Sektion jälkeinen masis
Onkohan ketään muuta, joka on masentunut tai pettynyt siitä että on kokenut sektion? En väheksy ketään jolle sektio on tehty, että olisi huonompi äiti tai muuta vastaavaa, mutta minusta kokemus oli masentava.
Ensinnäkin pelkäsin leikkausta, vaikken yleensä leikkauksia tai nukutusta pelkää. Tällä kertaa pelkäsin kuollakseni leikkauspöydällä kun väki touhusi ympärillä eikä puhunut juuri mitään minulle, ja kaikki tapahtui suhteellisen nopeasti vaikkei hätäsektiosta ollutkaan kyse (kiireellinen sektio). Kauhistuin ajatusta että pian vatsani avataan ja voin pian kuolla, itkin jopa esikoistytärtäni etten tule häntä koskaan näkemään enää jos kuolen. Ehkä järjettömän kuuloisia juttuja, mutta jostain kummasta mulle iski kamala kuoleman pelko. Tuntui että olin toisten armoilla, joka tietysti pitikin paikkansa, enkä mahda asialle mitään.
Olisin halunnut kokea normaalin alakautta synnytyksen kuten esikoiseni kanssa. Olin odottanut synnytyksen käynnistymistä jo pari viikkoa. Olihan mulla ollut tiedossa että ehkä päädytään suunniteltuun leikkaukseen koska istukka oli osittain kohdunsuulla. Mutta viimeisessä ultrassa todettiin että kyllä voin synnyttää alakautta, kun istukka oli sen verran noussut eikä pitänyt olla esteenä.
Sitten yhtenä iltana alkoi kamala verenvuoto ja ambulanssilla lähdettiin sairaalaan. Ei hätää sinänsä vielä ollut mutta ilmeisesti olin jo jonkin verran menettänyt verta. Verenvuoto hilliintyi kuitenkin ja sitten alettiin seuraavana päivänä käynnistellä synnytystä, joten vielä siinäkin vaiheessa normaali synnytys oli näköpiirissä ja odotin innolla supistuskäyriä. Mutta sitten alkoi tuo verenvuoto uudestaan sen verran rajuna, että lääkäri päätti leikata melko kiireellisesti. Romahdin. Itkin ja vollasin etten halua leikkaukseen. Olin varmaan hysteerinen kaikkien mielestä ja luulen että olinkin jonkinlaisessa shokissa ehkä jo sen verenvuodonkin takia.
Sitten mut kiikutettiin huoneeseeni ja laitettiin leikkauspaitaa ja katetri ja ties mitä. Mä vaan itkin ja joku yritti rauhoitella ettei tässä mitään hätää ole. Vauvalla oli hyvät sydänäänet, ei siis siinäkään hätää.
Mies ei tiennyt mitään, oli vasta tulossa sairaalaan kun luuli että mua käynnistellään. Häneeen ei saatu yhteyttä, ja hänelle oli yllätys sairaalaan saapuessa, että vauvamme makasi jo lämpökaapissa ja minut oli leikattu. Olin siis aika yksin koko jutun kanssa, vaikka äkkiähän se tapahtui.
Heräämössä oli inhottava nainen joka ei ottanut kuuleviin korviinsa mun valituksia kun sattui vaikka kipulääkettä oli lisätty. Itkin sielläkin ja sain tylyn vastauksen: " Mitäs sä nyt siinä vielä itket" . Tuntui pahalta. Porukkaa oli sielläkin mutta kukaan ei tuntunut välittävän. Kuulin vihdoin että poika oli syntynyt, siinä kaikki. En meinannut maskini takaa pihisevällä äänelläni edes saada mitään sanotuksi. Oli tosi tapettu fiilis! Henkisesti ja fyysisesti. Koko vauvan olemassaolo tuntui epätodelliselta. Ei mulla ollut mitään onnentunteita. Oli vain sietämätön kipu, vankina olemisen tunne ja mitättömyys siitä että olenko edes inhimillisen kohtelun arvoinen.
Sainhan sitten viimein tuon vauvan rinnalleni, olin kyllä niin tokkurassa etten muista siitä enää paljon mitään. Kuvat on muistona mutta tunteitani tai ajatuksiani en muista. Kaikki oli usvaa, eikä vauva tuntunut samalla tavalla omalta kuin esikoisen kanssa.
Näin kuukauden jälkeen sektiokivuista selvinneenä, olen tietysti kiitollinen että kaikki meni lopulta hyvin eikä tullut komplikaatioita ja vauva on terve ym.
Mutta silti tunnen edelleen jonkinlaista masennusta siitä etten kokenut " oikeaa" synnytystä. En kuullut vauvani ekaa parkaisua, en ollut hänen lähellään ensimmäisinä hetkinä. Hänet vain kiskaistiin mahasta ja sitten en tiedä edes mitä kaikkea on tapahtunut. Mulla on olo etten ole edes synnyttänyt. Sellaista vahvaa rakkauden ja ihastelun tunnetta ei ole juurikaan ollut mitä oli esikoisen kanssa, kun sain hänet heti rinnalle hamuilemaan rankan synnytyksen jälkeen.
Tuskin olen ainoa tunteitteni kanssa, mutta en tiedä puhutaanko näistä. Vaikka syntymä on hieno asia, tapahtui se sitten miten tapahtui, niin jotain tärkeää jäi puuttumaan. Ehkä nää tunteet laimenee ja menettää merkityksensä myöhemmin. Mutta nyt tuntuu tältä ja tiedän että mulla on oikeus tuntea näin. Kaiken pitäisi olla hyvin, mutta miksi tuntuu että olen menettänyt jotain arvokasta, jota odotin 9 kuukautta.
Ei voi puhua miehen kanssa synnytyksestä, jakaa tunteita ja muistella että miten mikäkin tapahtui. Ei ole kuvia ensihetkistä, pesemisestä, pukemisesta tms. Ei ole muistoja että kätilö sanoisi että nyt se pää näkyy jo ja on tukkaa yms.
Olenko naurettava? Ehkä joku teilaa minut näistä tuntemuksistani sanoen että mitä siinä valitat kun kaikki on hyvin... Mutta näin vain on.
Tunsin jonkinlaista kateutta sairaalassa niitä synnyttäjiä kohtaan, jotka näyttivät niin raikkailta ja punakoilta kun olivat synnyttäneet ja kävelleet vielä synnytksen jälkeen osastolle hyvissä voimin. Minä olin kalpea kuin kuollut, hyvä kun pyörtymättä jaksoin vessaan kävellä. Enkä ollut " edes synnyttänyt" .
