Onko uusia adoptioneuvonnan aloittajia/jonottajia?

Eli kun päädyimme adoptioon, niin päätimme jättää hoidot. Yksi PAS tehtiin sen jälkeen, mutta mulla oli ihan samalla lailla kuin täällä on ollut monella muullakin: odotimme negaa ja se tuli.

Nyt odotan suurella innolla adoptiolasta, jos sen saisin niin olisin onnellinen. Harmittaa vain kun ei voi olla varma saako sitä lasta koskaan.



Me olemme Pelan asiakkaita ja ymmärsin että sieltä " hommataan" meille adoptioperhe, jossa voimme vierailla, ehkä seuraavalla kerralla saamme lisätietoa.



Mutta olen kyllä samalla vähän samaa mieltä Karankin, kanssa. Tänään päivällä mietin että ei meillä miehen kanssa kahdestaankaan hullummin mene. Enkä päiviäni halauaisi päättää vaikka koskaan emme lasta saisikaan. (Välillä ajattelin toisin, sitäkö ne hormoonihoidot teettää?)



Olisi vaan kiva seurata pienen lapsen kasvua aikuiseksi, siksi olen valmis adoptionuvontaan, yms.

Alkuun vaan tsemppiä ja kärsivällisyyttä teille kaikille! Omalla kohdalla vasta hoidot alussa, mutta adoption mahdollisuus ollut jo pitkään mielessä. Tuota riitujosefiinan kommenttia vain jäin miettimään, että voiko adoptiossa todella käydä niin, että jäisi ilman lasta. Jos pari on todettu soveliaaksi adoptioon, niin miksi sitten heille ei lasta annettaisi? Onko jollekin käynyt näin? Itse olen koko ajan ajatellut, että meille jollain konstilla tulee lapsi: jos hoidot eivät onnistu niin sitten adoptiolla. Ja olen jopa pitänyt adoptiota juuri siinä mielessä houkuttelevana vaihtoehtona rankoille lapsettomuushoidoille, että siinä kuitenkin lapsi tulisi enemmin tai myöhemmin. Eikö näin sitten olekaan?

on käsittääkseni niin, että " jonossa" voi olla 5 vuotta, jonka jälkeen, jos lasta ei ole vielä sinä aikana saanut, joutuu jonosta pois. En osaa sanoa, kuinka usein näin käytännössä tapahtuu, mutta periaatteessa on siis mahdollista, että lasta ei tule. Kotimaan adoptioon luovutetaan lapsia tänä päivänä melko vähän, joten siitä siis tämä.



Kansainvälisessä adoptiossa en ole kuullut, että luvan saaneet perheet olisivat jääneet lapsettomiksi, mutta kai sekin mahdollista on...???



Mutta pääsääntöisesti kyllä adoptoivat perheet saavat lapsen, toki se ei koskaan 100% varmaa ole, kuten ei mikään elämässä :o)

Kuten tuossa ylhäällä kirjoitettiinkin: on kotimaan adoptio vaikea tapa saada lapsi. Esim. joillakin alueille ei ole 12 kuukauteen tullut yhtään lasta adoptoitavaksi. Tai viime vuonnakin tuli eräälle alueelle vain noin 4 ja kun adoptiota odottavia perheitä voi olla 30-40 ja heitä tulee koko ajan lisää. Kotimaan adoptiossa jonossa voi olla vain viisi vuotta.

Kyllä minä ymmärsin työntekijän puheista että kaikki eivät saa lasta.

Vähän aikaa sitten kuulin televisiosta että monet tekevät abortin (vaikka ehkäisypillerikin on olemassa). Toiset saa mutta ei halua ja toiset ei saa mutta haluaa, tämä on se kotimaan paradoksi!



Ulkomaan adoptiosta en tiedä, mutta kyllähän siinäkin perhe tutkitaan tarkasti ennen kuin lupa annetaan. Mutta luulen että jos lupa on saatu niin silloin saa lapsenkin, ennemmin tai myöhemmin.

