Onko taipumus avioeroon periytyvää?

on tutkittu eroalttiutta sekä uskontoa ja huomattu että ns. Raamattuvyöhykkeellä on kaikkein korkeimmat avioeroluvut.

Eli sikäli kun uskonnollisuus ja uskontokunta periytyy, periytynee sen mukana myös avioeroriski.

helpommin menevät naimisiinkin eivätkä elä avoliitossa? Jos menee naimisiin, on aina riski päätyä avioerotilanteeseen. Jos ei mene, niin riskiä ei ole... Käsittääkseni tuossa ei ollut tilastoitu "avoeroja".

että erotaan heti kun tulee eka riita tai arki tulee niin toki se on opittu käyttäytymismalli.

Jos kasvaa siihen, että ollaan vähän aikaa yhdessä ja pukataan lapsi tai kaks ja vaihdetaan uuteen kun ei olla enää niin rakastuneita niin toki sitä tekee lapset ja lapsenlapset myös.

että erotaan heti kun tulee eka riita tai arki tulee niin toki se on opittu käyttäytymismalli.

Jos kasvaa siihen, että ollaan vähän aikaa yhdessä ja pukataan lapsi tai kaks ja vaihdetaan uuteen kun ei olla enää niin rakastuneita niin toki sitä tekee lapset ja lapsenlapset myös.

Eli "suvun luoma epäonnistumisen tunne" voi estää eroamasta vaikka sitä kovasti kaipaisikin. Aina katsotaan että on niin päin että erotaan kun siihen on totuttu helppona ratkaisuna. Uskon kuitenkin, etten ole ainut jolle erossa olisi vaikeinta sen sanominen sukulaisille.

18

edes korvaansa lotkauta.

Miten muuten niiden sukujen häälahjat, joissa erotaan? Laittavatko ne häätilille ja oman tilinumeron, mihin voi sen palauttaa parin vuoden päästä kun ero tulee.

Eivät taida viitsiä satsata kovin lahjoihin kun tietää, että koko juttu on vain pelkkää feikkiä ja liitto ei kestä kuin jokusen vuoden.

että erotaan heti kun tulee eka riita tai arki tulee niin toki se on opittu käyttäytymismalli.

Jos kasvaa siihen, että ollaan vähän aikaa yhdessä ja pukataan lapsi tai kaks ja vaihdetaan uuteen kun ei olla enää niin rakastuneita niin toki sitä tekee lapset ja lapsenlapset myös.

Eli "suvun luoma epäonnistumisen tunne" voi estää eroamasta vaikka sitä kovasti kaipaisikin. Aina katsotaan että on niin päin että erotaan kun siihen on totuttu helppona ratkaisuna. Uskon kuitenkin, etten ole ainut jolle erossa olisi vaikeinta sen sanominen sukulaisille.

18

mutta siitä huolimatta kaikki kolme tyttöä ovat eronneet. Olemmme olleet yhdessä 45 vuotta, ei luulisi olevan syytä. Tai sitten ovat nähneet ,ettei kannata olla yhdessä

Suvussani ei ainuttakaan eronnutta paria ja kyllä se aika kovan henkisen paineen luo. Olen tottunut vanhemmiltani saamaan malliin ettei avioliitto ole aina auvoista yhteiseloa, mutta yhdessä ollaan ja pysytään kun naimisiin ollaan menty ja että monen kymmenenkin vuoden päästä voi vielä olla yhdessä onnellinen.



Omassa avioliitossa on myrskyinen vaihe menossa. Riidellään miehen kanssa nyt tosi paljon, seksiä on hyvin vähän, eroakin ollaan jo teoreettisella tasolla mietitty, mutta kyllä tiedän etten oikeasti pystyisi tästä lähtemään. Hänet olen valinnut ja laitan avioliittomme vielä toimimaan. Toki avioliitossa on kaksi osapuolta enkä voi häntä estää lähtemästä, mutta omalta osaltani en aio luovuttaa.

kritiikkiä tutkimusta vastaan huomannut eli voinemme olettaa ettei naimisiinmeno-aktiivisuudessa ole oleellisia eroja eri uskontokuntien välillä. Raaamattuvyöhykkeellä kylläkin mennään naimisiin keskimäärin nuorempana ja sillä saattaa olla vähäinen vaikutus.

Tutkimusten mukaan valkoisille amerikkalaisille syntyneistä lapsista vuonna 2002 oli 22% syntynyt avioliiton ulkopuolella kun luku Suomessa on noin 40% eli voinemme päätellä ettei avoliitto ole yhtä yleinen USAssa (tai ainakaan avoliitossa lapsien tekeminen). Yleisesti ottaen USA on suht konservatiivinen Suomeen verrattuna eikä (sitoutunut) avoliitto ole niin yleinen kuin Suomessa.

helpommin menevät naimisiinkin eivätkä elä avoliitossa? Jos menee naimisiin, on aina riski päätyä avioerotilanteeseen. Jos ei mene, niin riskiä ei ole... Käsittääkseni tuossa ei ollut tilastoitu "avoeroja".

edes korvaansa lotkauta.