Oisi kiva jos joku kertoisi omia kokemuksiaan sektiosta. Vai olenko ainoa jota asia vaivaa? Tiedän kyllä että iloksi tämä muuttuu ja onhan se kallisarvoinen kokemus tämäkin.
t. peppirella + poika melkein 1kk
Kommentit (26)
Minulla takana kaksi sektiota ja tutulta kuulostavat tällaiset kokemukset. Ensimmäinen lapsi leikattiin kun synnytys pysähtyi yli vuodokauden jälkeen totaalisesti ja supistukset vain heikkeni vaikka tiputuksia lisättiin. Olin niin väsynyt ja kivuissani (kolmesta epiduraalista huolimatta) että sektio oli tuolloin lähinnä helpotus ja kaikki menikin kohtalaisen hyvin. Jälkeenpäin sitten kuitenkin itkin ja mietin teinkö jotain väärin vai miksi en osannut synnyttää ja oliko väsymys ja kipukynnys minulla jotenkin tavallista alhaisempi, kun en jaksanut loppuun asti. Osin tämä itkeminen ja miettiminen varmaan liityi väsymykseen ja synnytyksen jälkeiseen mielialaan noin yleisemmin, mutta sen verran asia jäi vaivaamaan, että pyysin toista lasta odottaessani päästä sairaalaan katsomaan ensimmäisen papereita ja kysymään, mitä oikein tapahtui kun olin silloin synnytyksessä niin tokkurassa, etten mitään tajunnut. Minäkin korostan, että en missään nimessä pidä sektiota pahana tai muita sektioäitejä jotenkin huonompina synnyttäjinä vaan kyse oli omista ja omaan synnytykseeni kohdistuvista tuntemuksistani, joille en mitään voinut ja jotka halusin jotenkin käydä läpi. Järjellä ajatellen olinkin kiitollinen terveestä vauvasta - sehän synnytyksessä on pääasia - mutta jotenkin synnytykseen liittyy ainakin minulla tosi paljon syviä ja tavallaan itsekeskeisiäkin tunteita, joita ei järjellä pysty itselleen selittämään, onhan synnytys kuitenkin yksi elämän suurista tapahtumista. Neuvolassa sanottiin, ettei synnytystapa-arviota toisen kohdalla tarvita, mutta sairaalassa laittoivat kuitenkin varmuuden vuoksi arvioitavaksi. Siellä sitten todettiinkin, että lantioni on litteä (ei kapea - harmi vaan) ja että koska toinenkin lapsi vaikutti yli nelikiloiselta eikä ollenkaan laskeutuneelta (pää ei jotenkin muovaudu pitkulaiseksi?), synnytys suurella todennäköisyydellä päättyisi kuten edellinenkin eli pysähtyisi kun vauva ei edes painaisi kohdunsuuta päällään auki. Tämä tietysti helpotti, kun kuulin tod. näk. syyn ensimmäiseen sektioon ja järkevästi ajatellen olen todella suuressa kiitollisuudenvelassa lääketieteelle siitä, että vauvani ja minä olemme yhä hengissä - mitä lie olisi tapahtunut sata vuotta sitten minulle tai vauvalle, jos ei se ulos olisi mahtunut... Jostain syystä toivon kuitenkin viimeiseen asti tavallista synnytystä ja vaikka eka sektio oli helpotus, pelkäsin toista kertaa todella paljon enemmän kuin ekaa synnytystä aikanaan. Lopulta päädyttiinkin toisen kohdalla suunniteltuun sektioon ja ihan ok se minun puolestani menikin. Olen toipunut sektioista hyvin ja eihän siinä paljoa tunne, mutta silti nytkin hirvittää ajatella, että joudun taas sektioon, jos joskus lisää lapsia tulemme saamaan. Pelkoa ei kyllä vähennä se, että meidän toiselle, siis tälle suunnitellulla sektiolla syntyneelle, lapselle alku ei ollut aivan helppo juuri sektion takia. Hengityksessä oli jotain vikaa ja kaikenlaisia arvoja seurattiin ja sydänvikaakin tutkittiin mutta ainoaksi diagnoosiksi jäi hidas adaptaatio maailmaan, mikä kuulemma on mahdollista kun vauva yht' äkkiä varoittamatta vedetään mahasta ulos. Tokan kohdalla sitten itkinkin näitä juttuja enkä sektiota ehtinyt juuri miettiä. Onneksi mitään suurempaa ongelmaa ei kuitenkaan tullut ja sydänkin todettiin nelikuisella vauvalla terveeksi.
Ainakin sellaisiin ajatuksiin olen tässä tullut, että synnytyksissä voi sattua mitä vaan vaikka kuinka toivoisi ja suunnittelisi etukäteen mitä. Mistään mahan päälle ensi-imetykseen nostetuista vauvoista, suihkuista ja kakkukahveista synnytyksen jälkeen en enää edes haaveile ja kun kuulostelee tarinoita tutuilta ja muualta, enpä tiedä kuinka moni niitä oikeasti tulee kokeneeksikaan. Joillain tuleekin sektio, toisilla lapsi viedään lastenosastolle tai sitten on jotain muuta. Ei varmaan ihan helppoa mikään... Koittakaahan jaksaa!
Hei vaan!!!! Mä oon jo monesti miettinyt et mitä mahtaa sulle tätä nykyä kuulua ;). Olit mulle silloin talvella kovasti avuksi, kiitos vielä! Mä en sit koskaan aloittanut edes ehkäisyä tässä välissä - vaikka eipä tässä vieläkään raskaana olla eikä menkkojakaan oo näkynyt. Pelottaa kyllä mahd. tuleva sektio edelleen!! Mutta en jaksa sitä vielä murehtia - justhan mä vasta tästä oon kuntoutunut. Paitsi että alaselkä (vas) jäi tosi pahaan kuntoon kun sitä puolta sektiohaavasta enemmän varoin kun oli kipeämpi. Nyt pitäis keksiä joku konsti saada selkä kuntoon..
Sulle tsemppiä kakkoskierrokselle - niin tärppiin, odotukseen kuin ennen kaikkea synnytykseenkin ;))!!
laama
Kiva kuulla, että olet toipunut ja saanut selvitettyä asioita itsellesi. Kiitos kysymästä, ihan hyväähän tänne-hitsi vaan, miten paljon jännittää tuleva! Siis vaikka en edes tiedä vielä olenko raskaana vai en. Jännityksen täyteisiä päiviä eletään, kp 23/28. Pientä oireilua siihen suuntaan on ollut, mutta lienevätkö äidin vilkkaan mielikuvituksen tuotosta vain?! :D
Itseasiassa soitin terveydenhoitajalle (joka muuten on eri kuin viimeksi, sillä olemme muuttaneet saman kaupungin sisällä toiseen paikkaan) ja kerroin tästä jännittyneestä olostani. Hän oli todella ystävällinen, empaattinen ihminen ja kannusti meitä rohkeasti vain yrittämään toista. Lisäksi hän tuumasi, että " ei ihme että sua pelottaa, kun sun kohdallas tavallaan kaikki meni " pieleen" vaikka lopputulos ihana onkin" Hän lohdutti, että edellisestä kerrasta myös lääkärit ovat jotain oppineet ja tutkivat tarkeemmin, ei kovin suurella todennäköisyydellä tarvitse samanlaista sinun kokea."
Kait nuo asiat tiedän itsekin, mutta jotenkin tuli helpottunut olo. Saatan silti joutua pistäytymään pelkopolilla, sitten kun se plussa tulee ruutuun. :) Ajattelin käydä tarkastuttamassa paikat kertaalleen myös jollain yksityisellä gynekologilla, että varmasti on vehkeet kunnossa seuraavaa rasitusta varten... :D Oli se synnytystapa sitten mikä hyvänsä.
