Olen alkanut vihata vielä syntymätöntä lastani :-(

MULLA OLI RASKAUDEN AIKAINEN MASENNUS, OLIN ITSEMURHAN PARTAALLA MUT NYT LAPSI 2 V KAIKKI HYVIN. TOISILLE SE TULEE TOISILLE EI MUT TURHA SIITÄ ON KETÄÄN SYYTTÄÄ. TE OOTTE AINA HEIVAAMASSA IHMISIÄ SULJETULLE OSASTOLLE NIINKU SE OLIS JOKU RANGAISTUS. MIETTIKÄÄ NYT ASENTEITANNE.

niin MENE HYVÄ IHMINEN PUHUMAAN TUNTEISTASI AMMATTI-IHMISEN KANSSA! Siis ennen kuin vauva syntyy. Neuvolaan mars. Sieltä opastavat eteenpäin.

Sitten vähän rankempia sanoja. Ruikuttaminen lisää huonoa oloa, katkeroituu sitä vähemmästäkin. Ja älähän lastasi syytä, hän jos kuka on syytön tilanteeseen. Sanoisin, että ota nyt itseäsi niskasta kiinni ja ole " mies" .

Nyt jälkikäteen oikein itsekin ihmettelen itseäni kuinka joistain asioista tuli maatakaatavia raskaana ollessani.

Tukkoisuus hävisi, kun vauvat syntyivät.

Mulla on normaalisti omena-allergia mutta se hävisi raskauden ajaksi. Eli sullakin voi raskaus aiheuttaa tuon kissa-allergian.

minä en enää loppuraskaudesta suunnilleen tunnistanut itseäni. ennen niin leppoisasta ihmisestä oli tullut mielipuolisena höyryävä sekopää.

puhu neuvolassa asiasta niin avoimesti kuin tarve vaatii, että pääset jonkun asiantuntijan juttusille!

uskon kyllä että tilanne helpottuu kunhan saat ne kauheat hormoonit pois elimistöstäsi, mutta oman jaksamisesi kannalta olisi hyvä jutella ammatti-ihmisen kanssa.

kiitä kuitenkin onneasi että olet sisukas suomalainen nainen. heikommalta olisi mennyt jo hermo.

Ole kiltti ja säästä ajatuksesi harvalle, minusta oli kammottaavaa kun ystäväni puhui lapsesta rumasti suorastaan sairaasti. Hakisin itse apua ja yrittäisin päästä ajatuksesta sinnikkäästi eroon keinolla millä hyvänsä! Tsemppiä tulevaan!

itsellänikin surkeat katumuksen fiilikset. Miksi en tehnyt aborttia, kun vielä ehdin, nyt liian myöhäistä. Pelkään, etten psyykkisesti kestä tätä raskautta, en synnytystä, en lapsen hoitamista. Onneksi mies on luvannut jäädä kotiin hoitamaan vauvaa. Psykologilla oon käynyt jo kuukauden, ei se auta. Fakta on se, että elämässäni on pielessä tämä raskaana oleminen ja helvetillinen raskaupahoinvointi, joka ilmeisesti aikoo jatkua loppuun asti (olen viikolla 17).



En voi sanoa vihaavani tätä vauvaa, sillä mulla ei ole mitään tunteita tätä kohtaan. En koe sitä oikeaksi ihmiseksi. En tahtoisi vaan olla raskaana, en saada vauvaa.



Muutenkin elämäntilanne vaikea. Pelkään, että vielä aiheutan lapselle tositraumoja, jos se jää mun kontolle sen hoitaminen. Parempi olis, että joku muu sen hoitaisi tässä tilanteessa. No ehkä tuo mieheni tosiaan sitten hoitaa sen.

Joten älkääpä lupailko liikoja.

mene ihmeessä puhumaan ammatti-ihmiselle tunteistasi! Kamalinta olisi, jos vielä syntymän jälkeenkin syyttäisit lasta, ja viaton pieni olento saisi heti elämänsä alusta tuntea olevansa " liikaa" . :(



Onko kissa-allergia paha? Mun mieheni, joka on allergikko, valitsi aikoinaan kissan kanssa asumisen ja lääkkeiden syömisen, koska kisu oli niin rakas. Eihän sitä suositella, mutta aikuinen ihminen voi tehdä omat valintansa.