Sitä sitten en tiedä että jos on odottamassa lasta jostakin maasta ja maa lopettaa adoptoinnin ulkomaille, miten sitten käy adoptoijien? Ymmärtääkseni esim. Romaniasta on aiemmin adoptoitu Suomeenkin. Mutta voihan se olla että siitä tulee etukäteen varoitus ja sinne ei sitten voi enää lähettää papereitakaan.



Mutta kyllä minusta ainakin omalla kohdalla tuntuu että adoptiolapsi on helpompi saada kuin biolapsi.

Eikä muidenkaan kannata säikähtää kirjoittelustani, haluan vain että faktat jotka minä tiedän, olisivat myös muiden tiedossa.

Jos täällä on muuta tietoa adoptiosta, niin lukisin sitä erittäin mielelläni.



Onnea kaikille adoptiotaipaleelle!

ja hän sanoi, että kaikki soveliaiksi adoptiovanhemmiksi todetut ja jonoon huolitut parit saavat varmasti adoptiolapsen (noin 3-5 vuoden sisällä), JOS ikä ei tule vastaan. Adoptiolapsen ja vanhempien välinen ikäero ei saisi olla yli 40 v. Eli jos alkaa olla selvästi yli 40 v., ei välttämättä saa adoptiolasta, koska Suomessa adoptiolapset ovat kuulemma yleensä muutaman kuukauden ikäisiä. Tämä oli siis Pelan sosiaalityöntekijän vastauksen sisältö (suurin piirtein) tällä viikolla koskien kotimaan adoptiota.

Eikä sekään välttämättä ole ihan ehdoton takaraja...

Tämä vielä tarkennukseksi tuohon Karan kirjoitukseen adoptioikärajoista, ettei joku ajattele, että ei voi lainkaan adoptoida, jos jompi kumpi on yli 40-vuotias. Nykypäivänä adoptioprosessi aloitetaan varsin usein lähempänä 40 ikävuotta, en nyt äkkipäätään löytänyt niitä Stakesin tilastoja, mutta muistaakseni suurin osa adoptoijista on 35-45-vuotiaita. Ja tuo max ikäero 45 tarkoittaa siis sitä, että jos jompi kumpi adoptiovanhemmista on 47-vuotias, he voivat adoptoida ulkomailta noin 2-vuotiaan tai sitä vanhemman lapsen.

Moikka!

Ensimmäinen neuvontakäynti siis ohi. Olipa mukava tapaaminen. Juteltiin kaikenlaista, aika meni tosi nopeasti, vaikka juttelimme kaikenkaikkiaan pari tuntia. Tuli kyllä helpottunut olo kun kommunikointi sujui niin hyvin, sillä kieltämättä etukäteen jännitti että miten homma lähtee toimimaan.



Saimme samanlaista infoa kuin Karakin, eli kyllä kaikki sopiviksi todetut ovat lapsen saaneet myös kotimaan jonossa. Jos siis mitään mullistavaa ei tapahdu omassa tilanteessa tai ikä tule vastaan. Nyt vaan pitää asennoitua 4 v odotukseen. Helpottavalta tuntuu, että kyllä mekin sitten joskus saamme oman nyyttimme...



Seuraavaa tapaamista suunniteltiin n. 4 kk päähän, siihen mennessä pitää tehdä niitä kotitehtäviä. Tulipahan ajateltavaa ja mietittävää, kun niihin vastauksia kirjaa. Mutta sehän tämän neuvonnan tarkoituskin on, että miettii asioita.



ON se vaan sillä sosiaalityöntekijälläkin mielenkiintoinen rooli, samaanaikaan pitää neuvoa ja toisaalta arvioida pariskuntaa. Haasteellista työtä semmoinen, kun olet kokoajan kaksoisroolissa. Nyt vasta jotenkin heräsin sitäkin ajattelemaan. Toisaalta jos nämä roolit eriytettäisiin, niin prosessi itsessään pitenisi, kun pitäisi sekä käydä neuvonnassa että arvioinnissa. Joten ehkä tämä nykyinen malli on ihan toimiva.



