Apuja? Meillä on kuukauden ikäinen vauva mieheni kanssa ja joka ilta

nyt kahlasin nopeasti vastaukset läpi.



Mieheni on kysynyt nyt parina iltana omista tunteistani kun huomaa että olen vaisu ja itken. En kertakaikkiaan saa sanaa suustani! Koetan selittää että en ole hyvä hoitamaan ja vauva itkee. en jaksa jne. Mies koittaa kysellä ja sanoo että hoidan vauvaa hyvin, syötän, vaihdan vaipan ja olen läsnä mutta.. ei saa kiinni ollenkaan näistä tunteista! Käyn kokoajan läpi mielessäni mitä vauvalle voi tapahtua:

kuolee oksentamiseen (oksentanut 1 tai 2 kertaa ja pelkäsin kuollakseni)

joku hullu tekee meille jotakin kauppamatkalla kun olemme kaksin

jotain kamalaa tapahtuu muuten



Mikä mulla on.. mua vaan itkettää!



Vieraita en pysty enää ottamaan, musta tuntuu että niille vaan pitää esittää kokoajan. Ja tarjota kaikkea. mä oon ihan puhki.



ap

että yritä ottaa rennommin. vauvat aistii äidin hermostkuneisuuden. muistan kuinka esikoisen kanssa stressasin kaupassa käyntiä ja usein tulikin itku (ja kotona myös äidille), mutta aina kun mies oli tukena ja turvana kaikki sujui hyvin. eli sun pitää itse yrittää olla stressamatta. juu ja tiedän, helpommin sanottu kuin tehty.



vauvat ei mene pienestä rikki. eivätkä loppujen lopuksi tarvi paljon. maitoa, nukkumista ja kuivan vaipan. muista myös nukkua aina kun vauva nukkuu. käy myös päivittäin kävelyllä ja kun vauva nukahtaa istahda itse varjoon lepäämään tai lukemaan jotain kivaa kirjaa.



ja jos et saa miehelle puhuttua niin näytä tämä ketju niin ymmärtää. ihana mies sinulla kun on huomannut pahan olosi ja yrittää puhua ja auttaa. auttaisiko oma aika. lähtisit iltaisin yksin tunniksi pariksi tekemään jotain sinulle mieluista ja lataamaan akkuja.

että yritä ottaa rennommin. vauvat aistii äidin hermostkuneisuuden. muistan kuinka esikoisen kanssa stressasin kaupassa käyntiä ja usein tulikin itku (ja kotona myös äidille), mutta aina kun mies oli tukena ja turvana kaikki sujui hyvin. eli sun pitää itse yrittää olla stressamatta. juu ja tiedän, helpommin sanottu kuin tehty.



vauvat ei mene pienestä rikki. eivätkä loppujen lopuksi tarvi paljon. maitoa, nukkumista ja kuivan vaipan. muista myös nukkua aina kun vauva nukkuu. käy myös päivittäin kävelyllä ja kun vauva nukahtaa istahda itse varjoon lepäämään tai lukemaan jotain kivaa kirjaa.



ja jos et saa miehelle puhuttua niin näytä tämä ketju niin ymmärtää. ihana mies sinulla kun on huomannut pahan olosi ja yrittää puhua ja auttaa. auttaisiko oma aika. lähtisit iltaisin yksin tunniksi pariksi tekemään jotain sinulle mieluista ja lataamaan akkuja.

esim. Väestöliiton perheverkon puhelinpalvelusta:



http://www.vaestoliitto.fi/vanhemmuus/palvelut/puhelinneuvonta/



Heille voi jättää soittopyynnön yhteystietoineen numeroon (09) 6127 102.

nyt on se tapaus, jossa ne perhetyöntekijät on oikeassa paikassa; keskusteluapua ja tukea tarvitseva uusi äiti!