Miten muuten niiden sukujen häälahjat, joissa erotaan? Laittavatko ne häätilille ja oman tilinumeron, mihin voi sen palauttaa parin vuoden päästä kun ero tulee.

Eivät taida viitsiä satsata kovin lahjoihin kun tietää, että koko juttu on vain pelkkää feikkiä ja liitto ei kestä kuin jokusen vuoden.

että erotaan heti kun tulee eka riita tai arki tulee niin toki se on opittu käyttäytymismalli.

Jos kasvaa siihen, että ollaan vähän aikaa yhdessä ja pukataan lapsi tai kaks ja vaihdetaan uuteen kun ei olla enää niin rakastuneita niin toki sitä tekee lapset ja lapsenlapset myös.

Eli "suvun luoma epäonnistumisen tunne" voi estää eroamasta vaikka sitä kovasti kaipaisikin. Aina katsotaan että on niin päin että erotaan kun siihen on totuttu helppona ratkaisuna. Uskon kuitenkin, etten ole ainut jolle erossa olisi vaikeinta sen sanominen sukulaisille.

18

En ymmärrä vastaustasi. Sanoinhan että olen suvusta jossa ei erota ja siksi minun on vaikea lähteä liitostani. Minun sukunihan saisi ihan kohtauksen erosta. Kauan kuulin siitäkin kun äitini serkku erosi. Oli mies-polo joutunut suvun juhlissa oikein mummokaartin kuulusteluun, olivat tivanneet todella yksityiskohtaisesti kaiken ja toinen oli sitten kertonut (varmaan enemmän kuin olisi halunnut julki) kun ei osannut tilannetta paetakaan. Selvennäpä vähän, miksi ihmeessä vastasit minulle noin?

(Ja liittomme oli tarkoitus kestää. Ei menty naimisiin häälahjarahojen takia. Aika pitkään on kestänytkin ottaen huomioon mieheni alkoholiongelmat, itsemurha-uhkailun, henkisen väkivallan, uhkaavan käytöksen, aggressiivisuuden minua ja lapsia kohtaan, miehen aika todennäköisen pettämisen...

Nyt jonotetaan parisuhdeterapiaan, mies on perunut jo kaksi ensimmäistä aikaa viime tipassa, saa nähdä kuinka käy tämän kanssa. Mies kääntää riidat aina niin että lopulta minä olen se joka pyytelee anteeksi ja sanoo että haluaa vielä yritää. Olen täysin rikki ja itken päivittäin itsekseni. Seksiäkään ei ole ollut pariin kuukauteen, mistä mies jaksaa syyllistää, mutta se oli pakko ratkaisu kun ongelmana oli ettei mies välittänyt vaikka taapero tuli vierelle itkemään. Huusi ja kirosi vain lapselle ja saattoi töniä pois. Tönäisi kerran jopa hädissään itkevän 1v9kk lapsen alas sängystä (tämä tuli paikalle ja häiritsi isin saamista...) ja karjui molemmille ja hakkui lapsen kun käskin miehen pois ja nousin lohduttamaan lasta. Minä ratkaisin sitten tilanteen lopettamalla seksin. Siitä mies taas peri päivää sitten huomautti että ymmärtää syyni olla haluamatta häntä mutta hänkään ei jaksa kauaa seksittömyyttä... Kestää tai ei, sama minulle kunhan lapset eivät enää koskaan näe isiä naimassa äitiä ja samalla karjumassa heille.

Säästä saarnasi jollekin muulle. Olen jumalauta ymmärtänyt ja yrittänyt, enkä todellakaan lähtenyt ensimmäisestä riidasta.

pitää olla melkoinen miehentuska, että menee tuollaisen ääliön kanssa naimisiin.

Olitko kovinkin epätoivoinen ja vanhaksipiiaksi jäämässä?

Pakko nyt puuttua tähän keskusteluun toteamalla että vaikka itse uskon omaan avioliittooni ja tiedän pitkiä avioliittoja, joissa pysyminen on parin osapuolien mielestä kannattanut, niin älkää nyt hyvät ihmiset maineen tai minkään muun syyn vuoksi jääkö liittoon jossa on oikeita ongelmia.



Jos puoliso on alkoholisti, alistava, väkivaltainen tms. niin ainoa ratkaisu ja paras vaihtoehto myös lapsille on ero! Henkilokohtaisesti kritisoin vain eroja, joihin päädytään kun on vähän aikaa vaikeaa tai tylsää. Sellaista pitäisi jaksaa katsoa pidempään ja työskennellä sen hyväksi, että suhde taas voisi hyvin.