Missä vaiheessa muuten se kotikäynti tehdään? Tuolla toisessa ketjussa oli juttua siitä, niin jäin miettimään sen ajankohtaa. Ei tosin taida olla meillä ajankohtainen vielä moneen kuukauteen :)

hymis:

Saimme samanlaista infoa kuin Karakin, eli kyllä kaikki sopiviksi todetut ovat lapsen saaneet myös kotimaan jonossa. Jos siis mitään mullistavaa ei tapahdu omassa tilanteessa tai ikä tule vastaan. Nyt vaan pitää asennoitua 4 v odotukseen. Helpottavalta tuntuu, että kyllä mekin sitten joskus saamme oman nyyttimme...

Seuraavaa tapaamista suunniteltiin n. 4 kk päähän, siihen mennessä pitää tehdä niitä kotitehtäviä. Tulipahan ajateltavaa ja mietittävää, kun niihin vastauksia kirjaa. Mutta sehän tämän neuvonnan tarkoituskin on, että miettii asioita.

ON se vaan sillä sosiaalityöntekijälläkin mielenkiintoinen rooli, samaanaikaan pitää neuvoa ja toisaalta arvioida pariskuntaa. Haasteellista työtä semmoinen, kun olet kokoajan kaksoisroolissa. Nyt vasta jotenkin heräsin sitäkin ajattelemaan. Toisaalta jos nämä roolit eriytettäisiin, niin prosessi itsessään pitenisi, kun pitäisi sekä käydä neuvonnassa että arvioinnissa. Joten ehkä tämä nykyinen malli on ihan toimiva.

Missä vaiheessa muuten se kotikäynti tehdään? Tuolla toisessa ketjussa oli juttua siitä, niin jäin miettimään sen ajankohtaa. Ei tosin taida olla meillä ajankohtainen vielä moneen kuukauteen :)

Minusta tuntui että onkohan jotain vialla kun meillä ei ole tullut neuvontaiakoja yhtä nopeasti kuin Mansikalla, joten oli kiva kuulla Hymis että teilläkin annettiin seuraava aika vasta pitemmän ajan päähän.

Meillä ainakin kotitehtävien määrä on kasvanut koko ajan, nyt niihin pitää varata jo varta vasten aikaa että ne saa tehtyä.

Kysyit kotikäynnistä, meillä oli kotikäynti muistaakseni kolmannella kerralla. Ja neljännellä kerralla läsnä taitaa olla kaksi työntekijää!

Ja oli kiva kuulla myös se että jokaisen pitäisi saada lapsi, en itse oel sitä kysynyt työntekijältä suoraan mutta ymmärsin hänen puheistaan että kaikki ei saa lasta, koska odottajia on aika paljon ja lapsia tulee nykyään hyvin vähän adoptoitavaksi.

Mutta ei kai tätä jaksa jos ei usko saavansa lasta jossain vaiheessa.

Hei Riitujosefiina!



Meille sosiaalityöntekijä kertoi yleisiä asioita ja hän sanoi että kaikki heillä neuvonnan läpikäyneet ovat lapsen saaneet. Samoin hän kertoi että neuvonta pyritään vetämään läpi kahden vuoden aikana kotimaanadoptiossa, ettei odotusaika jäisi pitkäksi.



Ulkomaanadoptiossa neuvonta tehdään nopeammin koska siellä joutuu odottamaan sitten muissa kohdin, lautakunnan päätöstä, kohdemaan päätöstä jne.



Odotusajoista hän arveli, että ovat pitenemään päin. Nyt olleet n. 3 vuotta, arveli että jatkossa menee nelisen vuotta, mutta terotti että tilanteet muuttuvat. Ja niinhän se on, ei sitä voi etukäteen tietää, pitää vaan koettaa sopeutua. Toiset odottavat perheen kasvuaan 9 kk, me 4 vuotta, eikä me voida saada laskettua aikaa, vaan pitää vaan koettaa sinnitellä ja uskoa että odotus ' palkitaan' .



Kiva kuulla miten muilla odotus sujuu!

Me oltiin elokuussa PELA:n infossa Helsingissä, heti laitettiin paperit eteenpäin ja tällä viikolla saatiin neuvonta-aika joulukuun alkuun. Kansainvälistä adoptiota suunnitellaan.