Mukavaa ja väriloistokasta syksyä teidän perheellenne! Joko kuumeilet kolmatta?! :)
Kiva, jos tästä jotain hyötyä on ollut. Kyllä minuakin helpotti kokemuksistani kertoa. Kiitos, että jaksoit lukea ja jakaa niitä kanssani! :D
Joo, kolmas kierros meille menossa. Tätä meidän pikkukakkosta haaveiltiin silloin vuosi ennen kuin tärppäs, joten rauhassa odotellaan nytkin. Tärppää sit ku tärppää jos tärppää ;). Toivottavasti teillä nappaa nopeammin kuin meillä silloin. välillä tuntui niin pitkältä odottaa. Kyllä sulla varmasti kaikki ok menee! Tai ainakin eri lailla. Mä toivon sulle mahdollisimman positiivista synnytyskokemusta - oli se sit muuten millainen tahansa.
laama
ps. hassua miten läheiseltä tunnut, vaikka vain muutamia viestejä silloin läheteltiin ;)) oot ajatuksissa - toivottavasti taas palstalla törmäillään
Tuli tässä tätä ketjua lukiessa mieleen oma pikkumiehen synnytyksen jälkeinen olotila. Siis ensinnäkin huomatkaa, että SYNNYTYKSEN. Kyllä minä koen kokeneeni synnytyksen ihan täysillä, vaikka poikani syntyikin lopulta hätäsectiolla minun nukkuessani. Ehdin kyllä kokea kaikkea mahdollista alatiesynnytykseen liittyvää monta tuntia ja 8 cm:iin asti, vaikka lopullinen ponnistusvaihe jäikin kokematta.
Section jälkeinen masennus on minulle tuttu juttu. Minulle syntyi ihana pikkuinen poika, joka oli täysin terve kaikesta mahdollisesta huolimatta. Sectio tehtiin siis hätänä käynnistetyn perätilasynnytyksen lopputuloksena. Itse toivuin ihan hyvin, ongelmia tuotti lähinnä vaikea kohtutulehdus (korkea kuume ym.) ja kovat kivut, jotka osittain johtuivat leikkaushaavasta ja osittain tuosta tulehduksesta. Sairaalassa elin kuin unessa, kotiin pääsimme 5:nä päivänä. Kotona oli hyvä olla, mutta uni jatkui vielä jonkin aikaa... En edes tiedä kuinka kauan. Pari viikkoa synnytyksen jälkeen huomasin ajattelevani, että tätäkö tämä ihana vauva-arki nyt on. Olin pettynyt siihen, etten osannut rakastaa lasta, vaikka hän olikin ihana, suloinen unelmien täyttymys. Koin, etten silti rakasta tarpeeksi ja se ihmeellinen huuma, jossa elin koko raskausajan, oli haihtunut. Jollain lailla olin onnellinen, mutta silti ikäänkuin tyhjä. Ja sehän vasta pahensikin oloani, että tunsin vielä syyllisyyttäkin siitä, etten nyt olekaan tarpeeksi hyvä äiti.
No, ne jotka ovat kokeneet synnytyksen jälkeisen masennuksen jonkin asteisena, tietävät varmasti mitä kävin läpi. Kun olen tuosta diagnoosista jälkikäteen lukenut, olen löytänyt sieltä itseni.
MInulla " blues" kesti n. 3 kk. Lapsen ollessa 3-kuinen heräsin vain yhtenä aamuna huomaten, että hei, minä rakastan tuota lasta ylikaiken, meillä on elämä edessä, minulla kaikki hyvin. Yhtäkkiä ympärilläni oli ilmaa ja elämää, osasin taas hengittää ja kaikki todella muuttui kuin taikaiskusta, yhtäkkiä. Asiaan vaikutti mm. se, että aloin kulkea ihmisten ilmoilla vauvan kanssa ja yksin, siis ilman miestäni. MInulla ei missään vaiheessa diagnosoitu mitään masennusta, mutta seuraava " blues" tuli lapsen ollessa n. 8 kk ja sitä seuraava lapsen ollessa 1,5 v.
Ajat olivat alavireisiä ja ilottomia jollain lailla, mutta kukaan minua itseäni lukuunottamatta ei varmastikaan huomannut mitään erityistä. Sitten lapsen ollessa 2v. minulla diagnosoitiin yhtäkkiä, yllätyksenä minullekin, vaikea-asteinen työuupumus. Lakkasin nukkumasta enkä jaksanut mitään, en saanut mitään aikaiseksi töissä ja kotona joko makasin vaan apaattisena tai siivosin hullun lailla. Psykologikäyntieni tuloksena työuupumusdiagnoosini muuttuikin ns. äitiysuupumukseksi, joka on läheistä sukua synnytyksen jälkeiselle masennukselle tai oikeastaan sen jatke. Se vain yhtäkkiä puhkesi, kun takana oli tuo " piilottelemani" synnytyksen jälkeinen olotila ja vielä yli 2v. kestänyt (jo raskausaikana alkanut) unenpuute.
Jälkeenpäin olen tullut siihen johtopäätökseen, että jos olisin osannut hakea apua silloin heti synnytyksen jälkeen olotilaani, olisin puhunut siitä edes jollekin, olisin säästänyt itseäni, säästynyt turhilta syyllisyydentunteilta, jotka seurasivat minua pitkään - seuraavat kai vieläkin ajoittain. Nyt osaan tunnistaa itsessäni " riskit" , milloin menen äärirajoilla ja pysäytän filmin ajoissa -ainakin yritän.
Minulla on ihana 3-vuotias, joka on kaikkeni. Hän syntyi sectiolla ja siitä en suostu tuntemaan syyllisyyttä enkä alemmuutta. Mikäli sectiota ei olisi vaihtoehtona ollut, ei meitä kumpaakaan todennäköisesti olisi enää elossa. Ainoa asia, mitä kadun lapseni synnytyksessä on se, että edes yritin lapseni hengen riskeeraamalla alatiesynnytystä, vaikka olisin saanut suunnitellunkin section. Todennäköisesti suunniteltu sectio olisi ollut helpompi alku meille molemmille - minäkin olisin saanut lapsen heti syliini, toisin kuin nyt.
Minulle muuten eräs lääkäri sanoi tässä taannoin, että section jälkeen synnytyksen jälk. masennus on yleisempää kuin alatiesynnyttäneillä. Osasyy on biologinen: elimistön hormonitasapaino järkkyy eri tavalla, koska keho ei tee " luonnollisesti" synnytystyötä. Osavaikutus on myös sillä, että sectioäiti ei tästä syystä tunne samanlaista yhteenkuuluvuutta lapsen kanssa heti, varsinkin jos ei saa heti lasta syliinsä, kuten minullekin kävi. Itselleni lapseni ensihetket olivat suuri syyllisyyden aihe alkuaikoina: miksi minä en voinut olla pitämässä lasta sylissäni, oliko hänellä kaikki hyvin, huolehdittiinko hänestä? Onneksi meidän poikamme oli hetimmiten n. 5 min sisällä viety isänsä luo ja mieheltäni kyselinkin ekat 3 kk kyllästymiseen asti sitä, mitä kaikkea pikkuisemme ensihetkiin mahtui...
No, tämän pitkän kirjoituksen loppulausuntona voin kuitenkin sanoa, että te kaikki, jotka tunnette syyllisyyttä, alemmuutta, muuten vain pahaa oloa lapsenne synnytykseen/vauva-aikaan/itseenne tm. liittyen , jutelkaa jonkun kanssa. Ehkä näistä palstoistakin on apua? terv.keskuksissa on psykologi, synnärillekin voi varmasti soittaa ja sitä vartenhan neuvolatkin ovat. " Tyhmiä" asioita ei ole olemassakaan, pienetkin huolet on hyvä jakaa. Kaikki minkä jättää taakseen käsittelemättömnä, löytyy edestä ennen pitkää - siksi kannattaa hakea apua ajoissa!