Ota rohkeasti yhteyttä, voit uskoa että et todellakaan ole ainoa äiti, jolla on ollut lapsen syntymän jälkeen vaikeaa sopeutua uuteen rooliinsa ja elämäntilanteeseensa. Sinulla voi olla jopa synnytyksen jälkeinen masennus?

hormonit vielä ihan sekaisin. Sinulle on ensimmäinen lapsi ja tunnet itsesi kokemattomaksi. Lisäksi olet varmasti väsynyt valvomisesta, yösyötöistä. Mutta jos yhtään lohduttaa, niin kuukauden parin päästä tunnet varmasti jo ihan toisin. Kun vauva kasvaa, tulet varmemmaksi hänen kanssaan. Opit ymmärtämään vauvan erilaisia itkuja. Ja saat ehkä enemmän levättyä, kun vauvalla rupeaa muodostumaan päivärytmi. Olisi silti hyvä, että juttelisit tunteistasi neuvolassa. Ja ihanaa, että sinulla on mies tukenasi!

joten soita neuvolaan ja pyydä päästä joko psykologille/nl-alääkärille tai th:lle. Itkuisuus, epävarmuus ym kuuluvat toki asiaan, mutta noin paljon elämää haittavana taitaa olla kyseessä masennus. Se on sairaus, sitä ei tarvitse hävetä, siihen saa apua, joten toimi nyt!



Ja ps. itselläni oli tuo sama sairaus esikoisen jälkeen, sain lääkityksen ja terapiassa kävin yhden syksyn. Sain paljon luottamusta siihen, että olen paras äiti juuri omalle lapselleni ja että vauva kyllä kertoo, mitä se tahtoo. Luota siihen. Luota omaan äidinvaistoon, se ei petä useinkaan.

jaksamista

että jos neuvolassa kertoo omasta voinnistaan tai tässä tilanteessa sen puutteesta, saattaa tulla lastensuojelujuttu tai joutua muuten "tarkkailuun". Voiko näin käydä vaikka lapsi tosiaan syötetään, vaihdetaan kuiviin aina ajallaan ja nukkuukin pitkät yöunet ja päivisin pitkiä päikkäreitä eli voi varmaan oikein hyvin?



ap

että tajuat itsekin tarvitsevasi apua. Kyllä ammattitaitoiset ihmiset tajuavat missä tässä on kyse. Tarviset vain hieman aikaa ja tukea niin kaikki alkaa sujua paremmin. Olet vasta alussa tässä hommassa, älä luovuta, olet paras äiti vauvallesi, tulet sen vielä huomaamaan!

lasta ei oteta huostaan sen vuoksi, että äiti pelkää. Hoidatte lasta varmasti mitä parhaiten ja neuvolassa sen ymmärtävät, näkevät myös miten olet lapsesi kanssa.



Minä pelkäsin myös vauvan synnyttyä ja olin ihan varma, että hän tulee kuolemaan. Koska mikään niin suloinen ja ihanahan ei voi ansaita elää. Samalla ajattelin, että pojalle olisi ihan sama kuka häntä hoitaa, hänhän oppisi kenen tahansa äidin tavoille. Ajatukset kestivät pitkään, noin puolivuotiaaksi saakka. Nykyään luotan (vaikka aina sitä lapsensa puolesta pelkää, ja se pelon määrä oli minulle yllätys), itseeni ja uskallan luottaa myös siihen, ettei se vauva, tai nyt reilu vuosikas, ehkä kuolekaan.



Koita olla hätääntymättä tuntemuksistasi, kaikenlaisia tunteita ja ajatuksia saa ihmisellä olla, teot ovat asia erikseen.

lasta ei oteta huostaan sen vuoksi, että äiti pelkää. Hoidatte lasta varmasti mitä parhaiten ja neuvolassa sen ymmärtävät, näkevät myös miten olet lapsesi kanssa.

Minä pelkäsin myös vauvan synnyttyä ja olin ihan varma, että hän tulee kuolemaan. Koska mikään niin suloinen ja ihanahan ei voi ansaita elää. Samalla ajattelin, että pojalle olisi ihan sama kuka häntä hoitaa, hänhän oppisi kenen tahansa äidin tavoille. Ajatukset kestivät pitkään, noin puolivuotiaaksi saakka. Nykyään luotan (vaikka aina sitä lapsensa puolesta pelkää, ja se pelon määrä oli minulle yllätys), itseeni ja uskallan luottaa myös siihen, ettei se vauva, tai nyt reilu vuosikas, ehkä kuolekaan.

Koita olla hätääntymättä tuntemuksistasi, kaikenlaisia tunteita ja ajatuksia saa ihmisellä olla, teot ovat asia erikseen.

