johtuuko anoreksia

Telkussa tuli dokkari kohti anoreksiaa menevästä tytösta. Kävi ilmi että pulmana oli liian läheinen suhde isään, joka kontrolloi tytärtään liikaa. Suhde oli siis hyvä ja rakas, mutta tyttö oli siinä liian ahtaalla. Äiti oli perheessä jotenkin ihan statisti. Tytölle annettiin lisää valtaa omaan elämäänsä - esim. valita mitä kursseja valitsee koulussa ja anoreksia rupesi hellittämään. Taisi olla lukioikäinen tyttö.

urheilija taustasta sekä mallin työstä. Ensin urheilleissa keskittyi terveelliseen ruokaan - mässyt jne pois. Katsottiin valmennuksen kanssa paljonko pitää syödä kun treenimäärä oli se mitä oli. Sitten kun mukaan tuli mallinduunit, niin mieli meni sekaisin. Hyvissä mitoissa oleva ulkonäkö alkoikin näyttämään peilissä huonolta. Aloin jo kunnossa olevasta ruokavaliosta karsimaan annoskokoja. Lopulta jätin joitakin aterioita väliin. Siitä se kierre sitten lähti. Urheilua urheilua ja urheilua... ruuan kyttäämistä ja närppimistä.

Urheilu kontrolloi elämää liikaa. Itselle otetaan kontrolli takaisin jotenkin. Jos ei muuten niin ruoan muodossa.

että nykyään anoreksian kuva on muuttunut: ennen anoreksiaan sairastuivat enimmäkseen juuri perfektionistiset kympin tytöt, nykyään anorektisesti oireillaan monista muistakin syistä; se on tavallaan muotia. Ei ole historiallisesti mitenkään tavatonta, että psyykkinen oireilu noudattaa trendejä.



Varmasti suurin syy anoreksiaan on juuri tuo tässä ketjussa jo mainittu tiukka kontrolli, mutta myös syömättömyys ruokkii syömishäiriöistä käytösmallia, joten se voi alkaa fyysisenäkin reaktiona. Ja kun se menee tarpeeksi pitkälle, parantuminen ei olekaan enää helppoa. Tätä käsitystä tukisi Yhdysvalloissa toisen maailmansodan aikoihin tehty nälkiintymistutkimus, jossa koeryhmän miesten päivittäistä kalorimäärää rajoitettiin, ja he alkoivat osoittaa klassisia syömishäiriön oireita.



Syömishäiriö voi siis ääritapauksessa alkaa jopa siitä, että esim. yläasteella tyttöjen kesken alkaa trendi, ettei koulussa syödä.

että urheilu kontroloi. Jos en olisi lähtenyt mallin töihin niin tuskin olisin sairastanut. Se käynnisti vääränlaisen ajattelun ja koska syöminen oli jo muutenkin "erilaista" niin se kääntyi päälaelleen. Toki jos en olisi ollut urheilija, niin tuskin mallin töitä tehdessä se ruoka olisi niin nopeasti päässyt suureen rooliin ja kulutuksen ollessa toinen en olisi sairastunut niin nopeasti.



Jossittelua.



Syy oli kuitenkin, että koin olevani liian lihava muihin malleihin nähden (tiedän kyllä nyt etten ollut), joten eiköhän se ollut se syy. Ja jäi siihen itsensä täydelliseen hallintaankin jollain tapaa koukkuun, eli kontroloimiseen. Syömishäiriöä oli minulle itseni päivittäistä voittamista. Mitä enemmän pystyin olemaan syömättä, sitä onnistuneemmaksi itseni koin.



nro 3

-pelko aikuistumisesta (haluaa pysyä lapsimaisena)

-seksuaalinen hyväksikäyttö (haluaa olla huomaamaton ja sukupuoleton)

-liiallinen perfektionismi (tavoitteena "täydellinen" hoikka vartalo)

-tunne että on likainen (haluaa laihtua kunnes on "puhdas")

-hallinan tarve (jos elämässä tapahtuu jotain mitä ei halliste niin syömisiään kokee hallitsevansa)

-paha olo (jotkut viiltelee, jotkut ryyppää, jotkut laihduttaa, joku tekee kaikkia näistä)

-terveellisyyden tavoittelu (rasva on pahasta, sokeri on pahasta, hiilarit on pahasta...)