Enkeliina

Hymis, ensimmäinen neuvonta on teilläkin takana. Kiva kuulla, että se meni hyvin! Meillä on vieläkin aika ristiriitaisia tunteita tästä koko prosessista. Olen oikeastaan edelleen sitä mieltä, että olisi varmasti helpompi saada ajatuksensa järjestykseen, jos neuvontoja olisi useammin kuin puolen vuoden välein. Ainakin näin alkuvaiheessa tarvitsisin jonkun ulkopuolisen asiasta enemmän tietävän apua (neuvoja ja erilaisia näkökulmia). Tämä palsta on tietysti yksi väylä näkökulmien hakemiseen, mutta toisaalta aika monet tuntuvat olevan yhtä epätietoisia.



Lukiessani noita aikaisempia viestejä, muistui mieleen vielä yksi juttu, jonka kuulimme ensimmäisessä neuvonnassa sos.työntekijältä. Hän sanoi, että vanhemmille (äideille), jotka suunnittelevat antavansa vauvansa adoptoitavaksi, annetaan/tarjotaan myös jonkinlaista neuvontaa sen harkinta-ajan (oliko se 8 viikkoa) kuluessa. Osa näistä äideistä " katoaa" jostain syystä, eivätkä osallistu neuvontaan, eivätkä " tule esiin" edes harkinta-ajan loputtua allekirjoittamaan adoptiopapereita, jolloin lasta ei voida antaa adoptoitavaksi kenellekään. Lapsi jää sinne hoitolaitokseen, minne hänet on sijoitettu harkinta-ajaksi. Tuntuu aika kovalta kohtalolta..... Toivottavasti tuo ei ole kovin yleistä.



Millä perusteella te kaikki muuten olette valinneet kotimaisen tai ulkomaisen adoption? Vai onko se kysymys vielä monella auki? Mihinkähän saakka sitä voi miettiä?



Hyvää loppusyksyä!

Olin samassa infossa. Mistäpäin Suomea olet ? Ja miten ihmeessä sait neuvonta-ajan jo joulukuulle ? Minulle ilmoitettiin, että uusia neuvontoja aloitetaan vasta vuoden 2006 alussa ????

kara75:

Hymis, ensimmäinen neuvonta on teilläkin takana. Kiva kuulla, että se meni hyvin! Meillä on vieläkin aika ristiriitaisia tunteita tästä koko prosessista. Olen oikeastaan edelleen sitä mieltä, että olisi varmasti helpompi saada ajatuksensa järjestykseen, jos neuvontoja olisi useammin kuin puolen vuoden välein.

Millä perusteella te kaikki muuten olette valinneet kotimaisen tai ulkomaisen adoption? Vai onko se kysymys vielä monella auki? Mihinkähän saakka sitä voi miettiä?

Hyvää loppusyksyä!

Teidän puolen vuoden neuvonnan odotteluajat tuntuu kyllä pitkähköille, voisikohan se johtua teidän mahdollisista hoidoista? Tai onkohan teilläpäin niin paljon neuvonnassa että he eivät siksi voi antaa useammin neuvonta-aikoja?

Tai pyrkiiköhän ne nykyisin kotimaan adoptiossa kahden vuoden neuvontaan?

Meillä on neuvontaaikoja suurin piirtein kolmen kuukauden välein, kesällä oli pitempi tauko. Eli meillä menee neuvontaan noin vuosi. Nyt alkaa kyllä tuntua että onkohan se vähän liian lyhyt aika?!

Mutta tuntuu että ainakin tähän saakka aikataulu on ollut hyvä, ehtii sopivasti miettimään tehtäviä ja kysymyksiä, samalla saa henkisesti valmistautua kohti mahdollista adoptiota. (En vieläkään muistanut kysyä että saako kaikki neuvonnassa oelvat lapsen ja en oikein osaa luottaa siihen mitä muille on sanottu, sillä tuntuu että tilanteet on eri puolilla Suomea hyvinkin erilaisia.)