Olen keskustellut asiasta terveysalan ihmisten kanssa ja kyllä se niin vain on, että varsinkin jos tehdään kiireellinen tai hätäsektio, se on äidille fysiologisestikin raskaampi kuin se että synnyttää alateitse. Hormonien osuus on aika tärkeällä sijalle sekin, koska jos synnytys etenee ja pääsee ponnistamaan, ja synnyttää lapsen, äidin hormonit toimivat eri tavoin kuin sektiossa.
Minulla kun myös oli takana toista vuorokautta synnyttämistä vesien menon takia joten totta kai se oli suuri pettymys että en saanut lastani alateitse. Ilman muuta siinä tilanteessa tiesi sen että vauva ja minä olisimme voineet menehtyä JOS ei sektiota oltais tehty, mutta kyllä minä tunsin tietynlaista epäonnistumista synnyttäjänä. Ja etenkin kun minäkin olin salissa yksin, ei kerrottu mitään asioista, vauva ei parkaissut kun nostettiin kohdusta, vietiin heti tutkittavaksi ja viikoksi lastenosastolle hoitoon.
JOKA paikassa toitotetetaan kuinka tärkeä on se ENSIHETKI vauvan ja äidin välillä.. se että vauva saa olla rinnalla ja opetella siinä hamuamaan rintaa. On aivan eri asia alkaa ensisynnyttäjänä puristella kipeitä rintojaan ja yrittää tuskan ja surun kanssa saada edes muutamaa tehotippaa vauvalleen joka on muualla kuin lähellä.
Minä tunsin pitkään masentuneisuutta asian takia ja muutenkin sektiokokemus oli niin hirveä etten sitä enää haluaisi kokea. Vaikka nyt tiedänkin, mitä odotettavissa olisi niin toivoisin alatiesynnytystä. Eihän sektiossa pääse kokemaan sitä huojentavaa helpotuksen tunnetta kipujensa jälkeen kun vauva syntyy! Mielestäni se on niin henkisesti kuin fyysisesti tärkeä asia äidin kropalle joka on valmistautunut synnyttämään lapsen alateitse.
Ajan myötä kuitenkin asia unohtuu ja sen ymmärtää, että syntymä on se tärkein, ei se synnytystapa. Ja se että sai terveen lapsen ja että on saanut olla äiti.
Tärkeintä on puhua asiasta niin paljon kuin vain jaksaa.
Tämä ketju ilahduttaa minua päivittäin! Opin ymmärtämään paremmin tunteitani sektion jälkeen. En ole edes kirjoittanut synnytyskertomustani, koska tuntuu " etten synnyttänyt oikeasti" . Sitten kun synnytyskertomus ilmestyy näille sivuille olen varmasti ymmärtänyt, että näin pikkuisen pitikin syntyä. Ainoa asia mitä vielä pähkäilen on se, että enhän varmasti " kerjännyt" sektiota" itseni takia, vaan se määrättiin vauvan takia. Toisaalta kun lukee noita pelkosektio tarinoita niin eipä tuo sektion saaminen omasta tahdosta tunnu olevan helppoa. En myöskään itse kertaakaan maininnut sektiota, mutta olimme mieheni kanssa kyllä miettineet, hyviä päiviä, jos sektioon päädytään. (Herra leikattiin sitten 6.6. oikein kiva syntymäpäivä!) Vaikka sain itse sanoa sektiolle " kyllä" , kun sitä ehdottiin ja valmistautua tilanteeseen melkein vuorokauden asian ymmärtäminen tuntuu kuitenkin vaikealta. Tarvii vaan olla onnellinen, että en joutunut kokemaan hätä/kiireellistä sektiota. Niiden läpikäyminen on varmasti vielä vaikeampaa!
Ehkäpä kolmannella kerralla onnistun saamaan vauvan oikeaan synnytysasentoon :-) Esikoinen kun oli avotarjonnassa ja tämä toinen peräjalkatarjonnassa.
Ensimmäisen poikani synnytys lähti käyntiin lapsiveden menolla, ja koska vauva oli perätilassa ja arvioltaan iso-kokoinen, poika päätettiin leikata. Leikkauksen alku sujui hyvin, siihen saakka kunnes poika saatiin vatsasta ulos. Mutta ompeluvaiheessa, kerroin leikkaavalle lääkärille, että tuntoni alkaa palata, ja tunnen ompelun aiheuttaman kivun. Minua rauhoitettiin, sanomalla että kyllä jotain tuntoa on, niin että tietää mitä tapahtuu, mutta varsinaista kipua ei pitäisi olla. Mutta minulla tosiaan oli! Olo alkoi olla oksettavan huono, ja kun yritin sanoa, että todellakin, nyt lopettakaan en kestä enää, niin antoivat vain happinaamarin kasvoille ja sanoivat hengitä siitä rauhallisesti... Leikkaus oli pahin painajainen, mitä olen kokenut, ja kun se päättyi minut siirrettiin leikkauspöydältä toiseen sänkyyn. Siinä siirtovaiheessa kätilöni sitten huomasi, että " Voi Herran jestas, sinähän pystyt liikuttamaan jalkojasi!" - Niinpä. Pystyin itse nostamaan jalkojani ylös, vaiheessa, jossa normaalisti alkaa tunto vasta pikkuhiljaa palailemaan varpaisiin. Joten kivuntuntoni leikkauksen aikana oli ollut aito. Leikaukseen liittyi sikälikin dramattiikkaa, että poikani, sai peppuunsa 3 senttisen viiltohaavan leikkaavan lääkärin veitsestä. Liekö johtunut tuosta haavan aiheuttamasta säikähdyksestä, vauva ei alkanut hengittää, ja hänet vietiin kiireesti toiseen huoneeseen, en saanut nähdä häntä. Siinä vaiheessa kun poika oli saatu " tolpilleen" , ja tuotiin minulle näytettäväksi, oli ompeluvaihe siinä pisteessä, että pystyin vain keskittymään yrityksiini saada kätilö uskomaan armottomaan kipuuni. Ompelu loppui aikanaan, mutta heräämössäkin vatsassani oli vielä niin hirveä tuska, etten voinut ottaa poikaa lähelleni. Olin myös lopen uupunut, toivoin vain, ettei kukaan enää koske minuun, en kestää enää yhtään.
Koskaan en enää anna leikata itseäni nukuttamatta, ja onnekseni tyttöni syntyi alakautta puolitoista vuotta myöhemmin.(upea kokemus kaikinpuolin, synnytin ilman puudutuksia.)
Mielestäni poikani syntymä tapahtumana oli suuri fiasko, mutta ehkäpä nuoresta iästäni johtuen, pystyin unohtamaan sen pian, ja keskittymään suloiseen vauvaani. Pääasiahan oli että kaikki oli jälkeenpäin kunnossa. Voitte kuvitella kuinka pahalta tuntuu toisinaan, kuunnella niitä, jotka toivovat sektiota synnytyspelon takia. Minä toivon synnytystä sektiopelon takia... Itse olen jälkeenpäin toivonut, että olisin saanut silloin keskustella kokemuksestani kätilön tai lääkärin kanssa.