-luulo siitä että jos laihtuisi niin kaikki ongelmat katoaisivat

Tunnustan sen, mitä jotkut sanovat, eli että jos kerran sairastuu syömishäiriöön, on riski sairastua uudelleen ja on jollain tavalla ikuisesti sairas.



Minulla on vieläkin väärä suhtautuminen ruokaan ja tulee luultavasti olemaan. Olen nykyään normaalipainoinen (jopa hieman pyöreä) ja syön siis normaalisti, herkuttelen jne. Ei minusta koskaan uskoisi että olen ollut alle 50 kiloinen ja yhtä pitkä kuin nyt.

Siitä huolimatta "haaveilen" vielä syömishäiriöstä, siitä etten tuntisi kunnon nälkää ja olisin todella laiha. Luultavasti peittäisin laihuuteni, mutta vielä näin 30vuotiaana perheellisenä ihmisenä ajattelen noin. Vaikka tiedän sen olevan sairasta.

Eli koska oireilu muuttuu anoreksiaksi? Vai voiko vain oireilla olematta anorektikko?

Syömishäiriöiden tapainen oirehtiminen voi tarttua ja on tosi yleistä, eli syödään vähän, ollaan tosi tarkkoja rasvasta jne. Anoreksia on kuitenkin vakava MIELENTERVEYDELLINEN häiriö ja sitä eivät kaikki saa vaikka olisi kuinka paineita myös ulkopuolelta. Se on psyykkinen sairaus ja toisilla se laukeaa helpommin kuin toisilla. Itse oirehdin vuosia mutta en koskaan sairastunut. Oirehdin koska halusin olla laiha, pidin sitä kauniina, olen aina ollut hyvin hallinnan haluinen ja suorittaja, harrastin lajeja joissa kuuluu olla laiha, vanhempani ovat pitäneet itse hoikkuutta ja urheilullisuutta arvossa vaikka eivät tosin ole koskaan painostaneet, en halunnut naisellisia muotoja jne. Nyt yli 10v myöhemmin pidän yhä hoikkuutta ja urheilullisuutta ja terveellistä syömissä arvossa mutta terveellä tavalla. En oirehdi lainkaan niin kuin aikaisemmin ja nautin kyllä ihan 100 prosenttisesti karkkipusseistani :)

että "tarttuuko" anoreksia? jos esim hyvällä kaverilla on anoreksia tyyppisiä oireita? tai omalla luokalla on anoreksiaa sairastava?

Kuulin luokasta jossa 17 oppilasta, joista 6 tyttöä ja heistä kolmella varma anoreksia+ yhdellä epäily. Samassa ikäluokassa(yläkoulun oppilaita) yht n 20 tyttöä ja 7 varma anoreksia+ 4 vahva epäily(seurantavaiheessa vielä)

Onko se tarttunut? mallioppimista? vai onko jokin asia ky paikkakunnalla tosi huonosti?

Nuoremmissakin ikäluokissa on varmoja anorektikkoja samoin kuin vanhemmissa ikäluokissa.

Oman 8v syömättömyydestäkin tullut viestiä koulusta

vanhempien paljosta työnteosta?

hyvästä koulumenestyksestä?

yleisurheilusta?

täydellisyyden tavoittelusta.

esim. monet jotka kokeneet seksuaalista hyväksikäyttöä (esim. raiskattu) ovat sairastuneet anoreksiaan. Ei siinä paljon kotiolot auta jos vaikka koulussa tai koulumatkalla ahdistellaan...

Anoreksia on oikeasti vaikea ja vakava sairaus, älä viitsi olla kusipää ja lisätä tarpeettomasti anorektikoiden vanhempien huolta ja taakkaa.

kotioloista se yksin johtuu

Tietyssä iässä kavereista otetaan mallia ja etenkin jos sillä parhaalla ystävällä on syömishäiriöä niin on siinä suuri riski toisenkin sairastua. Oman lapseni suhteen ainakin olisin huolissani mikäli luokassa ja etenkin lähimmässä kaveripiirissä olisi syömishäiriötä, ihan vain omien kokemuksieni kautta ajattelisin näin.