Ja vaikka toinen ei olisi psykopaatti, mutta jos et kertakaikkiaan vaan rakasta häntä ja tiedät 100 prosenttisen varmasti että tilanne ei muutu, niin vaihtoehtoja on! On todellakin hyväkin asia, että nykypäivänä voi lähteä liitosta eikä 30 vuoden kuluttua elää vain siitä ilosta, että näyttelee muille pitkää ja onnellista liittoa. Pitkä avioliitto on hieno ja tavoiteltava asia, jos suhde oikeasti on sellainen että se kantaa vaikeiden aikojen yli ja on taas aidosti hyvä ja tyydyttävä osapuolilleen.

Kiintymystyyli taas periytyy 75% todennäköisyydellä - ei geneettisesti, vaan kasvatuksen kautta = sen kautta, miten läheisen ja turvallisen vuorovaikutussuhteen vanhemmat pystyvät rakentamaan laosensa kanssa. Kiintymyssuhdetyyli vaikuttaa siihen miten suhtaudumme kanssaihmisiin (perheenjäseniin) ja miten kykenemme luottamaan heihin ja kuinka läheisesti tunnetasolla heidän kanssa voi tuntea luottamusta ja hyväksyntää.

Turvallinen kiintymyssuhdetyyli helpottaa läheisen ihmissuhteen kehittymistä.



Siten voisi sanoa, että jossain määrin avioeroon voi olla perinnällinen taipumus, sillä kiintymyssuhdetyyli (tapa olla vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa ja kyky luottaa) vaikuttaa avioeroherkkyytten.

pitää olla melkoinen miehentuska, että menee tuollaisen ääliön kanssa naimisiin.

Olitko kovinkin epätoivoinen ja vanhaksipiiaksi jäämässä?

Minulleko tuon sanoit? Enpä tiennyt miehestä noita asioita naimisiin mennessä, enkä vielä esikoista yrittäessä. Toinen olikin sitten perinteinen yllätysvauva. En mennyt miehentuskan takia naimisiin. Ja jos päädymme eroon, en todellakaan aio lähteä metsästämään laastaria vaan haluaisin nuolla yksin haavani ja keksittyä lapsiin.

Edelleenkään en ole mikään kuukaudessa-naimisiin-tyyppi. Seurustelin mieheni kanssa kolme vuotta, mutta emme asuneet avoliitossa. Menimme naimisiin hätäisesti koska halusimme muuttaa yhteen mutta emme katkaista välejä sukuuni avoliitolla. Jälkiviisaudella sanoisin että yhdessä kannattaa asua ennen lasten hankkimista ainakin pari vuotta jotta voi edes aavistella tietääkö puolison kaunistelemattomankin puolen.

Mikä ei kylläkään liity varsinaiseen keskusteluun. Pointtini oli että "hieno", eroamaton suku saattaa aiheuttaa todella suuret paineet pysyä liitossa, josta muuten olisi järevintä erota. En ymmärrä miksi väkisin yhdessä jatkaminen on niin tärkeää ja tavoiteltavaa. On eri asia selvitä yli pikkukivistä kuin juosta päivästä toiseen alas kallionjyrkänteeltä. Yhdessä pysyminen EI ole aina oikea ratkaisu. Enkä kehtaisi omalla nimelläni kertoa kaikkea liitostamme ja sanoa että haluan vielä saada kaiken korjatuksi. Tämä pysyminen on epäonnistumista, mutten osaa lähteä. Ollaan vain ja hymyillään, miestäni lainatakseni.

mm. 28

musta on aivan järkyttävää että te jotkut idiootit tulette kiusaamaan ja kommentoimaan ilkeitä asioita ihmiselle ketä avautuu vaikeasta ja kipeästä tilanteestaan. missä on inhimillisyys? tuleeko teille hyvä mieli ilkeilystä? mitä teette vauva lehden sivustolla? ei tuollaisilla saastoilla saa olla lapsia sydämmettömät paskat. AP.lle voimia elämän vaikeisiin asioihin t: saman moista elämää kokeva.

ei ollutkaan onkelma ap.lla mut kuitenkin =)

kuin elinikäisessä avioliitossa olleiden vanhempien lapset. Tilastotietoa. Vanhemmilta omaksutaan normit siihen, mitä kannattaa tavoitella, mitä sietää jne.



Itse olen oppinut ajattelemaan, että perhe on pyhä. Minun elämässäni avioliitto ja perheen hyvinvointi menee siis kaiken muun edelle. Jos joudun jostain tinkimään, niin tingin työstä, harrastuksista jne., en perheen yhteisestä ajasta.