saa vaikka äidilleni pystyisinkin näistä puhumaan. Anoppini ajatuksia näihin tunteisiin en osaa ajatella.. en osaisi hänelle sanoa pärjäämättömyydestä kun hänellä on huolia itselläänkin ja eri henkilö nyt autettavana kuin minä.

Uskon voimakkaasti, tai ainakin haluan uskoa noihin "aika parantaa tilannetta" kommentteihinne.. Uskon että nautin äitiydestä ja siitä että meillä on perhe joskus kuukauden, ehkä kahden päästä! Pakkohan mun on uskoa!

Jään opettelemaan äitiyttä sillä välin..

ap

osasyynä pelkoihisi se että lähipiirissä on kulissiperheitä? Heillä imetys on onnistunut ja kaikki muukin tuntuu onnistuvan täydellisesti. Tunnet olosi jotenkin epätäydelliseksi ja riittämättömäksi? Ja sinusta tuntuu että teilläkin pitäisi kaiken onnistua nappiin?

Voin kertoa että ei niissä täydellisissäkään perheissä täydellisiä olla, he vain jättävät kertomatta kaikki vähänkään huonosti menneet asiat ja tosipuheessa kaunistelevat nekin asiat missä muka ovat onnistuneet. Minulla on kaveri jolta kysyttäessä kaikki on mennyt loistavasti; imetys, vaipattomaksi opettelu jne. Tosipuheessa imetys kaverillani tuntui olevan yhtä helvettiä, iltaisin makasi tunteja makuuhuoneessa imettämässä, siis vauva saattoi imeä 2 tuntia yhtä mittaa, muutenkin imetysvälit olivat todella lyhyet ja imi todella pitkään aina yhdellä kerralla, koko 6kk täysimetysajan.

Samaisessa perheessä vaipattomaksi opettelu oli sitä että lapselta vain jätettiin 1,5v iässä vaipat pois ja juoksutettiin tunnin välein potalle. Siitä huolimatta pikkuhousuja vaihdettiin ainakin 7 kertaa päivässä kun lapsi lirutteli housuun. Tyttö oli 2v kun itse alkoi pyytämään potalle. 6kk ajan perheessä harjoiteltiin, mutta kysyttäessä perheen äiti kertoi kuinka tyttö on "päiväkuiva".

Tuossa tuttipulloasiassa annan sellaisen neuvon että osta useampia pulloja, 6-7 riittää. Riittää kun keität pullot ja tutit kerran päivässä ja vauvan herätessä voit laittaa korvikkeen puhtaaseen pulloon ja lämmittää nopeasti mikrossa. Herätessähän moni vauva saattaa karjua ruokaa jonka pitäisi tulla sillä sekunnilla.

Kun vauva alkaa hikottelemaan, ota vaikka äitiyspakkauksessa tullut vauvan peitto tai muu huopa, kiedo se vauvan ympärille. Kun vauvan vartalo lämpenee parin minuutin kuluttua, hikka loppuu. Ota peitto.



On meillä toiminut 100% varmuudella kahden lapsen kohdalla.

ap

neuvolassa puheeksi, voi olla että sinulla on jonkin asteinen raskaudenjälkeinen masennus tai alkamassa sellainen. Itse sairastuin ja minulla oli voimakkaita pelkoja vauvan kanssa pärjäämisestä ja yksin jäämisestä vauvan kanssa, pelkäsin paljon että jos vauvalle sattuu jotakin.

Pääsin terapiaan ja sain mielialalääkityksen, joka alkoi pikkuhiljaa helpottamaan. Kyseessä on vakava asia, johon kannattaa tarttua mahdollisimman nopeasti eikä jäädä murehtimaan ja odottamaan asioiden pahenemista. Kokemuksesta tiedän, se ei itsestään helpotu. Tsemppiä sinulle, et ole yksin äläkä pode huonoa omaatuntoa vaan hae rohkeasti apua!

Nyt tarvitset uskonpuutteeseen vahvistusta ja äkkiä. Juuri tätä varten neuvoloissa on perhetyöntekijlöitä, niitä, jotka eivät siis siivoa ja tee muita kotitöitä. Vaikka miten on heinäkuu ja loma-aika, sinun pitää saada apua NYT. Yritä saada se kerrottua, että saat apua. Kyllä sä vielä pääset nauttimaan vauva-ajan ihanista puolista, usko pois!

Sulla on monta vaikeaa asiaa elämässä eikä ihme että ahdistaa. Vauva mullistaa elään muutenkin ja siihen päälle hirmuiset hormonivaihtelut, kun kroppa siirtyy raskaudesta imetykseen. Vielä vähän univelkaa, niin ei ihmekään että itkettää. En tunne yhtäkään äitiä, joka ei ainakin ekan, ja useimmat seuraavienkin, lapsen kanssa olisi itkenyt öisin ekoina kuukausina...