Siellä tosiaankin joutuu tarkkailuun ja silmätikuksi, tiedän ihan omasta kokemuksesta. Puhu jonkun ystäväsi kanssa, jolla on jo lapsia. elämänmuutos ja jääminen pitkäksi aikaa yksin pienen lapsen kanssa on pelottavaa ja ahdistavaa. Pyydä ystäviä päivisin käymään, jos tuntuu että vauvan kanssa pelottaa tai ahdistaa olla yksin. Jossain vaiheessa se kadutus perheen perustamisesta menee ohi.

En nyt ensimmäisenä laittaisi sinua ammattiavun tarvitsijoihin kuitenkaan. Ei jokainen alakulo ole masennusta tai mitään vakavaa, vaan ihan voi olla normaali elämänvaihekin ja reaktio uuteen tilanteeseen. Vastuu söpöstä vauvasta on pianava ja vallankin kun omalleen haluaa vain parasta, niin tuleehan siinä alussa paniikki, että kuinka nyt olisi sitten paras lapselleen.



minua auttoi jonkun asiantuntijan kirjoitus siitä että kyllin hyvä vanhemmuus riittää, täydellistä on turha tavoitellakaan. Eli aivan varmasti osaat huolehtia vauvasi perustarpeista, kuten ruoka, vaipan vaihto, kylvyt ja perusturvallisuus. Jos olet imetysmyönteinen, niin yksi hyvä perusohje on että joka itkuun saa antaa tissiä ja jollei tokene voi vaihtaa vaipan ja vieläkin jos on rauhaton, voi antaa taas tissiä ja jos huuto vaan jatkuu, niin ei muuta kuin esim. kantoliinaan ja heijalet. Lapsi saa myös itkeä kun on huolehdittu ettei johdu perustarpeista tai siitä että on kipeä (kuume, jolloin on syytä mennä lääkäriin heti pienen vauvan ollessa kyseessä). Itkevää vauvaa ei kuitenkaan koskaan saa jättää yksin, vaan hänen on saatava itkeä ja karjua sylissä, vaikka sattuisi olemaan tuntikausien koliikkihuutaja.



Todennälöisesti kaikki menee hyvin, mutta jos olisikin oikea 24/7 karjuja, niin sitten vain huolehdit perustarpeet ja esim. kantoliinassa kantaen ja rauhoittavasti puhuen ja hyräillen osoitat että lapsi on turvassa ja rakastettu huutavanakin. Tietysti välillä saat turhautua, ahdistua, suuttua ja olla epätoivoinen ja mitä vaan, mutta vauvaan sitä ei pidä purkaa eikä hyödytä vauvalle edes näyttää kun kuitenkin kadut vaan sitäkin sitten myöhemmin että tulipa huudettua tms.

Jos päivät käyvät huutoisiksi, niin miehen kotiuduttua säntäät lenkille tms. tuulettumaan edes puoleksi tunniksi tai vaikka vaan vartiksi jos koet ettei vauvan jättäminen kauemmaksi ole mieluista.

Vauva-aika tuntuu sinusta nyt hurjan hitaasti etenevältä, mutta usko pois, vauvasta tulee taapero ja leikki-ikäinen ennenkuin tajuatkaan. Tunti tunnilta, päivä päivältä menee ne vaikeatkin vaiheet ohitse.



Äläkä hätäile yhtään vieraiden kestinnästä, niitä ehtii ottaa vastaan sittenkin kun on jaksua ja vointeja. Kerrot vain suoraan että nyt on menossa vaihe jolloin vieraita ei teidän perheessä jakseta ottaa vastaan ja jollei joku tätä ymmärrä, on ongelma hänen, ei sinun.