Mutta en halua tällä kokemuksella pelotella ketään, vaan tähän ketjuun liittyen haluan todeta, että " täydellisen" epäonnistunut synnytys jättää jälkensä pitkäksi aikaa, mutta kun miettii lopputulosta- suloisen lapsen maailmaan tuloa-
niin pikkuhiljaa ikävät muistot siirtyvät taka-alalle.
Toivon sitä kaikille, jotka ovat kokeneet oman synnytyskokemuksensa,syystä tai toisesta, " epäonnistuneeksi."
Kyllä mulla ainakin on vieläkin sellanen tunne et synnytys jäi väliin kun jouduin toimenpiteeseen nimeltä sectio. Mullakin oli istukka kohdunsuun lähellä ja jo lupailtu alatiesynnytystä, mut toisin kävi. Eli hurjan verenvuodon takia ambulanssilla lähettiin ja kun vihdoin ja viimein löyty sydänäänet ni kiiruusti lähettiin leikkuriin. Ukko ei ehtiny mukaan ollenkaan. Oli kyllä sitten nähny vauvan ennenku se vietiin osastolle. Leikkurissa itkeskelin kun oli niin paha olla siinä ja kova huoli vauvasta. Vauvan näin vilaukselta ja itkua kuulin. Spinaalipuudutuksessa tehty leikkaus sujui hyvin ja kohtelu oli erittäin hyvää, mutta henkinen puoli ei ehtinyt mukaan. Leikkauksen jälkeen olin tosi kipeä ja kipulääkkeitä söin vielä pari viikkoa jälkeenkin. Neljän alatiesynnytyksen jälkeen jouduin leikkaukseen ja olin pettynyt. Ehkä tunne olisi toinen, jos olisi ollut suunniteltu sektio. Mutta vaikka itse olisin mieluummin synnyttänyt alateitse, en kuitenkaan väheksy sectiolla synnyttäneitä, eihän se sitä äitiyttä ja vanhemmuutta mihinkään muuta. Sectiolla on monta äitiä ja lasta pelastettu, joten hyvä että tällainen on mahdollista! Olisi kiva keskustella enemmänkin kohtalotoverin kanssa, kun ei neuvolastakaan oikein ymmärrystä ole löytynyt.
Mä kanssa luulen, että tunteet olis ollu vähän toisenlaiset jos kyseessä olis ollu suunniteltu sektio. Ainakin siihen olis ehtiny valmistautua, eikä olis turhaan haaveillu alatiesynnytyksestä. Se vaan tuli sitten niin yllättäen, kun monta tuntia on alateitse yrittäny ja sitten kiikutetaan sektioon...
Voin hyvin ymmärtää tunteesi, kun kaikki kävi niinkuin kävi, olet joutunut yksin kokemaan kaiken tuon pelon ja tuskan. Mulla päädyttiin 10 tunnin ähistelyn jälkeen kiireelliseen sectioon, kun paikat vaan eivät auenneet ja lapsi oli poikittain. Mies ehti kyllä vaihtaa vaatteet ja tulla kanssani leikkaukseen, josta en kyllä olisi ilman miestä selvinnyt. Ainakin silloin pelotti niin paljon, (tähän väliin, ihmettelen miten jotku pelkää ite synnytystä niin, että haluaa section, no se siitä), mies oli mulle kokoajan tukena ja höpötteli niitä ja näitä ja unohdin välillä mitä oltiin tekemässä, mutta itse leikkaus oli sellaista häslinkiä, että en oikein muista siitä mitään. Sain kyllä vauvan sekunniksi kasvojeni eteen ja sitten hän joutuikin jo teholle. Meni kaksi päivää ennenkuin edes näin omaa pikkuistani, se oli elämäni surullisinta aikaa, itse olin niin huonossa kunnossa kun oli kohtutulehdusta ym. Inhosin äitejä osastolla, jotka valittelivat, etteivät halua lasta vierelleen kun ovat niin väsyneitä ja plää plää, mä en saanut vaikka olisin halunut.
No masennuksesta en varsinaisesti kärsiny, enkä pidä sectiotakaan pahana, hyvähän oli että näinkin selvittiin ja mielestäni synnytin siinä missä muutkin. Aina ei vain mene niinkuin elokuvissa, mutta ideaalitilannehan olisi jos saisi vauvan heti rinnoille. Nyt mulla on edessä taas suunniteltu sectio ja aijon kyllä nauttia jos vaan saan vauvan samana päivänä viereeni ja syliini, kun en tiedä paremmasta. Mielestäni on ihan sama millä tavalla synnyttää, molemmissa on omat hyvät ja huonot puolensa.
Mutta jos asia sinua hirveesti vaivaa, kannattaa varmaan jutella asia läpi jonkun kanssa, ei kannata jäädä itsekseen miettimään. Toivottavasti pääset sinuksi asian kanssa ja hyviä vointeja vauvalle ja koko perheelle!
Oli jännää lukea kirjoitustasi. Se tuntui melkein omalta, vaikka tilanteesi oli erilainen. Minullakin esikoinen syntyi alakautta. Synnytys oli vaikea: ponnistusaika yli 2 tuntia. Imukuppiakin yritettiin, mutta ei onnistunut, irtosi. Oli pitkään kipeä synnytyksen jälkeen, mutta salaa todella ylpeä, onnistuimpa!
Pikku kakkonen oli koko raskausajan pienempi, kuin isoveljensä. Viikolla 38 vielä 2,8 kiloa. Ainoa ongelma oli perätila, ihan alusta asti. Tein kaikkeni, että vauva kääntyisi: konttasin, pyllistelin ja suostuin ulkokääntöyritykseen. Lantio myös mitattiin, hyvin mahtuu perätilassakin.
Synnytys alkoi lähestyä. Minä kärsin viime kerrallakin kipeistä supistuksista, mutta mitään ei tapahtunut. Kohtu aukesi kyllä 3 cm, mutta ei senttiäkään enempää. Nukuin sairaalassa 2 yötä lääkkeillä, ei lisää unettomia öitä minulle. Vihdoin itkien pyysin käynnistystä, en kestä enää. Silloin lääkäri totesi, että ei tätä vauvaa voi perätilassa käynnistää, kaiken lisäksi ulos ekana tuleva osa oli muuttunut jalaksi, ei pyllyksi ts. tätä lasta ei voi synnyttää alakautta. Minulla oli siis mahdollisuus valita suunniteltu tai myöhemmin kiireellinen sektio. Suostuin suunniteltuun, koska haluasin nähdä lapseni synnytyssalissa ja silloin mieskin sai tulla mukaan. Jo heräämössä vakuuttelin, että en itse sektiota halunnut, jota tädit siellä kovasti ihmettelivät.
Tunnen kuitenkin syyllisyyttä: en pysty lapsiani itse synnyttämään. Toivuin sektiosta nopeasti, itseasiassa nopeammin kuin alatiesynnytksestä. Sekin tuntuu hassulta. Lapsi on erityisen söpö ja kiltti. Lääkäri jo sanoi, että tulee tässä jo minullekin vauvakuume, kun vauva on niin söpö. Mietin usein olisinko jollain tavoin pystynyt synnyttämään alakautta. Minulle suuri lohdutus on kaverin sanat:" Onko lapsi terve?" ja " Miten sinä voit?" Vastaukset: on ja hyvin. Siihin hän sanoi: ole onnellinen siitä, riskisynnytyksessä vauva voi kärsiä hapenpuutteesta tai saada lonkkaluksaation. Olisitko koskaan antanut anteeksi itsellesi, että vain voidaksesi synnyttää alakautta vammautat lasta.
