Eikö kenelläkäään ole huonoja kokemuksia maalla kasvamisesta?

Mä koin koko lapsuuteni olevani yksinäinen.Kaverit asuivat tosi kaukana eikä heitä nähnyt koulun jälkeen. Vanhempani olivat muualta muuttaneita kylässä, jossa kaikki muut olivat suurinpiirtein serkkuja keskenään. Meillä tehtiin paljon töitä, ja kaikki kestä meni metsätöissä ja maatöissä. Mä en koskaan ole kokenut vanhempieni tilaa tai sitä kylää kotiseudukseni vaikka olen asunut ja syntynyt siellä. Ei siellä vaan ollut mitään mihin kiinnittyä.



Tykkään asua kaupungissa, jossa on kaikkea ylätkylläisesti; harrastuksia, palveluita, ihmisiä ja luonnonrauhaakin. Mun mielestä on myös mukavaa, ettei lapseni ole samanlainen pullossa kasvanut kuin minä olin.

juorut, kaikki tiesi sun asiat paremmin kuin sinä itse. "Kiva" pieni kyläkoulu jossa oppilaita arvosteltiin ja kohdeltiin sen mukaan kenen lapsia olivat. Kiusaamiseen ei puututtu, varsinkaan jos kiusaaja oli paremmista piireistä. Ja muutenkin oli vallalla ajattelu että eihän nyt meidän kivassa pienessä koulussa ketään kiusata, juu ei tosiaan...

Mua ei sinne sais takas enää koskaan, ei koskaan!

Halusivat edelleen asua maalla, vaikka täällä ei kai sitten voi harrastaa keilaamista tai golfia tai edes ratsastusta, ei ole merkkivaatteita eikä kavereita.



Ai niin, saivat valita siksi, että lähtivät lukioon ja oletin, että haluavat asua lähellä koulua, asuntokin oli hankittu. Olisin muuttanut mukana, työmatka olisi lyhentynyt.

Pienessä kylässä keskellä ei-mitään kaveripiiri oli rajoittunut ja usein joutui olemaan itsekseen. Tylsää oli, mutta toisaalta oppi tulemaan kaikkien kanssa toimeen, myös niiden adhd-tyyppien, ja mielikuvitus kehittyi.



Harrastusmahdollisuuksia ei ollut, enkä nykyäänkään osaa harrastaa oikein mitään, kun en siihen tottunut lapsena. Omia lapsiani kannustan harrastamaan, kun mahdollisuuksia kerran on.



Muutin opiskelemaan monen sadan kilometrin päähän eikä paluuta ollut kotiseudulle (työt opiskelupaikkakunnalla). Nuorempana tämä harmitti, nyt olen sopeutunut.

Mulla ei ollut kavereita maalla, lähin kaveri asui kymmenen kilometrin päässä, yhtä kaukana kuin koulukin oli. Lähin kauppa myös.



Elämä oli tylsää... onneksi oli kaksi veljeä jotka piti edes vähän seuraa. Onneksi peruskoulun jälkeen saatoin muuttaa kaupunkiin opiskelujen perässä.

siellä vallitsevan henkisen ilmapiirin takia. En ihmisten sisäänpäinkääntyneisyyden, ajattelemattomuuden, töykeyden enkä maiseman rumuuden vuoksi. Terv. nro 3, varsinkin ihmisistä syvällisesti kärsinyt.

ulkomailla



- harrastusmahdollisuuksia ei ollut, vanhempani oli sen verran nuukia että mikään meihin kohdistuva ei kiinnostunut.

- koulua oli käytävä siellä missä olin, heti kun sain uusia ystäviä, tuli muutto

- uuden koulun aloittaminen - kaikilla oli jo omat kaverikuviot ja minä olin jo ulkopuolinen

- yhdessä isossa espoon tapiolan koulussa kiusaamiseen ei puututtu, koska kyseessä oli oikeuskanslerin poika

+ kesätoitä satuin loytämään, mutta sekin oli osa-aikaista koska äiti värväsi minut pikkusiskoni hoitajaksi

- kaupungin koulussa oli kauhea merkkivaate villitys, ne jotka eivät pystyneet siihen osallistua saivat kuulla siitä jatkuvasti

Kyseessä pohjois-pohjanmaa. Omia lapsiani en sinne vie.

Ei kavereita, vain eläimiä ja eläkeläisiä.

Ei kavereita,ei harrastuksia. Yksinäistä lapsella asua siellä.

Siis lapsia sinne...

Olihan se elämä aika erilaista, kuin millaista se on kaupungissa, mutta tiedän sen säästäneen minut monelta murheelta. Eli halleluja, että synnyin maalle!

- kaverit asuivat kaukana. Aina oli käveltävä/pyöräiltävä useita kilometrejä, että pääsi kavereille kylään.