On myös hyvä että tajuat itsekin että koet vauvan "heniggä pysymisen" irrationaalisen mahdottomaksi. Itselläni oli esikoisen kanssa sama tunne etenkin autoilun ja muutenkin liikenteessä liikkumisen kanssa. Hoidin ajatusmaailmaani sillä, että kun oli rauhalinen ihanaakin ihanampi imetyshetki, niin oikein kierin ihanassa turvallisuudessa ja kyvyssäni hoivata imettämällä vauvaa, se pönkitti mukavasti ajatusta omasta äitiydestä. Samoin liikenteessä annoin itseni ajatella oikein paniikkiin asti kaikkea kamalaa ja aina pahimpaan asti. Sen jälkeen totesin ajatuksissani että minun kamalin sattuu ajoittain jollekulle ja voi sattua itsellekin ja omalle lapselle, mutta en voi sille mitään. Jos lakkaan liikkumasta liikenteessä, voin keksiä seuraavat vaarat kotoa jne. oli pakko kouluttaa itsensä ajtukseen että voin vain tehdä parhaani ja toivoa sen riittävän ja silti lapselle voi tapahtua jotain pahaa, vaikka sitten isompana jollei juuri nyt. Paras mitä voin tehdä elämän rajallisuuden kanssa on nauttia jokaisesta hetkestä mahdollisimman täysipainoisesti ja siinä kaikki.

tuttua on :) mulla oli ihan samat fiilikset ekan kanssa, se tuntui ihan oudolta kun vauvaa oli niin paljon odottanu ja suunnitellut millaista elämä sitten on kun se lopultakin syntyy ja jo matkalla sairaalasta kotiin alkoi epämääräinen ahdistuksen tunne, eikä se mennyt millään ohi, mä kanssa itkin ikkunassa kun miehen piti lähteä töihin ja musta tuntui että jotain hirveää on tapahtumassa enkä voi sille mitään, eikä kukaan ymmärrä mua. pelkäsin myös koko ajan että vauvalle tapahtuu jotain tai se sairastaa jotain kuolemaan johtavaa sairautta. tätä kesti n 3kk:tta, ja sitten vauvan kanssa oleminen ei tuottanut ahdistavia tunteita vaan nautin ihan täysin siemauksin, tosin mulla oli vahvasti tunne että kukaan ei mua ole ymmärtänyt vaan oon selvinny siihen pisteeseen ihan yksin, lähinnä siis kannoin kaunaa mun miehelle eli lapsen isälle

kun jätti mut yksin selviimään. sitten kun lapsi oli vuoden ikäinen sain ihan hirveän paniikki kohtauksen, jonka jälkeen se paniikki jäi vaan päälle, siitä seurasi vuosien sairaalassa ramppaaminen ja kuoleman pelko, vasta vuosia myöhemmin selvisi että olin silloin sairastunut synnytyksen jälkeiseen masennukseen joka myöhemmin ilmeni yleisenä ahdistuksena ja samalla myös itse tajusin että oma suhtautuminen ympäristöön ei oikeen ollut kovin realistinen ja että olin syyttänyt miestänikin ihan turhaan. toisen raskauden kohdalla olin melko varma että kun on jo tuon kerran käynyt läpi niin tokalla kerralla tuskin sekoilen enää samalla tavalla.. mutta sama siitä taas seurasi, 3kk:tta ihme pelkoja ja sitten taas helpotti. nyt odotan kolmatta aika isolla ikäerolla ja olen vahvasti valmistautunut siihen mitä on odotettavissa, mutta toki toivon että nyt kokisin sen ihanan vauva ajan ilman suhteettomia pelkoja. Luulen että suurimmalla osalla sitä ahdistusta jossain määrin on, onhan uusi elämä jokaiselle suuri vastuu ja elämänmuutos vaikka niitä edellisiä lapsiakin jo olisi, mutta jos oikeasti alkaa tuntumaan siltä että jäät pitkäksi aikaan omaan kuplaasi pelkoinesi, niin hae apua ennemmin nopeammin kun vuosien päästä niin kuin mulle kävi, kun en edes tajunnut että mulle voisi mitään masennusta tulla.

tsemppiä sulle, kyllä te pärjäätte! :)

Mennä vaikka päiväksi jonkun kaverin luo, saisit jutella ja näkisit miten muiden vauvat "käyttäytyy"



Vauvat itkee joskus ilman syytä ja pikkuhiljaa opit tunnistamaan itkua paremmin.



Tutustu tosiaan Äimän sivuihin ja juttele neuvolassa peloistasi.

olen päivän aikana tänne paljon saanut!