Ei syömishäiriöllä ole välttämättä mitään tekemistä kotiolojen kanssa. Ei mulla ainakaan, kodissani ei ollut mitään valitettavaa.



nro 3

mistään noista syistä.Hyvin vaikea sanoa,että mistä sitten.Lapsuuteni oli onnellinen,olen nuorin lapsi.Siskoni minua 13v vanhempi ja veljeni 9v vanhempi.Tosin siskollani oli mielenterveysongelmia ja veljeni on cp-vammainen,jota äitini hoiti kotona.Ehkä minulla oli kiltin tytön syndrooma..Vietin paljon aikaa itsekseni,ehkä olin hieman yksinäinenkin.



Alkunsa anoreksiani sai ehkä noin 15-vuotiaana,kun ensirakkauteni ei ollutkaan minusta kiinnostunut.Koin olevani ja halusin olla niin ruma,ettei kukaan koskaan haluaisi koskea minuun.16vuotiaana opo sanoi minulle,että näytän siltä,kuin en liikkuisi ollenkaan.Siitä lähti kipinä ja päätin näyttää hänelle.Sen kouluvuoden söin olemattomasti ja tein joka päivä monen tunnin lenkkejä.Peittelin vartaloani,kunnes kevätjuhlaan sitten pukeuduin vartalonmyötäisiin ja leikkasin hiukseni aivan lyhyiksi.Opon ilme oli järkyttynyt.Tunsin onnistuneeni.



Anoreksiani kesti kolmisen vuotta.Pahimmillaan painoin 34kiloa,nyt olen 50kg,29vuotias ja kolmen lapsen äiti ja olen oppinut syömään reiluja annoksia.Silti joskus katselen vanhoja kuviani ja kadehdin uskomatonta itsekuriani.

kotiasiat ok. Ihan normi mv perhe. Meilläkin lopetettiin lasten kyläkoulu. Lapselle oli kova paikka vaihtaa koulua. Siirtymä luokalla oli paljon oppilaita ja yksi anorektikko(olivat 12v)

Älykäs lapsi. Aina saanut hyviä numeroita vaikkei koulun eteen ole töitä tehnytkään. Parhaalla kaverilla anoreksiaa ja uupumusta.

Itse miettii:mikä meni väärin=(

Nii i

Syömishäiriöiden tapainen oirehtiminen voi tarttua ja on tosi yleistä, eli syödään vähän, ollaan tosi tarkkoja rasvasta jne.



Anoreksia on kuitenkin vakava MIELENTERVEYDELLINEN häiriö ja sitä eivät kaikki saa vaikka olisi kuinka paineita myös ulkopuolelta. Se on psyykkinen sairaus ja toisilla se laukeaa helpommin kuin toisilla.



Itse oirehdin vuosia mutta en koskaan sairastunut. Oirehdin koska halusin olla laiha, pidin sitä kauniina, olen aina ollut hyvin hallinnan haluinen ja suorittaja, harrastin lajeja joissa kuuluu olla laiha, vanhempani ovat pitäneet itse hoikkuutta ja urheilullisuutta arvossa vaikka eivät tosin ole koskaan painostaneet, en halunnut naisellisia muotoja jne.



Nyt yli 10v myöhemmin pidän yhä hoikkuutta ja urheilullisuutta ja terveellistä syömissä arvossa mutta terveellä tavalla. En oirehdi lainkaan niin kuin aikaisemmin ja nautin kyllä ihan 100 prosenttisesti karkkipusseistani :)

sanoa et anoreksia on huomionhakua. Edelleen, se on vakava psyykkinen sairaus ja eri asia kuin teinin halua hieman laihduttaa. Anoreksiaan voi kuolla. Teinien satunnaisiin terveysintoiluihin ja huomion hakuun ei.