Lue keskustelun säännöt.
Pojan katoaminen - kuka muu tuntee piston omassatunnossaan?
08.07.2010 |
Kaikki vaahtoavat valvonnasta, ihan niin kuin ei olisi mitenkään mahdollista, että vastuullisilla vanhemmilla voi käydä niin, että lauma lapsia leikkii pihalla eikä kukaan haukkana valvo jokaista lasta erikseen.
Minä ainakin tunnustan, että sama voisi käydä meillä. 2,5-vuotias juoksee isoveljensä perässä taloa ympäri enkä mitenkään voi nähdä heitä molempia koko aikaa. Samoin mummulassa lapset juoksentelevat isolla pihalla ilman, että joku aikuinen juoksee jatkuvasti perässä. Sitä vain kuvittelee tuntevansa lapsensa ja ajattelee, ettei tämä lähde pihapiiristä, mutta kuka noista koskaan tietää. Tonttimme, samoin kuin mummula, on rauhallisella paikalla, mutta silti - myönnän, että jotain voisi sattua. Otan opikseni toisten onnettomuudesta (joka onneksi sentään päättyi onnellisesti).
Kommentit (6)
siitä asti kun nuorin täytti kolme... vanhin oli silloin 5 v.
Kyseessä on kerrostalon piha Helsingissä. Lapset voisivat periaatteessa kadota minne vaan ja milloin vaan ja tietokoneella istuva isä ei huomaisi mitään. Nyt on äidillä vielä uus vauva ja hän taas on vaan kaiket päivät vauvan kanssa sisällä.
Perheestä on tehty ls-ilmoituksia mutta ne eivät ole johtaneet mihinkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä piha on aidattu kunnolla ja uima-altaassa on aikuisenkin kannattava suoja (sekä lasinen suoja-aita).
ja vaikkei katoisi niin jotain muuta voisi sattua: voisi kaatua ja lyödä päänsä esimerkiksi, tai tippua jostain.
Meillä esikoinen on 2,5vuotta ja olen monta kertaa jo miettinyt, että kyllä tuo saattaisi yhtäkkiä ehtiä hävitä jonnekin jos vain saisi päähänsä. Kotona ei ehkä niinkään mutta näin mummolassa, missä metsä alkaa heti pihalta.
tänään uimarannalla kävi niin, että yhtäkkiä esikoinen alkoi oksentaa meressä, kiikutin häntä sivummalle ja huuhtelin kasvoja ja pitelin yökkäävää tyttöä. Ja olin selin kuopukseen sen aikaa. Yhtäkkiä tajusin, että nipinnapin uimataitoinen kuopus jäi aaltoilevaan mereen pari metriä mun selän taakse, jossa oli häntä bikinien alarajaan vettä. Ja kun käännyn, häntä ei näy. Siinä hetkessä, siinä paniikissa tajusin, että NÄIN se katoaminen, hukkuminen, kaappaaminen, mitä vain, voisi käydä minullekin. Kuopus oli onneksi siirtynyt rantaan samantien kuin esikoinen alkoi oksentaa, joten kaikki hyvin. Edelleen se säikähdyksen tunne saa sydämen hakkaamaan, mutta joka toinen ylimääräinen isku on onnea; onneksi en puolella sanallakaan missään kirjoittelussa enkä keskustelussa "tuominnut" kadonneen pojan vanhempia. Mutta ihan samalla tavalla kuin meillä kävi hyvin, olisi voinut käydä huonosti.
olen hyvä,vastuullinen vanhempi.