Myös tieto siitä, että yhden sektion jälkeen on vielä mahdollista synnyttää alakautta ilahduttaa. Ehkä kolmas kerta (jos sellainen tulee) toden sanoo ja onnistun synnyttämään vauvan ihan luomuna.
Tsemppiä sinulle. Ymmärrän sinua tosi hyvin! Päivä päivältä tilanne paranee, kun sinulla on aikaa miettiä tilannetta.
Vompatti ja pojat 2/03 ja 6/05
Toivottavasti et jää aivan rypemään " synnytystuskiisi" , vaan saat ne jätettyä taaksesi; olethan yhtä kokemusta rikkaampi! Jos asia vaivaa, ota se puheeksi neuvolassa ja saat sitä kautta keskusteluapua ja saat puhua asian halki.
Muistan itse myös pettymykseni ekan jälkeen, kun vauva sitten pitikin ottaa sektiolla loppujen lopuksi. Ja seuraavassa synnytyksessä sama! Kyllä itketti pari-kolme päivää tokan jälkeen, mutta sitten alkoi helpottaa, ja alusta asti oli suuri ilo lapsesta. Ekan jälkeen äidinrakkauden syttyminen otti kyllä parikin viikkoa, mutta luultavasti näin olisi ollut myös luomusynnytyksen jälkeen?
Sinähän sait heti apua kun asiat alkoivat mennä pieleen, mielestäni tuollainen vuoto kuulostaa todella pelottavalta, eivät lääkärit sairaalassa ota riskiä että menee sekä äiti että lapsi! Kyllä siinä teidän parhaaksi toimittiin, ihan varmasti!!!!
Ainahan ne loukkaa ne ajattelemattomat kommentit joita joku möläyttelee, synnytyksessä tai heräämössä tai osastolla, mutta ei niitä kannata hautomaan jäädä, sillä ihmisellä oli vain huono päivä/ huono ammattimoraali/ pihtari ukko kotona:):) Eli ihmisiä me kaikki...
Nyt sitten valmistaudun kolmen kuukauden päästä viidenteen sektiooni, ja jännittää, tottakai. Suuri leikkaus, ei siitä mihinkään pääse. Mutta kaiken voittaa ilo lapsesta, odotan sitä hetkeä, että minut on kursittu kasaan ja saan lapsen syliini:) Voi ihanuutta!
Mutta kyllä muistan aiemmilta kerroilta, että mitä ihmeellisimmät asiat pyörii päässä pientä vauvaa hoidellessa, eli ei se mitenkään kummallista ole, että juttuja nyt kelailet ja harmittelet. Mutta kun aina ei jutut mene käsikirjan mukaan, piste. Toivon nyt että kaikenkattava ilo vaavistasi auttaa " masiksessasi" , ja että pääsette siellä synnytyksen yli mahdollisimman hyvin, tavalla tai toisella. Keskustelu on kyllä oiva keino, varmaan jo tänne kirjoittaminen auttoi omalta osaltaan?
Mukavaa syksynjatkoa sinulle ja perheellesi.
Hei,
Juuri tämäntyyppistä keskustelua etsinkin kun ensimmäistä kertaa synnytyksen jälkeen pääsen palstailemaan. Että millaisia kokemuksia sektiosta ihmisillä on.
Laitoin juuri Odotus-palstalle oman synnytyskertomukseni. Lyhykäisyydessään: avautumisvaihe kesti 28 tuntia ja kivut koveni koko ajan. Leikkaukseen päädytiin vauvan veren laskeneen happipitoisuuden takia kiireellisesti, muttei hätäsektiona, joten mies pääsi mukaan. En ollut sektiopäätöksestä pettynyt, rehellisesti sanottuna helpottunut, koska olin kipuihin jo hyvin väsynyt ja oksentamisen jälkeen huonovointinenkin. Kohdunsuu suvaitsi aueta em. aikana 3 senttiä! Myös se, että päätökselle oli hyvät lääketieteelliset perusteet tuntui hyvältä - enpä ollut itkemässä sektiota omien kipujen takia. Vaikka olen kyllä varma, että jos olisi vielä jatkettu toinen vuorokausi, niin tämänkin olisin varmasti tehnyt.
Kun spinaalipuudutus alkoi purra siunailin kipujen loppumista ja olin tähän tyytyväinen vielä heräämössä, aivan euforisessa tilassa verrattuna avautumisvaiheen loppuvaiheeseen. Leikkaus ei pelottanut, luotin hoitohenkilökuntaan täysin. Silti halusin, että mieheni puhuisi minulle jotain ¿harhauttaakseen¿ ajatukseni itse leikkauksesta. Valmisteluja jaksoin seurata vielä jonkinasteisella mielenkiinnolla, onhan leikkaus iso operaatio, johon liittyy yhtä sun toista ei-niin-arkipäiväistä. Sain siis ensi kertaa eläissäni kokea niin katedrin kuin tipankin. Jeah.
Tuntuu ikävältä sun puolesta, että joku hoitsu on ollut niin töykeä siellä heräämössä. Omaksi onnekseni sekä leikkaava että hoitava henkilökunta oli ystävällistä, varmasti olisi tuntunut tosi pahalta, jos joku olisi tullut siinä tilanteessa vittuilemaan tms.
Hieman ikävältä tuntui kun heräämöstä tultua vauvaa tultiin tuomaan tissille. Arvaattekin, että olin aika poikki ja jalat vielä tunnottomat. Hoitaja pyysi minua kääntymään kyljelleen ja takamus tarttui kiinni muoviliinaan enkä mitenkään saanut itseäni hilattua kyljelleen, mitä hoitsu vähän ihmetteli (??? itse en kyllä ihmetellyt). Eihän sitä maitoa tullut koko päivänä ja vauvakin oli itselleen otollisen vaiheen ohittanut ja halusi vain nukkua. Niin minäkin...Siinä tilanteessa oli tosi hyvä, että mies oli vielä vierellä!
Nyt jännään leikkaushaavan paranemista ja pyrin ottamaan iisisti. Kiinnostaisikin, milloin leikkaushaavan kivut ovat hellittäneet ja miten nopeasti toipuminen on kullakin edennyt. Musta tuntuu, että oma toipuminen on ollut vähän hidasta, kun oli se raskas avautumisvaihe takana. Onneksi mies on hoitanut nyt kaikki hommat täällä kotona, sormia kyllä syyhyä jo tehdä jotain ja harmittaa niin vietävästi tämä liikuntaestoisuus.
En ollut synnytykseen pettynyt, vaan se oli kaikesta huolimatta positiivinen kokemus. Kävimme miehen kanssa Haikaranpesän valmennuksissa ja minä luonnollisen synnytyksen kurssilla (Kurssilla oppimastani synnytyslaulusta oli kyllä hyötyä synnytyksen aikana.). Yritin kuitenkin tietoisesti olla asettamatta mitään paineita synnytykselle, imetyksen onnistumiselle ja tässä vaiheessa kestovaippojen käytölle. Myös aiemmin pannassa olleet kipulääkkeet ovat saaneet suuren ¿armon¿, en halua kärsiä/hidastaa omaa toipumistani enää pätkääkään.