Kysyit että kuinka kauan voi miettiä kumman valitsee: kotimaan vai ulkomaan adotion. Minä luulin, että valinta piti tehdä jo neuvonnan alussa! Tosin olen kuullut että jotkut ovat ensin valinneet kotimaan ja kumminkin jossain vaiheessa vaihtaneet sen ulkomaahan pitkien odotusaikojen vuoksi.

Jos ette ole vielä tehneet ratkaisua niin se kannattaa tehdä pian, sillä olen ymmärtänyt että neuvonta on ulkomaan adoptiossa lyhyempi, koska siinä joutuu odottamaan vielä nimeämistä yms valitussa maassa.

Mukavaa syksyn jatkoa sinulle ja muillekin!

Ollaan keski-Uudeltamaalta ja käydään siis Hesan PELA:ssa neuvonnassa. En tiedä itsekään kuinka saatiin aika jo joulukuulle, oltiin varauduttu että se menee jonnekin kevättalvelle.. Tosin infossa PELA:n väki kyllä " lupasi" että 1.neuvonta yritetään saada 4kk:n sisällä papereiden jättämisestä ja nythän tämä tosiaan toteutuu (jätettiin paperit elokuun lopussa ja päästään neuvontaan joulukuussa). Voikohan se riippua myös kullekin hakijalle/perheelle nimetyn työntekijän kiireistä..? Mistä päin te olette ja missä käytte neuvonnassa? Oletteko jo saaneet soittaa 1. neuvonta-aikaa?



Enkeliina

Olemme tosiaan suuntautuneet kotimaan adoptioon. Meille se oli aluksi epäselvää, sillä emme oikein tienneet vaatimuksista. Toivoimme kuitenkin mahdollisimman pientä lasta. Sostt kertoi meille että täytämme kriteerit kotimaanadoptioon, joten kyllä me nyt mietimme vain tätä. VAihtaa kyllä käsittääkseni saa, neuvonta on pääosin sama molemmissa. Mutta jos Kara sinne ulkomaanpuolelle haluat, niin tosiaan kannattanee vaihtop tehdä kohtapuoliin. Meille sanottiin että ulkomaille suuntavien neuvonta pyritään vetämään läpi vuodessa kun kotimaan odottajien neuvonta venytetään kahteen vuoteen (riitujosefiina, siksi siis meillä on neuvonnat harvakseltaan).



Kuulostipa ikävältä se että ääidit vaan katoavat. Olen tosin itsekin kuullut erikoisista tilanteista, joissa äiti on kuollut ja isä karkoitettu suomesta. LAsta ei voi tällöin adoptioda, kun ei saada lupaa elossa olevalta vanehmmalta. Toivottavasti tosiaan ei sellaisia tilanteita ole paljoa. Tuntuu kyllä että yksikin on liikaa.



Niin Kara, onhan tämä paljon ajatuksia ja tunteita herätävä prosessi. Mutta tässä on niin pitkä aika, että uskon asioiden loksahtavan kohdalleen. Välillä pelottaa että jos emme pärjääkään. Etenkin adoptoitujen lasten negatiiviset kommentit adoptiovanehmmistaan saavat minut miettimään että olemmeko tekemässä oikein. Nytkin tiistaina tuli keskusteluohjelma (Lastentekoilta??) jossa oli nuori adoptoitu nainen keskustelemassa. Aika katkeraa puhetta. Onneksi mukana oli myös vanhempi nainen, jonka kauniit sanat adoptiovanhemmistaan saivat ihan kyyneleet silmiin. niin tasapainoisen oloinen tämä vanehmpi nainen oli. Muuten kai lähinnä kirjojen avulla koetan aihetta lähestyä. olisi kyllä mukavaa tavata adoptioperheitä, minä kun en tunne yhtään! Onkohan adoptioneuvonnassa olevilla tapaamisia?



Hyvää syksyä kaikille, ja talvenodotustahan tässä kohta voi jo toivotella!

Meille työntekijä puhui parilla ensimmäisellä kerralla siitä että voisimme tavata perheen joka on jo adoptoinut ja oikeastaan hän jo kysyikin että sopiiko hän tapaamisen. Annoimme siihen luvan.