- koulumatkat olivat pitkät (yläasteella 45 min/suunta + mahd. tunnin koulubussin odottaminen)

- pitkien matkojen takia en päässyt mihinkään harrastuksiin, kun vanhemmat eivät jaksaneet kuskata

- kesätyöpaikat oli niinikään yli 10 km päässä, ja sekin oli mansikanpoimintaa

- kaupat ja muut palvelut olivat myös yli kymmenen kilometrin päässä

- peruskoulun jälkeen oli pakko muuttaa pois kotoa, että pääsi opiskelemaan

oli kavereita ja oli ihanaa.. nyt asun myös perheeni kanssa maalla. enkä pois halua! ja yhtälailla on kavereita.. tuskin kaikki ihmiset kaupungissa asuu.. miten niin ei kavereita.. täälläkin pyörii koulut yms..:P ja sielä käy muitakin kun mun lapset.

Ei mitään huonoa sanottavaa. Ollaan muuttamassa takaisin samaan paikkaan ennen kuin omat lapset kouluiässä.

lapsena oli matkaa keskustaan 2km.. ja nyt on omilla lapsillani vähän alle 2km.. eli ei matka eikä mikään..

_maatila oli sinänsä kiva paikka kasvaa

- töihin joutui tosi pienestä

- kavereita ei ollut, tai ne oli outoja

- kyläkoulu on hyvin vanhakantainen ja kuri liiankin tiukka ( olin kiltti lapsi, silti tuntui ahdistavalta)

- harrastuksia ei juuri ollut

Onneksi muutettiin kaupunkiin kun olin 10v. En kaivannut takaisin, toki mielelläni kävin kesäisin siellä.

Asutaanko silloin maatilalla useiden kilometrien päässä kunnan keskuksesta? Näiden "hesalaisten" mielestä kai kaikki kehä kolmosen takanakin asuvat asustavat jossakin "pöndellä". Itse kasvoin erään 8000 asukkaan kunnan keskustassa, ei ole mitään pahaa sanomista. Uimahalli vain olisi saanut olla meidän kunnassa.

Huomasin ainakin seuraavat asiat:



- kaverivalikoima hyvin rajoittunut, eli jos se ainut suunilleen samanikäinen lapsi onkin vähän outo tai rasittava ADHD tapaus tms. niin eipä ole kauheasti valinnan varaa muiden kavereiden suhteen, on oltava niiden kavereiden kanssa joita paikan päältä löytyy

- kouluvalikoima suppea, jos et esim. tule toimeen paikallisen koulun opettajan kanssa, tai et pidä hänen opetusmetodeista, koulunvaihto ei ole oikea vaihtoehtona, sillä muita kouluja paikan päälle ei yksinkertaisesti ole

- harrastusvalikoima surkea, mitään erikoisempaa ei voi harrastaa, pitää valita niistä harrastuksista mitä paikan päällä on, kiinosti tai ei

- erilaisuuden suvaitseminen voi olla aika kiven takana, eli jos olet jotenkin poikkeava valtavirrasta (ei hetero, eri uskonto, tms) et saa helposti hyväksyntää

- kaikki tietävät asiasi, halusit tai ei. Esim. jos käyt äitiysneuvolassa, koko kylä kohta tietää että olet raskaana, vaikka et ehkä haluaisi kertoa tästä vielä kaikille. Muutkin asiasi, myös vuosien takaa (esim. jonkun sukulaisen itsemurha, töppäily tms.) kaikki tietää ja muistaa ja saatetaan kaivaa esille ja vaikuttaa myös lapsiin ja heihin suhtaumiseen vaikka heillä ei olisi osaa eikä arpaa koko asiaan

- tiettyjä ihmisiä arvostetaan heidän asemansa vuoksi ja muita ei niinkään, samasta syystä, ja samaa koskee lapsia

Muutin pois 1987. En vaihtaisi mihinkään. Ei ollut kodin ulkopuolisia harrastuksia. En niitä kaivannutkaan. Ihanaa se oli ja on edelleen se kaikkein rakkain paikka maailmassa, jossa juuret ovat syvässä mullassa. ainut tylsä asia oli se, että varsinkin yläasteiässä ei ollut kavereita, siis ne saman luokan lapset asuivat lähellä toisiaan ja olivat kavereita keskenään eikä porukoihin päässyt. Ja siellä ei juuri muita koulunkäynti kiinnostanut. Yläaste toki läheisessä kaupungissa. Meidän luokalta vain muutama meni lukioon, ainakin yhdeltä rinnakkaisluokalta suurinosa. Kun itse nyt kiinnosti opiskella, niin oli vähän yksinäinen. Lukiossa olikin kivempaa.



Silti nyt en haluaisi omiani maalle. Nyt tykkään asua kaupungissa, tykkää käydä helposti erilaisissa leikkipuistoissa. Tykkään, kun lapsilla on lyhyt kävelymatka kouluun. Itse kävelin kilometrin ja odottelin taksia, mutta se oli ok silloin. Omilleni en sitä haluaisi kuitenkaan. Jännää miten sitä omilleen haluaa erilaista, vaikka ei minulla mitään traumoja ole eikä mitään kovin ikävääkään lapsuudessa tapahtunut.



Minusta oli kiva, että piti lähteä pois kotoa opiskelemaan, sopiva irtautuminen lapsuudesta. Sit oli pari kesänaapuria kavereina koko lapsuuden, vaikka niitä omia koulutovereita en nähnyt kuin koulussa (paitsi vanhempien tuttujen lapsia).