Niin, kyllähän yksi kaverini kysyi Kättärillä, jotta tuntuuko minusta pahalta, kun en saanut synnyttää alakautta. Niin se vaan on, että asiaan on jostain syystä ladattu ennakko-odotuksia aika paljon. Olisihan se ollut hieno kokemus, mutta omani oli tällä kertaa tällainen.
Päivä kerrallaan,
Minea23&vempsu
Olen kokenut kaksi sektiota.Eka suunniteltu,toinen kiirrellinen.Luulin pettyväni toista odottaessa jos toinenki joudutaan leikkaamaan.Mutta niin ei onneksi käynyt (olin varmaan sen jo niin puhunu läpi ystävien kans).Lapseni siis eivät mahdu syntymään alakautta(kokonsa vuoksi) ja tiedän että kolmas jota odotan,myös leikataan.En koe mi8llään tavalla olevani huonompi äiti,vaikka en alakautta synnytäkkään.Sun kirjoituksesta huomaa että pidät ainoastaan alakautta synnyttämistä vain ja ainoastaan oikeana tapana synnyttää.Älä vaan mene kelleen sanoo sitä...loukkaat muita kanssa ihmisiä.Mulle eräs tuttava sano että eihän se mikään synnytys ole,otetaan vaan lapsi pois mahasta.Itku meinas tulla.asia ei mulle ollut niin vaikee mutta kyllä toisten asenteet pistää joskus vihaks.Vuoden päästä olet tyytyväinen ja muistelet synnytystäsi hyvillä mielin kun kaikki meni kuitenki hyvin,ei komplikaatioita ja terve vauva.Vauvasi kasvaa ja uusia murheita ja etenki ilon aiheta tulee mukanaan.ja keskustele tunteistasi jotta pääset sen yli ja alat itsekin hyväksyy sektion synnytyksenä.Voimia!
Oli hyvä kuulla erilaisia kokemuksia muidenkin suusta. Ja totta, että tänne kirjoittaminenkin jo auttaa käsittelemään asiaa. En mahda sille mitään, mutta kaiken muun vaikean keskellä, sektio oli jotenkin piste iin päälle. Tuntuu että kaikki menee pepulleen.
Edelliseen kirjoitukseen sanon heti sen, että en tosiaankaan pidä alakautta synnyttämistä ainoana oikeana tapana synnyttää! (Normaalein tapahan se on jos ajattelee maalaisjärjellä, mutta onneks lääketiede on tuonut siihen vaihtoehdon että äidit ja vauvat säilyy hengissä!) Suon sen tavan jopa niille jotka pelkää alakautta synnyttämistä niin paljon että päätyvät sektioon. En ole arvostelemassa TOISTEN synnytystapoja, puhuinkin vain omasta kokemuksestani ja siitä miltä musta tuntuu sektion kokeneena, koska mulle se tuli shokkina. Mulle alakautta synnyttäminen olisi ollut tärkeä kokemus, jopa ehkä se ainoa että olisin tuntenut synnyttäneeni. Tai paremminkin että kokisin syvempiä tunteita vauvaani. Ja en usko olevani ainoa joka niin tuntee. Mutta en ole koskaan ajatellutkaan että joku toinen olisi jotenkin huonompi jos on keisarileikkaukseen joutunut/päätynyt. Tulee surullinen olo jos joku edes syyttää siitä että olisin muita mollaamassa :( Sitä juuri pelkäsinkin aloittaessani keskustelun.
Tiedän että sektio oli tarpeellinen mun tapauksessa ja olen iloinen että kaikki meni hyvin. Silti jäin kaipaamaan asioita joita en voi koskaan saada ja sehän on vain hyväksyttävä. Eihän elämä muutenkaan mene niinkuin odottaisi. Ja koska mulla on pettymyksiä niin paljon monessa muussakin asiassa, niin tuo sektio ehkä korostuu siinä samassa.
Mulle tehtiin siis kiireellinen sektio nukutuksessa, ei siis miestä mukana eikä mitään henkistä valmistautumista. Voin kyllä kuvitella pahempaakin, nimittäin kun jotkut ovat joutuneet kokemaan kahta synnytystapaa, ensin alakautta ja sitten hätäsektion! En voisi kuvitellakaan miten kauheaa se olisi. Olen siis erittäin onnellisessa asemassa, mutta synnytys kuin synnytys tuo varmaan näitä varjopuolia esiin jotka on käsiteltävä tavalla tai toisella. Mä toin nyt nää ajatukseni täällä julki, enkä edes kaikkea siihen liittyvää kipuilua osaa edes sanoa.
Joidenkin kätilöiden kohtelu on käsittämättömän ajattelematonta. Aivan kuin leikattuna pystyisi kääntymään simsalabim ja imettämään tosta vaan. Ja erittäin vastahakoista auttamistakin sai osakseen. Välillä oli kutsunappula niin kaukana, että melkein itku tuli kun oli niin avuttomassa tilassa kun liikkua ei pystynyt. Olihan se alapääkin kipeä alatiesynnytyksen jälkeen, mutten kyllä niin avuton ollut kuin maha leikattuna. Nousemaan ei pystynyt edes juomaan ja joku sentään tajusi tuoda nokkamukin, josta pystyi makuullaan juomaan.
En todellakaan tarkoita loukata ketään! Ilmeisesti on parempi pitää suunsa kiinni tosielämässä ja täälläkin, ei sitä lopulta monikaan ymmärrä ellei itse ole kokenut samoja tunteita.
No mä sain sun kirjoituksesta sen käsitytksen että olet vannoutunut alatiesynnytyksen kannattaja.Anteeksi jos pahoitin mielesi!Kyllä minullaki oli pettymyksen tunteita mutta ei ehkä noin voimakkaana.ja olen ihan varma että vielä niitä tunteita herää ja sitoudut ja rakastat lastasi yhtälailla ku olisit synnyttänyt alakautta.Tosiaan onneks on lääketiede niin kehittynyt että meitä kapealantioisia pystytään auttamaan(sektiolla).Nyt vain on se pettymys niin pinnalla,kun on tunteet herkässä(niinku kaikilla vasta synnyttäneillä)ja että ne kokee paljo voimakkaammin (hormoonit hormoonit).Saa mielipiteitä sanoa,,,tottakai.Ehkä olin liian herkkä arvostelee kirjoitustasi mutta koska olen kokenut sen aiemmin kuinka sektiota vähätellään,niin tahdon helposti oikaista...
Mulle tehtiin kiireellinen sektio yllätysperätilan vuoksi tammikuussa ja mä olin sen jälkeen IHAN RIKKI! Tiesin järjellä tasan tarkkaan, että kaikki meni loppujen lopuksi hyvin: tyttö syntyi terveenä. Mutta ei se järkeily siinä paljoa auttanut kun tuntui, että synnytyksessä mikään ei mennyt niinkuin olisi etukäteen toivonut.