No kolmannella kerralla hän ei sitten maininnut koko asiaa.

Ja en itsekään muistanut ottaa sitä puheeksi.

En tiedä kysynkö sitä seuraavalla kerralla, sillä tuntuu että sen tapaamisen voisi järjestää ehkä vasta sitten kun hän otdennut meidät kaikin puolin sopiviksi adoptiovanhemmiksi.

Kun eihän sitä tiedä mitä voi tulla eteen, ennen kuin neuvonta on ohi ja pitkä odotushan tämä on.



Hymis:

Kirjoitit katsoneesi ohjelman jossa puhui katkera adoptoitu. Ehkä jotkut adoptoidut ovatkin eläneet huonoissa oloissa, mutta ymmärtääkseni ennen oli tärkeintä että lapsi saa ylipäätään perheen ja neuvontaan ei esimerkiksi panostettu, mutta siitä on otettu opiksi ja siksi meilläkin on nämä pitkät ja välillä hankalaltakin tuntuvat neuvonnat.

Toinen juttu jota mietin niin on se, että ihan varmasti jokaisessa perhemallissa on katkeria, niin rikkaassa ydinperheessä kuin maalaisidyllissäkin asuvassa, me ihmiset koemme asiat niin erilailla!

Ja sitten on vielä se, että aika voi joskus muuttaa ajatusmaailmaa, jossain tietyssä iässä ihminen voi olla katkerampi perheelleen kuin vään vanhempana, jolloin voi oppia näkemään vanhempansa inhimillisinä ihmisinä.

Ja kyllähän se on helppo syyttä perhettään jos elämässä ei kaikki sujukaan hyvin.

(Tällä kirjoituksellani en halua pahaa mieltä niille jotka ihan oikeasti ovat joutuneet kärsimään perheessään, haluan vain tuoda esille että me ihmiset olemme erilaisia ja ei ihan kaikki joudu kärsimään perheessään vaikka puheista voisi näin jossain vaiheessa luullakin.)



Toivon että mekin saamme joskus olla vanhempia ja teemme siinä parhaamme. Ja sinäkin Hymis mietit jo nyt miten selviydyt vanhempana ja otat selville mikä on jostakin adoptoidusta tuntunut pahalle, minusta tuntuu että olet oikealla tiellä ja saa nähdä millainen olet silloin kun vihdoin saat sen oman lapsen.

Voihan asian ottaa näinkin että joskus äidillä on vain 9 kuukautta aikaa valmistautua äitiyteen, ja meillä on 3-5 vuotta.



Pitää yrittää etsiä tästä pitkästä odotuksesta ne mahdolliset positiiviset puolet. ; )





Ehkä ensi viikolla saamme lunta, tai onko se toiveunta?

No ainakin ne on luvannut kylmempää ilmaa eli lumella on ainakin mahdollisuus tulla.









. Onneksi mukana oli myös vanhempi nainen, jonka kauniit sanat adoptiovanhemmistaan saivat ihan kyyneleet silmiin. niin tasapainoisen oloinen tämä vanehmpi nainen oli. Muuten kai lähinnä kirjojen avulla koetan aihetta lähestyä. olisi kyllä mukavaa tavata adoptioperheitä, minä kun en tunne yhtään! Onkohan adoptioneuvonnassa olevilla tapaamisia?



Hyvää syksyä kaikille, ja talvenodotustahan tässä kohta voi jo toivotella!

[/quote]

puheista lainkaan katkera, vaan aikalailla realistinen kuva siitä, miten aikuinen tai murrosikäinen adoptoitu voi adoptiotaan käsitellessään asian kokea. Anu puhui siitä, miten hän on ollut lapsena vanhemmilleen " viimeinen vaihtoehto" , mutta tiesi kuitenkin olleensa toivottu lapsi. Monesti olen adoptioäitinä itse miettinyt myös äitiyttäni sitä kautta, että olen aina myös lapselleni vasta 3. vaihtoehto, ensin olisi ollut parasta, jos hän olisi saanut elää onnellisessa biologisessa perheessään, hän olisi voinut myös päästä hyvään adoptioperheeseen synnyinmaassaan ja koska näin ei käynyt, tiemme kohtasivat kansainvälisen adoption kautta. Vaikka hän on minun oma rakas lapseni, on tämä aina osa hänen taustaansa ja identiteettiään ja vuorenvarmasti sitä tulee lapsi vielä käsittelemään. Meidän adoptiovanhempien tehtävä on sitten tukea lastamme tässä :o)



