Lue keskustelun säännöt.
Puoliso, joka ei tue eikä lohduta, aina pitäisi olla kivaa.
21.06.2010 |
Tuli mieleeni tuosta allaolevasta yhdestä keskustelusta asia, josta minulla on paha mieli. Mieheni ei jotenkin kestä "heikkoutta", lasten itkukin on hänelle vaikeaa sietää. Kaupassakin hän ostaa lapsille mitä tahansa, jotta he olisivat hiljaa ja marisematta, aina pitäisi olla iloinen.
Mutta paha mieli minulla on siitä, että hän ei halua huomata, jos minulla on vaikeaa. Olin vuoden sairauslomalla, eikä hän edes kertaakaan kysynyt, miksi. Kun olen esimerkiksi raskauden vuoksi ollut niin huonossa kunnossa ja kipeä, että olen liikkunut konttaamalla, on arki silti jatkunut kuten ennenkin ja minä olen mm. tehnyt kotityöt, koska mies ei jotenkin halua huomata, että olen kipeä. Mitään lohdutusta tai apua en ole häneltä saanut. Synnytyksistäkin hän on lähtenyt pois siinä vaiheessa, kun en ole enää jaksanut hymyillä koko aikaa.
Emme koskaan juurikaan keskustele syvällisistä ja tärkeistä asioista, koska mies ei kestä itseensä kohdistuvaa kritiikkiä, vaan loukkaantuu verisesti. Vaikka meillä menee oikeasti melko huonosti, pitää "esittää" että kaikki on hyvin, koska kaikenlainen kritiikki on miehen mielestä henkilökohtaista solvaamista. Olen miettinyt eroakin, mutta sitä puheenaihetta en voi ottaa esille ennen kuin olen miettinyt asian läpi täysin, koska mies singahtaa todennäköisesti ovesta ulos heti sanan "ero" kuullessaan, eikä tule koskaan takaisin.
Eikö olekin hankala tyyppi? :D
Kommentit (8)
lopullisesti, jos otat eron puheeksi...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tosin minä olen se, joka ei voi käsittää miksei voisi hymyillä kun aurinkokin paistaa- miehen mielestä on oikeutettua mököttää koko aamu vain siksi että ei olisi tahtonut herätä vielä. Oma fiilis menee pilalle tuollaisesta ja riitelyksi menee...
Miehen on vaikea tukea minua ja jos sairastan, saan hoitaa aikalailla yksin kaiken. Mies ei osaa pyytää anteeksi ilman kehoitusta, haastaa riitaa lapsenkin kanssa vaikka on töissä ja vapaalla muuten rento, kiltti tyyppi. Ärsyttävää. Olin muutenkin itsekin sairaslomalla 6kk ja miestä ärsytti kun "sain" olla kotona(!). :O Kiukutteli siitäkin, kun uskalsin vetää rajat jaksamiselleni, ja vastavetona teki pari aika törkeää temppua.
lopullisesti, jos otat eron puheeksi...
saatu useampikin lapsi, on omaisuutta jne, joten en tiedä jaksanko ruveta käymään läpi eroprosessia, kun näinkin elämä jotenkin rullaa.
ap
empatiakyvytön, ei kestä mitään keskustelua, jossa puitaisiin suhteen ongelmia, tai hänenkin käytöstään. Aina on selitys omille oudoille käytöksile, jotka eivät edes ole normien mukaisia.
Kaikissa muissa on vikaa, ei hänessä, hänen ostamat lahjat ovat aina kaupan parhaita, kalleimpia yms. vaikka eivät edes ole (?)
Kaiken pitäisi näyttää ulospäin hyvältä, jos jossakin sotkua ms, saa ihme kilareita. Huutaa ihan hulluja raivoissaan, uhkaava ilme ja käytös vaikka lapselleen.
Hän sanoo olevansa tässä perheessä se joka määrää kaiken, hänen talo, hänen lupa! Vaikka tätä hän ei mulle enää sano, mutta jos olen pois niin nuorisolle.
Ikinä hän ei ole pyytänyt anteeksi! Aina on ollut mun syy, ei hänen. tai jonkun muu syy, vaikka lapsen.