Se että vauva ei rauhoitu vaikka kannat sitä tai syötät, ei tarkoita luultavasti mitään. Nyt on kuuma, tai ehkä se on vain väsynyt eikä saa ihan vielä unta. Sinä et tee mitään väärin, vaikka et aina tietäisikään mikä vauvalla on. Ihan varmasti pärjäät hyvin lapsen kanssa; adistushan on merkki siitä, että otat vastuusi vakavasti. Ajan kanssa hormonihyrskyt asettuu, elämä löytää taas uomansa ja huomaat selviäväsi sittenkin.



Yritä kertoa miehellesi miltä tuntuu ja pyytää tukea. Ne ei sitä yleensä huomaa antaa, jos asiat konkreettisesti näyttää sujuvan.

onnea vauvasta!



Tuttuja ovat nuo tunteet, muistan samoja fiiliksiä esikoisen alulta. Ajattele asia niin että sinä olet vauvallesi se kaikkein paras ja tärkein hoitaja tällä hetkellä, opit tuntemaan vauvasi viestit kyllä ja kommunikoimaan hänen kanssaan. Vauvat itkevät, se on ihan normaalia, ei vauva siihen kuole eikä se ole henkilökohtaisesti sinua vastaan tarkoitettua. Yritä helpottaa pienen oloa jos parku tulee, nyt on kuuma, sekin voi harmittaa pientä. Vauvaa kuitenkin helpottaa kun olet lähellä silloin kun on paha olo, yritä siis jaksella. Saisitko isovanhempaa tai ystävää avuksi välillä?

tiuhan imun kausi, eli vauva kun kasvaa hän tilaa lisää maitoa, eli on siis nälissään. Joten itku voi johtua siitä. Toisaalta voit kärsiä baby bluesta joka menee kyllä ohi. viimeistään kuukaudessa, tai olet saanut synnytyksen jälkeisen masennuksen. Kanattaa käydä http://www.aima.fi/



Ja puhua ehdottomasti neuvolassa, osaavat kyllä tukea janeuvoa miten toimia. Itsellänikin on aina ollut ensimmäiset 2 kk vähän turvaton olo siitä kuinka pärjään jariitänkö ilman miehen apua joka suuntaan :) hyvin on lopulta pärjätty. Ja varmasti pärjäät sinäkin.





T: 7 x äiti

Kannattaa ottaa asia neuvolassa puheeksi. On kyllä ihan normaalia tuntea epävarmuutta äitiyden alkutaipaleella, mutta noin kova ahdistus vaikeuttaa jo elämääsi aika paljon, etkä voi nauttia ihanasta vauvastasi täysillä!

Kuitenkin huomaan, että olet vauvallesi hyvä äiti, olethan huolissasi lapsen voinnista! Jos kaikki on tehty (ruokaa, kuiva vaippa, vähemmän/enemmän vaatetta, röyhtäytys ym.) ja vauva silti itkee, se ei ole vahingollista jos kuitenkin pidät sylissä ja olet turvana. Ole rauhallinen, sinussa on kaikki mitä vauva tarvitsee, ja vieläpä ihan luontaisesti! Itku kyllä loppuu, ennemmin tai myöhemmin.

Vauvat vaan ovat sellaisia, itkevät joskus, eikä se ole vaarallista. Itseasiassa; oppisiko kukaan puhumaan tai liikkumaan jos kaikki tarpeet tulisivat aina tyydytetyksi paikallaan maaten hieman ynähtämällä??

kun meidän vauva oli ihan pieni, itseäni pelotti jäädä vauvan kanssa kaksin kun mies lähti töihin. Yhdessä miehen kanssa vauvan hoitaminen tuntui helpolta, mutta yksin jäädessä minuun iski epävarmuus. Minulla ei siis ollut mitään aikaisempaa kokemusta pikkuvauvoista ollenkaan. Kuitenkin päivä kerrallaan sitä vaan mentiin ja siitä sitä varmuutta vauvanhoitoon lisääntyi. Jossain vaiheessa vauvan ollessa varmaan n. 4-5kk huomasin itsekin että hitsi mähän osaan hoitaa tätä vauvaa ja tiedän mikä on milloinkin hätänä. Päivä kerrallaan menet vauvan kanssa ja joka päivä sä opit jotain uutta vauvanhoidosta ja tutustut juuri sun vauvaan paremmin. Tsemppiä! :)