Hyvää odotusaikaa kaikille, Anu Myllärin monivaiheisesta elämästä on kirjoitettu mm. täällä: http://www.tampereenkirkkosanomat.fi/Arkisto/200408/juttu1.htm



Jutun lukiessa paljastuu, että hän on joutunut kohtamaan elämässään todella suuria menetyksiä moneen otteeseen. Silti niin ihmeen valoisa ja järkevä nuori nainen, oikea selviytyjä :o)

riitujosefiina, olet aivan oikeassa, hyvin voi olla katkera vanhemmilleen ilman adoptiotaustaakin. Itseasiassa monet ovat. Itselläni on ollut onni omata rakastavat vanhemmat, jotka eivät ole asettaneet rakkaudelleen ehtoja. Se onkin ollut arvokkainta mitä voi saada, kokea tulleensa hyväksytyksi omana itsenään. Enemmän kai huolehdin siitä, että kykenenkö itse samaan. Ja tätä samaa asiaa pohdin jo silloin kun vielä kuvittelimme lapsemme tulevan biologisesti. Tosiaankaan kyse ei ole lapsen taustasta, vaan siitä miten ylipäätään osaan olla vanhempi.



Ohjelman nuori nainen ei ollut enää mikään murrosikäinen, vaan nuori aikuinen, työelämässäkin jo mukana. Keskustelussa hän totesi ettei ollut saanut biologiselta äidiltään mitään. Hän oli kuitenkin saanut äidiltään elämän lahjan, olisihan äiti ehkä voinut tehdä toisinkin, en tiedä. Toisekseen nuori nainen toi esille sen,. ettei adoptioäidit osaa/halua puhua oikeista asioista. Adoptiossa minua mietityttääkin paljon se, miten osaan tukea lasta niin, ettei hänestä tule katkera. Miten osaan käsitellä lapsen kanssa adoptiota niin, ettei hylkäämiskokemus jää häntä vaivaamaan, ettei hän toimisi jatkuvasti hylkäämisen pelossa, vaan voisi luottaa siihen että hänet hyväksytään juuri sellaisena kuin hän on.



Sitten päässäni pyörii vielä yksi ajatus,jota en oikein osaa muotoilla. Ehkä kuitenkin koetan, jos vaikka saisin jotain kommenttia muiltakin. Minusta joskus adoptio tuntuu ajatuksena vaikealta, koska sen toteutuminen tarkoittaa samalla että joidenkin muiden pitää kokea kärsimystä, jotta minun toiveeni toteutuisi. Tälläkin palstalla on kirjoiteltu, ettei adoptio ole mikään hyväntekeväisyysteko. Minua kuitenkin helpottaa ajatella, että samalla kun täytän omaa toivettani, teen hyvän teon; avaan sydämeni perheettömälle lapselle.



Tämmöisten ajatusten parissa täällä askarrellaan :) Olisi mukavaa kuulla muiden mietteitä, pelkoja ja toiveita. Niin ja jo lapsen saaneiden kommentteja myös!

kiitos kommentistasi. Niin sitä katsoo ja kokee erilailla toisten sanomiset. Ymmärsin jo ohjelmaa katsoessa, että niin nuorelle naiselle on jo ennättänyt tullut monta kovaa kolhua vastaan.