Olen joutunut tekemään suunnitelman eroa varten, koskan tiedän, että jos lausunkaan sen epäilyksen, että eroko olisi enää vaihtoehto, lennän ulos talosta heti. En kuulema saisi lasta, olen juoppo ja huora ja kaikkee. Siksi olenkin jo odottanut tähän asti, nyt lapsi saa jo itse päättää kenen luo menee.
Nyt on viisivuotissuunnitelma: Saan omat lainani tässä maksettua, saadaan juhlia rauhassa ja yhteiselossa lapsen rippijuhlat ja kenties yo-juhlat. Kenties anopin ja apen hautajaisetkin sinä aikana. Saan kerättyä pikkuhiljaa vararahaston itselleni. Saan laitettua turhat kamani pois kiertoon, kirpparille, siivottua kaapit siihen malliin, että otan omani ja pois.
Sit alkaa elämä ilman ahdistusta. Tosin sit joudun kuulemaan kaiken haukkumisen, kuinka mies on aina tehnyt kaikkensa perheen hyväksi ja sitäkään en olisi koskaan arvostanut ja muuta paskaa.
Ai niin kukaan tässä perheessä ei tee miehen mukaan mitään, paitsi hän. Mäkin käyn töissä ja mä hoidan kodin.
Onneksi tajusin ajoissa, että sen miehen kanssa ei kannata perustaa perhettä. Myötätunnot ja tsempit sulle ap. Sinuna miettisin vakavasti eroa jo ihan senkin takia, millaisen mallin mies käytökseltään, tunnekylmyydellään ja empatian puutteellaan lapsillenne antaa.
Ettet vain ap ole erehtynyt naimisiin sen pateettisen friikin kanssa, johon minäkin erehdyksessä hetkeksi loin katseeni elämäni huonoimmassa vaiheessa?
Olen samaa mieltä kuin yllä siteerattu kirjoittaja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
tuosta viisi vuotissuunnitelmasta :/
ja väkisinkin ajatus että onko siinä järkeä? Tuleeko sen viisivuotissuunitelman jälkeen uusi viisivuotissuunitelma, kun ei vaan uskallakaan lähteä?
kannattaako elämästä tuhlata viisi vuotta odottamiseen?
mulla suunnitelma menee enää viikkotasolla "ensi viikonloppuna sanon kyllä..." mutten koskaan saa sanotuksi, kun aina on lapset kuulemassa tai isäntyä kaljoissaan (mitä se siis on joka viikonloppu) tai joku muu syy olla puhumatta ja jälkeenpäin harmittaa etten vieläkään uskaltanut avata suutani.
Paljon olen miettinyt sitä, mitä avioliiton pitäisi olla: keskinäistä kunnioitusta ja tasavertaisuutta,pieniä välittämisen merkkejä, kiinnostusta toisesta, hellyyttä, luottamusta ja halua olla toisen kanssa, sitä kai se rakkaus on pitkässä suhteessa ennemminkin kuin tunteen paloa. Nämä meiltä puuttuvat, yhdessä 15v ja lapsia 4.
Stereotypia siitä, että suomalainen mies on vanhempiensa välttelevän kiintymyssuhteen vanki, pitää haastattelujen perusteella pitkälti paikkansa.
Vuorovaikutustaitoja voi myös harjoitella eikä se ole koskaan liian myöhäistä.
Miehet pitivät omassa isyydessään hankalimpana asiana juuri omien tunteiden tunnistamista ja säätelyä.
Vaikka olisi kärsinyt kuinka etäisistä vanhemmista tahansa, rakastavat ihmissuhteet voivat myöhäisellä iällä korjata paljon.
Tunteiden sanoittamisen opettelun myötä suhteet mahdollisesti omiin vanhempiinkin voivat eheytyä ja korjaantua.
Eikä koskaan voi tulla täysin valmiiksi, se on lohdullista.
Onneksi tajusin ajoissa, että sen miehen kanssa ei kannata perustaa perhettä. Myötätunnot ja tsempit sulle ap. Sinuna miettisin vakavasti eroa jo ihan senkin takia, millaisen mallin mies käytökseltään, tunnekylmyydellään ja empatian puutteellaan lapsillenne antaa.