Ihan kuin ihmeenä, mies tuli töistä tänään pois ja alkoi puhelemaan kuinka hyvä äiti olen ja miten hyvin hoidan vauvaa jne. Jotenkin kauhean tärkeää kuulla se mieheltä - en edes tiedä miksi ja mistä se osasi niin sanoa. Meillä oli tänään vauvan kanssa kauhean paljon parempi päivä kuin esim. eilen. Oikeen nautittiinkin toistemme (?) seurasta niinä hetkinä jolloin en jännittänyt. Huomasin välilläm että täysin lihakset jännittyneenä sylitän vauvaa vaikka oli aivan rauhallinenkin mutta hereillä ja kun vauva nukkuu, pelkään ja katson kelloa milloin herää ja mietin kiehauttaisinko tuttipullon ja tutin jo valmiiksi vai ehtiikö sen tehdä kun vauva herää vai onko jo kiire. No, vauva olikin tosi rauhallinen tänään ja koitin nyt tiedostaa näitä juttuja ja rentoutua kun huomasin nämä asiat.



Jotenkin haluaisin uskoa että selviän vielä yksin, mulla on kauhea kynnys kertoa näistä ajatuksista kenellekkään.



Vieraita tai ystäväapua en pysty pyytämään. Musta tuntuu että lähipiiri on sellaista kulissia että lapsen kanssa pitää mennä hyvin - imetys onnistua täydellisesti ja vauvan kanssa ehtiä liikkua vaikka ja missä. Vanhemmat on sen verran kaukana ettei sieltä seuraa saa vaikka äidilleni pystyisinkin näistä puhumaan. Anoppini ajatuksia näihin tunteisiin en osaa ajatella.. en osaisi hänelle sanoa pärjäämättömyydestä kun hänellä on huolia itselläänkin ja eri henkilö nyt autettavana kuin minä.



Uskon voimakkaasti, tai ainakin haluan uskoa noihin "aika parantaa tilannetta" kommentteihinne.. Uskon että nautin äitiydestä ja siitä että meillä on perhe joskus kuukauden, ehkä kahden päästä! Pakkohan mun on uskoa!



Jään opettelemaan äitiyttä sillä välin..



ap

Sitä se on, opettelemista. Mieleeni tulee ihan miten epävarmaa aikanaa esikoisen kanssa oli, ahdistikin. Mutta niin kuin joku jo kirjoitti, kun hiukan vielä aikaa kuluu, huomaat että tunnet lapsesi iha perin pohjin ja homma alkaa hoitua ihan itsestään. Pieni vauva on kuitenkin niin vähään tyytyväinen, perustarpeet on kunnossa niin kaikki on hyvin. Ja se aika kuluu nopsaan. Pärjäät kyllä, luota siihen!

eikä oloa helpottanut se, että lapsellamme oli lonkkaluksaatio. Aina iltaisin tiesi, että aamulla olisi yksin lapsen kanssa. Ajatus siitä tuntui kamalalta, mutta se helpottui ajan myötä.



Onnea vauvasta, kyllä se arki siitä lähtee käyntiin!

armollinen itsellesi - jokainen meistä on opetellut äityden lasten myötä, kukaan sitä ei osaa syntyessään.



Vedä henkeä ja hyppää mukaan, sinä opit kyllä!

eli itkua. Se ei ole merkki huonosta äitiydestä!



Pienet vauvat voivat olla vaikeita, mutta jos olet vain tarpeeksi rauhallinen ja kärsivällinen, sinulla on parin kuukauden päästä rauhallinen ja luottavainen vauva, joka on jo paljon helpompi käsitellä. Eikä tuosta noin vain parahda itkuun.



Suosittelen hakeutumaan toisten äitien seuraan, niin saat vähän suhteellistettua esim. noita vauvan itkuja. Kyllä kaikki äidit niistä jonkinverran ahdistuvat!



MUISTA! Lapsi EI ole ajatusten lukija. Eikä lapsi itkemisestä pilalle mene. Koliikkivauvoistakin sukeutuu usein mitä hyväntuulisimpia pilttejä. Kun vauva itkee, tärkeintä on se, että olet lähellä. Ei se, että saat itkun loppumaan, esim. heti tai 5 min sisällä. Ja katso kelloa - harva vauva itkee kauempaa kuin 20 min tuossa iässä.