Joskus nääs hormonit vaikuttaa myös allergioihin. Minulla allergia helpottui, mutta joka raskaudessa ilmaantui laktoosi-intoleranssi.



Eli raskaushormoonit tekee ihme temppuja!

Oli minullakin monenlaisia tunteita... en nyt suorastaan vihannut mutta en kyllä rakastanutkaan. Pari ensimäistä kuukautta meni vaan vauvan hoitoa opetellessa, mutta sitten aloin kiintyä vauvaan. Nyt poika on 1,5 vuotias ja rakkain asia maailmassa! Ja minullakin melkein koko raskaus meni negatiivisten tunteiden vallassa...

Olisi juuri aunneut hyvä työpaikka tms. pahoinvointi oli järkkyä yms. ratsstus harrastus jäi. Loppu raskaudesta tilanne laukesi ja hankalan snnytyksen jälkeen joka päätyi leikkaukseen olen palvonut tuota poikaa. Rakastan sitä yli kaiken ja joka päivä vaan enemmän. Puoleen vuoteen en sitä uskaltanut kenellekään antaa edes kauppa reissun ajaksi, nyt neuroottisuus on jo vähän hiipunut. Alussa mietin pahimman oksentelun keskellä että haluan abortin, joskus katson lasta ja inhoan itseäni se takia,mitä olisin menettänyt!



Usko pois kyllä se siitä!

ja vihantunteet on ihan normaaleja masennukseen kuuluvia.Hormoonit vaikuttaa siihen paljon ja jos olo on kurja niin ei ole mikään ihme.

Ehkä se helpottaa että muistat että on muitakin,jotka esim.on pää pytyssä koko ajan.Ja voit vaihtaa ajatuksia muiden sellaisten kanssa,ns.vertaistukea.Eikä kannata ajatella ja lukea sellaisten kommentteja,joilla on " kaikki mennyt niin hyvin" se lisää vaan vihantunteita.Ja kannattais käydä jossain juttelemassa lääkärille.Jos tilannne on paha niin löytyyhän niitä lääkkeitä mitä voi raskausaikana syödä ja esim.pahoinvointiin.Ei tuossa tilanteessa voi oikeen positiivisesti ajatella,muutakuin että se olo sitten joskus helpottuu.Ja tarvitsen paljon ymmärtäväisiä ihmisiä,toivottavasti miehesi on sinulle tueksi.

Koettakaa ymmärtää, että osalla meistä on lapsuudessa niin pahoja kokemuksia, että ne laukaisevat oman raskauden myötä tosi pimeän mielen! Minä olin ihan kunnossa ennen tätä raskautta, sovussa taustani kanssa. En enää, mikään ei suojaa lastani omalta pimeydeltäni, siltä, jota olen kohdannut ollessani itse vauva. Ja käy kyllä terapiassa, mutta ei se tähän hätään minua muuta.

Älä ainakaan heti kissoista luovu. Mulla oli raskauden aikana nenätukossa, ahdisti ja ähisin. Mutta kun hormoonit tasoittu, loppui allergiaoireetkin.

että huolimatta siitä että minun lapseni oli kovasti toivottu (raskaus oli kyllä hirveää aikaa), en minäkään varsinaisesti rakastanut lastani hänen ensimmäisten elinkuukausiensa aikana, lähinnä suoritin sitä lapsenhoitoa. sitten se rakkaus tuli. en mä sitä yrittänyt pakottaa, enkä tuntenut mitään huonoa omatuntoa siitä etten välittömästi vaipunut mihinkään vaalenanpunaiseen vauvaunelmaan. ajattelin että riittää, kun hoidan lasta parhaan kykyni mukaan, ts. teen rakastavia tekoja ja kohtelen rakastavasti, ei vauva sitä huomaa että pääni sisällä olen lähinnä hämmentynyt.

ja sitten se rakkaus ihan itsestään tuli.

kolme kuukautta aikaa muuttaa mielesi.

Oon syönyt sen kymmentä pahoinvointilääkettä ja närästyslääkettä. MIKÄÄN EI AUTA ja kohta tekee mieli hypätä sillalta alas, ei tätä jaksa olla kuukaudesta toiseen vessanpöntön vanki. Painokin on tippinut reippaasti.



Ja psyykelääkkeitä? Ei kiitos, minulla on hoitoresistenssi eli mielialalääkkeet eivät tehoa, eivät psykoosilääkkeetkään, turha siis alkaa nytkään niillä läträämään.