Mun eka synnytys oli ihana alatiesynnytys, jossa kaikki meni mun näkökulmasta huipusti ja olin onneni kukkuloilla. Vauvakin tuntui heti niin omalta ja rakkaalta ja olin ítse hyvässä kunnossa. Oikein odotin seuraavaa alatiesynnytyskokemusta. Kaikki ilo loppui kuitenkin tutkimushuoneeseen, jossa todettiin, että vauva väärässä tarjonnassa siinä vaiheessa kun olin auki 5cm. Mä LAMAANNUIN. Enhän mä ollut koskaan mitään sektiota halunnut ja nyt se olisi pakollista. Pää ei pysynyt mukana niin vauhdilla kaikki sit tapahtui. Yhtäkkiä mun maha oli viilletty auki ja mulle oli syntynyt vauva. Mä olin ihan pihalla.
Mulla meni varmaan 3viikkoa aikaa tajuta, ettei tapahtunutta voi perua tai uusia ja että se vauva jota hoidin todella oli sama vauva, jota olin sisälläni kantanut. Sektiossa ei ollut mielestäni mitään kivaa, eikä henkistä lamaannusta auttanut yhtään se, että olin TOSI kipeä ja sektiosta toipuminen vei mulla 4-5kk. Sitä ennen en juuri pitkiä matkoja voinut edes liikkua - niin kovat olivat tuskat. Henkinen toipuminen kesti vähintään sen saman verran.
Mä olin sektion jälkeen niin itkuinen, että pelkäsin oikeasti masentuvani. Avuksi tuli se, että sain soitettua äitipolille, josta mulle annettiin heti aika mut leikanneelle lääkärille. HÄnen kanssaan kävin synnytyksen kaikkineen läpi - ja hän osasi oikeasti kuunnella mua ja ymmärtää vaikka isompiakin tragedioita lie kohdannut kuin alatiesynnytystä toivoneen äidin, jolla kuitenkin terve vauva jota hoitaa. Mutta pakko toi kaikki oli käydä läpi, että asian kaa voi elää. Siksi en vähättele yhtään sun tunteita: käy ne läpi perusteellisesti - joko yksin tai jonkun kanssa!
Kyllä mua pelottaa ajatus mahdollisesta toisesta sektiosta. En tiedä miten sen kestäisin, vaikka luultavasti siihen voimavarat jostain tarpeen tullen löytyisi. En silti yhtään haluaisi samaa enää kokea: mulle sektio oli kaikesta huolimatta enemmän leikkaus kuin synnytys, ja vielä kovin kipeä sellainen.
Voimia sulle! Onneksi nuo vauvat osaavat kyllä valloittaa vanhempansa tulotavasta riippumatta ;)).
laama
Heippa
Itse en voi sanoa olleeni masentunut mutta tietynlainen kriisi kyllä seurasi sektiosta.
Esikoinen on syntynyt alateitse imukupilla 55min ponnistuksen tuloksena. Palautuminen oli nopeaa. Häntä epäiltiin isokokoiseksi ja silloin tutkittiin mahtuuko tulemaan vai olisiko sektio yksi vaihtoehto. Silloin koin että mikäli en saa synnyttää alateitse ei se mikään synnytys ole ja olin todella pettynyt kunnes päätös sitten tuli, lapsi mahtuu ulos.
Toista olin ponnistanut saman 55 min kun päätös kiirellisestä sektiosta tehtiin. En kokenut pelkoa tai ahdistusta, pikemminkin helpotusta siitä että nyt todella tapahtuu jotakin.
Tarinamme eroavat siltä osin että minä tiedän missä lapsi oli kun olin heräämössä. Mies hoiteli häntä sillä aikaa. Luulen että meillä mies koki sen suurimman pelon kun hoiteli vastasyntynyttä sen 1,5h kun itse olin heräämössä. Hänelle lykättiin vauva syliin mutta kukaan ei kertonut minusta mitään.
Sairaalassa palautuminen oli nopeaa mutta aivan erilaista kuin alatiesynnytyksessä. Koen vahvasti synnyttäneeni lapseni ja korostan sitä kaikille jotka " vähättelevät" sektiota, olen synnyttänyt tämän lapsen. Kiintymisessä lapseen en huomannut mitään eroa. Maitokin nousi kolmantena päiväni ihan kuin ensimmäisen kanssa.
Kolmas lapsi on minulle se kriisin paikka. Voisin kyllä olla raskaana ja hoitaa lasta mutta se synnytys. Minulle on jo luvattu toisen synnytys keskustelussa että synnytys tapa kolmannen kohdalla arvioidaan tarkkaan. Sektiota en halua ja ymmärrän myös että minun alapäälläni ei ilman suurta tuskaa ja apua sitä lasta ulos ponnisteta. Olen läpikäynyt tätä kriisiä sillä että minulla on kaksi tervettä lasta joihin olen tyytyväinen ja iki onnellinen siitä että kaikki ollaan hengissä!
Ota rohkeasti yhteyttä esim neuvolaan jotta voit keskustella jonkun kanssa tunteistasi, minua puhuminen ja kaiken läpikäynti on helpottanut suuresti.
En uskonut että kokemukseni onkin näin yleistä ja että moni haluaa sitä purkaa. Ihanaa tosiaan että olette jakaneet tuntemuksianne, se toivottavasti auttaa meitä kaikkia ainakin jäsentämään vähän näitä päässä pyöriviä juttuja. Ja tajuamme, että täähän on ihan luonnollista kokea näin. Puhutaan synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, mutta jotenkin koen tämän erilaisena juttuna kun lapsi on leikkauksella tullut maailmaan.
Tepa_s, kaikki ok ja kiitos anteeksipyynnöstä :) Lapsen syntymän jälkeen luonnollisesti ollaan kaikki aika herkkiä näissä jutuissa.
Kyllä tässä taas itku pääsi tämän kaiken myllerryksen keskellä kun teidän juttuja luki, sillä pystyin samaistumaan niin moneen kirjoitukseen. Kiitos siitä teille! Paljon viisaita ajatuksia tuli ja uutta näkökulmaa omaan tilanteeseen.
Tota hormoonijuttua mäkin olen miettinyt, että ei taida ihan samalla tavalla ne hyrähtää käyntiin niinkuin alatiesynnytyksen jälkeen joka on se luonnonmukaisin. En tiennytkään että sektion jälkeen masennus on yleisempää. Mulla on muutenkin masennustaustaa, mutta esikoisen syntyessä en kokenut mitään tällaista kuin nyt kun vauva sitten sektiolla saatettiin maailmaan. Ei ole ollut sellaisia " rakastuneisuudentunteita" kuin ehkä kerran sairaalassa. Sellaisia tunteita koin esikoista imettäessä useasti. Lisäksi imetys lähti esikoisen kanssa aivan toisella tapaa sujumaan alkuvaikeuksista huolimatta. Maitoa tulee kyllä nytkin mutta muuten imetys niin vaikeaa, että kipuilen senkin kanssa.
Me sektioäidit ei olla sen huonompia kuin muutkaan, mutta tunteet voi olla toisenlaiset, onhan meillä erilainen kokemus. Ei siinä lohduta silloin hirveästi mikään tietokaan siitä että näin oli parempi.
Nyt en enempiä tässä pysty laittamaan ajatuksia kun tuo vauva tuossa taas kerran kitisee. Olen aika poikki kaikenlaisista jutuista mutta ehkäpä tämä tästä vielä iloksi muuttuu.