Aivan naurettava häpeäntunne - miten tästä pääsee eroon??

Kyllä vain, aina silloin tällöin tulee mieleen nuoruudessa tehtyjä hullutuksia tai jopa tyhmyyksiä ja koen kyllä tosi ankaraa häpeää niistä edelleenkin. Esim. kun myöhästyin kesätöistä krapulan vuoksi tai kun olen väittänyt jollekin olevani jotain mieltä minkä nyt aikuisena huomaan olleen typerä mielipide. Rasittavaa.

Et ole sairas mulle tulee mieleen yli 10 vuoden takaisia nolouksia. Nytkin voi v*

Saatat kärsiä yleistyneestä ahdistuneisuushäiriöstä muttei sekään tee sinusta mielisairasta.

täältä yks kohtalotoveri löytyy. :)

joskus tulee sellanen fiilis et "voi ei, miks, miks, miks?" ja aikaa kulunut yli 15 vuotta.

Pakko nyt purkautua kun en ole tästä koskaan kenellekään kehdannut puhua. Mulla liittyy myös (yllätys yllätys) siihen yläaste aikojen ensimmäiseen ihastukseen. :D



Istuttiin bussissa minä nojailin selkänojaani ja hän istui takanani ja minä katselin häntä ylhäältäpäin.

Jostain kumman syystä rupesin tuijottamaan hänen etumustaan ja poikahan tottakai tuon huomasi.

Tuon jälkeen ei puhuttu enää ikinä toisillemme. :D



Tää tapaus jaksaa yhä hävettää ihan mielettömästi, mutta vähän naurattaakin. Ei jösses sentään kun punastuttaa nytkin.

joskus tulee sellanen fiilis et "voi ei, miks, miks, miks?" ja aikaa kulunut yli 15 vuotta.

Tyhmimmät asiat oon tehnyt nuorena, rakastuneena ja ylitunteellisena, pää romanttisten haaveiden sekoittamana. Oon esim. pari kertaa tunnustanut rakkauttani miehille jotka on olleet ihan että TÄH?

Aargh. Tekee mieli hakata päätä seinään vielä vuosikymmenen jälkeenkin.

kun sanoin joskus ensimmäisellä luokalla kaverilleni, että " ei ookin mulla hieno paita? "



Tämä siis armon vuonna 1993! Ja vieläkin hävettää ihan oikeasti ja mietin, että pitikö se mua leuhkana dorkana eikä sitten myöhemmin halunnut enää olla just tuon takia kaveri. Tiedän itsekin, että tämä on typerää, naurettavaa eikä varmasti johtunut ystävyyden katkeaminen tuosta, mutta kun se häpeän tunne on vain niin voimakas ja lamaannuttava etten saa sille mitään. Huoh.



Ja toinen ( tämä sattui sentään vasta vuonna 1999 ), kun jossain mielenhäiriössä matkin yhden tytön ärrävikaa. Meillä oli yhden harrastusryhmän kokoontuminen ja siellä puhuttiin jotain yleistä kirjeenvaihdosta. Tämä ärrävikainen tyttö sanoi odottavansa aina kovasti kirjeitä ja eiköhän sillä samalla sekunnilla minun suustani pääse ärrä sorahtaen, että " kirrrjeitä! " Tajusin kyllä heti, että ei ei ei...mutta minkäs teet, kun maito oli jo maassa. Muiden paikalla olijoiden ilmeet olivat kyllä jäätävät. Eikä ollut sitten alkuunkaan minun tapaistani kiusata ketään. Mutta vieläkin kun näen tuon tytön kaupungilla, niin mietin että inhoaako se mua kun tein niin.

Oon esim. pari kertaa tunnustanut rakkauttani miehille jotka on olleet ihan että TÄH?

Enkä ees oikeasti ollut yhtään rakastunut, halusin vain saada selville, että rakastaako ne mua. Hyvä minä, hieno logiikka.

Huonoimpina aikoina tuntuu, että koko elämä menee pilalle tämän takia! Ja mua hävettää sellAisetkin asiat, missä ei oikeasti ole mitään hävettävää!!! Tyyliin millä äänensävyllä puhuin tai mitä jätin sanomatta, AAARGH! Ja tähän kuuluu ehdottomasti toi "mitähän toikin musta oikein ajattelee" - syndrooma!

ihmetteln myös miten voi olla jäänyt mieleeen jotain 20 vuotta vanhoja tapahtumia! Muistan jopa sellaisia virheitä mitä olen tehnyt ensimmäisessä kesätyöpaikassani, kioskissa.

Ja muistan kun yksissä kevätjuhlissa alaluokilla minulla oli harmaantuneet, vanhat valkoiset polvisukat, kun äiti ei ollut muistanut ostaa uusia, se tulee mieleeni joka kevät kevätjuhlien aikaan:)

en ole tosin koskaan tehnyt mitään ihan ubertyhmää, mutta saatan hävetä ihan mitättömiäkin asioita. Yleensä jotain mitä olen sanonut, ja sen takia en sano yleensä mitään, koska pelkään niin sitä häpeää joka siitä mahdollisesti seuraa.