Saanko kysyä yhtä henkilökohtaista asiaa liittyen tähän:

---------------------------------

Monesti olen adoptioäitinä itse miettinyt myös äitiyttäni sitä kautta, että olen aina myös lapselleni vasta 3. vaihtoehto, ensin olisi ollut parasta, jos hän olisi saanut elää onnellisessa biologisessa perheessään, hän olisi voinut myös päästä hyvään adoptioperheeseen synnyinmaassaan ja koska näin ei käynyt, tiemme kohtasivat kansainvälisen adoption kautta. Vaikka hän on minun oma rakas lapseni, on tämä aina osa hänen taustaansa ja identiteettiään ja vuorenvarmasti sitä tulee lapsi vielä käsittelemään. Meidän adoptiovanhempien tehtävä on sitten tukea lastamme tässä :o)

-----------------------------------





Mietitkö koskaan, että voitko tehdä mitään, mikä auttaisi vaihtoehtoja 1 ja 2 tapahtumaan (ehkä teetkin)? Tämä kysymys liittyy tuohon edellisen viestini pohdintaan siitä, että minun onneni edellyttää toisten epäonnea. Mietin sen yhteydessä sitä, että voisinko tehdä ( ja aivan varmasti voisin, paljonkin) ylipäätään enemmän lasten hyväksi. Toimimalla tukiperheenä, sijaiskotina jne. Silti minä vaan itsekkäästi haluaisin oman lapsen. Olen ajatellut, että sijaiskotina/tukiperheenä toimiminen tulisi vasta sen jälkeen.

*** Pohdiskelen tähän alkuun noin ylipäätään, en tiedä osaanko oikein vastata tuohon sen kummemmin, mutta mietteitä mitä tuli mieleen...:



Minä lähinnä ajoin takaa tuolla sitä, että niinkuin adoptiolapsuus on " erityislapsuutta" erityispiirteineen, niin myös adoptiovanhemmuus on " erityistä vanhemmuutta" .



Juuri noita samoja asioita olen pohtinut kuin sinäkin, mutta niiden sisältöä oli jotenkin vaikeampi hahmottaa minun silloin, kun lasta ei vielä ollut. Joku sanoikin, että lapsi kasvattaa vanhemmaksi, eli ei voi olla vanhempi, ennenkuin on lapsi. Minä koin sen konkreettisena esimerkkinä esimerkiksi niin, että kun odotusaikana minun oli vaikea ajatella, miten tärkeä bioäiti ja kaikki tieto hänestä joskus onkaan lapselleni, niin nyt ajattelen siitä aivan toisin, enemmän lapsen näkökulmasta. Ajattelen, että kaikki tieto, mitä voin lastani auttaa saamaan omasta menneisyydestään, on hänelle tarpeellista silloin, kun nämä asiat alkavat kiinnostaa.



Eli koen jonkinlaista kummaa yhteyttä, voimallista empatiaa lapsen biologista äitiä kohtaan jne. mitä en osannut ajatella oikein syvällisesti odotusaikanani. Tätä kautta olen sitten löytänyt myös sitä " rauhaa" siitä, mistä sinäkin puhuit, että " toisen epäonni on minun onneni" , että meidän kohtalomme ikäänkuin lapsen kautta ovat näin nivotut yhteen ja että bioäidille ehkä myös tuo lohtua se, että hänen lapsellaan on myös toinen äiti.



Uskoisin, että monella adoptiovanhemmaksi " ryhtyvällä" on avoin sydän muutenkin kuin sen oman, toivotun lapsen kohdalla. Monilla on kummilapsia maailmalla, monet ovat yleisemmin mukana esim. adoptiojärjestöissä jne auttaen edistämään lastemme ja perheittemme etuja jne. Kansainvälisessä adoptiossa on myös erilaisia samasta kontaktista lapsensa adoptoineiden klubeja (esim. ainakin Kolumbian ja E-Afrikan kohdalla), joissa yhdessä tutustutaan kulttuuriin, kerätään esim. jäsenmaksuvaroja vaikkapa biologisten äitien kuntoutukseen tms.



Tärkeintä minusta on kuitenkin juuri itsensä kanssa käydä tällaista vuoropuhelua ja pohtia niitä asioita, jotka tulevat aina liittymään siihen vanhemmuuteen, joka meitä adoptiovanhempia odottaa. Vain sillä lailla voi myöhemmin olla niissä asioissa aidosti läsnä myös lapselleen.



(Vastasinkohan lainkaan sun kysymykseen, mutta tulipahan taas jotain kirjoitettua, yön kähmässä :o))