Vähän aika sitten sain rauhan sielulleni, kun vanha kouluaikainen tuttu lisäsi minut facebook kaverikseen. podin hirveitä omantunnon tuskia, kun en yläasteella uskaltanut olla tämän epäsuositun otuksen kaveri, vaikka todellisuudessa tunnistin hänen yksinäisyydestään omani. ilmeisesti hän ei onneksi muistele pahalla.

Just kuin minä. Olen kuvitellut olevani ainoa tällainen.

sosiaalisten tilanteiden pelko. Siihen auttaa lääkärikäynti.

asia on, että mistä tuo häpeän tunne johtuu? Itseäni auttoi se, että tajusin tekeväni tunteensiirtoa. Siirrän omat tunteeni ja epävarmuuteni toisiin ihmisiin, ikäänkuin he nyt mitään musta tai mun tekemisistä ajattelisivat.

vieläkin muistelen tilannetta joka tapahtui ala-asteen alussa: en kehdannut lähteä kesken tunnin vessaan vaikka oli hirveä hätä. Ajattelin ettei sitä kukaan muu huomaa kuin minä jos kusen housuun ja kusin niin että lorisi.. Hitto kun nolottaa vieläkin vaikka olin pieni lapsi silloin! :S



Tämä on suurin asia jota edelleen mietin, lisäksi punastelen muista vuosia vanhoista asioista, kun olen jättänyt tekemättä jotain mitä muut ehkä odottivat minun tekevän tai tehnyt jotain hullua.. :( Voisipa jotkut asiat pyyhkiä mielestä, varsinkin kaikkien muiden mielestä niin ei tarvitsisi häpeillä ikivanhoja asioita..

Muistan jotain asioita jopa ihan lapsuudesta (5-6v) joita häpesin lapsena, mutta en enää.

Lohdutukseksi sulle mä oon tehnyt ihan järkyttävän hirveitä asioita kännissä koko ikäni.

Siitä asti kun olen dokannut (olin kyllä peräti 16v kun aloitin) mulle on sattunut kaikenlaista kaikkea tyhmää, pahaa ja jopa vaarallista, Häpeän niitä niitä niin, etten voi/ halua enää muistaakaan. Olenko viisastunut? En pätkääkään.

Juon viiniä joka pe-la-su. Nykyisin en tosin käy missään, niin en ole vuosiin enää tehnyt mitään tyhmää.

Selvänä en muuten muista tehneeni koskaan mitään ihmeitä. Alkoholi on mun kirous ja paras kaveri, sitä en jätä!

Mulle on käynyt samoin. Häpeän tunne tulee jostain varhaislapsuudesta. Luulen, että itselläni se johtuu isä-suhteesta, joka on ollut todella ankarak ja alistava. Nykyään kärsin tuosta sosiaalisten tilanteiden pelosta, johon myös tilanteessasi viittaa punastelu ja ihmisten välttely.

vieläkin muistelen tilannetta joka tapahtui ala-asteen alussa: en kehdannut lähteä kesken tunnin vessaan vaikka oli hirveä hätä. Ajattelin ettei sitä kukaan muu huomaa kuin minä jos kusen housuun ja kusin niin että lorisi.. Hitto kun nolottaa vieläkin vaikka olin pieni lapsi silloin! :S Tämä on suurin asia jota edelleen mietin, lisäksi punastelen muista vuosia vanhoista asioista, kun olen jättänyt tekemättä jotain mitä muut ehkä odottivat minun tekevän tai tehnyt jotain hullua.. :( Voisipa jotkut asiat pyyhkiä mielestä, varsinkin kaikkien muiden mielestä niin ei tarvitsisi häpeillä ikivanhoja asioita..

tapahtuma nuoruusvuosilta...Oltiin juhlimassa kaveriporukalla (jossa todella viihdyin!). Yhden kaverini silloinen poikaystävä nukkui vieressäni ja minä otin sen pojan KÄDEN OMAAN KÄTEENI!!!! Aaargh

Vaikka olisin voinut pistää kaiken alkoholin piikkiin, niin silti hävettää.



Vaihdoin tuon tapauksen jälkeen koko kaveripiirini, enkä ole sen koommin pitänyt heihin mitään yhteyttä.

Häpeän sitä,että alan aina väärässä paikassa ujostella enkä keksi hirveästi mitään sanottavaa.Sitten kun jälkikäteen mietin tilannetta,niin olen kyllä jotain saanut sanottuakin eikä varmasti näy ulospäin ainakaan kovin paljon,että ujostelen.Ja miksi joku ajattelisi pahaa,jos joku vähän ujosteleekin.Enemmän se on sellainen sisäinen tunne se häpeä eikä näy ulos välttämättä.Mutta joo siis häpeän sitä,että alan ujostella ja sitten se vähän jäykistää oloani entisestään.