Lue keskustelun säännöt.
Lapsettomat! Miksi ette voi kertoa ongelmasta avoimesti ystäville ja sukulaisille?
08.06.2010 |
Heidän olisi paljon helpompaa suhtautua teihin, ja saisitte kuulla varmasti vähemmän typeriä kommentteja ja vauvauteluita.
Itse olen kärsinyt vastaavanlaisista ongelmista, ja loukkaannuin myös kyselijöille, kunnes tajusin, että eivät ihmiset ole ajatustenlukijoita.
Joten he tekevät omat päätelmänsä ja käyttäytyvät sen mukaisesti.
Kun aloin vastata kyselijöille rehellisesti, että meille on toivottu vauvaa, mutta sellaista ei vain ole tullut, ovat kyselyt loppuneet ja olemme saaneet 99% asiallista palautetta.
Kommentit (55)
paljon vähemmän fiksuja ja huomaavaisia kuin äkkiseltään voisi olettaa. Läheisiltäkin saa kuulla, että lakatkaa yrittämästä, hankkikaa koira hoivaviettiä tyydyttämään jne, koko rimpsun. Tiedän, ettei tätä sanota pahalla, vaan rohkaisu- ja lohdutusmielessä. Silti se ei rohkaise eikä lohduta tipan tippaa.
Ei minulla itsellänikään varmasti olisi sana hallussa, jos joutuisin vastakkain vaikkapa läheisen ihmisen hyvin vakavan sairauden kanssa.
Aiheeseen liittyy myös vahva stigma, jonka olemassaoloa joillekin on vaikeaa myöntää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
vaan joka helvatan kerta kun nähdään saisin selostaa missä nyt mennään ja mites sen viime hoitoyrityksen kävi ja millos meinataan seuraavan kerran yrittää hoitoja ja ollaanko kuultu siitä ja siitä joka kävi siellä ja siellä hoidoissa ja jolle kävi niin ja niin ja paljonkos on nyt tähän mennessä rahaa uponnut jne.
vaikka näin: "Olemme toivoneet lasta jo kauan, mutta yrityksistä huolimatta emme ole saaneet. Tällä hetkellä olemme hoidoissa, ja stressin ja mielipahan välttämiseksi toivoisimme, että ette utelisi asiasta. Ilmoitamme sitten jos on kuulumisia tai haluamme jutella".
Jos tuo ei mene perille, niin sitten ei mikään. -ap
samalla periaatteella voisi teilata monet muutkin jutun juuret:
mitä se kelleen kuuluu luenko vai en, ja mitä luen? hemmettiäkö se kenellekään kuuluu mitä katson telkkarista? liikuntaharrastukseni on oma asiani, en välitä puhua siitä. utelut omaisuudesta ovat silkkaa kettuilua meidän rahattomuudesta/rahan käytöstä. jne.
En muuten tunne yhtäkään lapsetonta, joka menisi vaikkapa työttömälle sanomaan, että lakkaat vaan yrittämästä, kyllä se työpaikka sieltä tulee. Että kaikkien ei ole tarkoituskaan saada rahaa ja tulla toimeen. Että kyllä Jumala tietää, kenelle työpaikan voi antaa.
asioita toisille haluaa kertoa. Ei se ole kuulija joka sen päättää, paljonko itsestään haluaa antaa.
tosin asia ei ole ongelma, koska ajat sitten päätimme, että me emme lapsia halua.
Aikansa suku uteli, että koskas alkaa tulla jälkikasvua ja sitten todettiin, ettei koskaan. Koska ei haluta.
Loppui kyselyt siihen :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Me ollaan nyt yritetty noin vuosi tuloksetta. En mä halua puhua kenenkään kanssa koko asiasta, en ole kertonut KENELLEKÄÄN, että yritetään.
En vain halua. EN halua puhua siitä millään tasolla.
että en todellakaan halunnut sitä lapsettomuuden tuskaa esim. vanhemmilleni. Tiedän, että äitini olisi itkenyt minun puolesta ja kärsinyt suunnattomasti, jos tietäisi mitä jouduin läpikäymään esikoisemme eteen. Riittää, että me mieheni kanssa kärsittiin.
Ja kavereiden suhteen, en kertonut heillekään. Halusin, että olisi edes ne muutamat hetket viettää iloisena ja ajattelematta asiaa, kun kohdattiin. Kertomisen jälkeen nekin tilaisuudet olisi ollut "no, mites teillä menee sen kanssa" jutusteluksi. Ei kiitos.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
asioita toisille haluaa kertoa. Ei se ole kuulija joka sen päättää, paljonko itsestään haluaa antaa.
Sitä aloituksellani tarkoitin. Ei kukaan voi tietää, mikä on juuri sinulle se arka asia josta ei voi puhua. Jollekin se voi olla vaikka ulkonäkö, paino, opiskelumenestys, työ, omaisuus...
Lapsetonkin voi sanoa, että tämä on arka asia, en halua siitä keskustella. Sen voi sanoa suoraan ystävälliseen sävyyn.
Parempi se on, kuin loukkaantua joka kerta uudelleen uteluista ja kommenteista. -ap
mut sori vaan mä kyllä itse päätän kelle ja koska lapsettomuudestani puhun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itselläni kuoli 2 kertaa vauva kohtuun. Molemmilla kerroilla jouduin selittämään asiaa kaikille puolitutuille, työkavereille jne, jotka olivat minut raskaana nähneet.
Kipeämpää asiaa en tiedä.
Mutta mitä olisin vastannut, kun joku tulee iloisena kysymään, että "ai, vauvanne on jo syntynyt, kumpi tuli"?
Pakkohan siinä on totuus kertoa, vaikka sattuisi kuinka. Ja se sattui. Todella. -ap
mut sori vaan mä kyllä itse päätän kelle ja koska lapsettomuudestani puhun.
Ja toki päätät kenelle puhut. Mutta jos haluat asian salata, voit varautua typeriin kommentteihin ja kyselyihin. Niin se vain on, valitettavasti. -ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
omille vanhemmilleni he kun aina utelivat, että koskas meille tulee muutakin perheenlisäystä kun karvaturreja (meillä 5isoa koiraa ja 4kissaa ja 2kania ja 2marsua). Kerrottiin, että ollaan yritetty vuosia ja nyt selvinnyt, ettei meille lasta tule ilman hoitoja ja että hoidoissa käyty nyt neljä vuotta tuloksetta tai yksi raskaus, joka päättyi rv 16keskenmenoon.
Tähän "uutiseen" äitini sitten muka fiksuna totes, että vaihda miestä. Sehän kauheesti auttaakin kun se ns. vika on minussa.
"No kun vaan lopetatte sen stressaamisen niin kyllä se lapsi siitä teille tulee - meidän serkun kaiman sisaren pojan veljen työkaverilla kävi niin että..." - niin siis mistä tiedätte stressaammeko me vai emme, tuolla aiheutatte vain lisää stressiä
"Kyllä se lapsi teille tulee kun sen aika on" - ai lupaatko, saanko esim. 100000e jos ei tulekaan vaikka lupaat
"Meidän serkun kaiman sisaren pojan veljen työkaverilla kävi niin että kun lopettivat hoidot ja menivät adoptiojonoon niin tulivatkin yllättäen raskaaksi, ehkä teidänkin kannattaisi yrittää". - joo.....en edes viitsi kommentoida tähän
"Ai jaa, tiedättekö muuten että on sellaisia kuin koeputkilapsia, jos te sillä tavalla voisitte hankkia lapsen" - ahaa, joo, en olekaan sellaisesta kuullut vaikka juuri kerroin teille että ollaan oltu hedelmöityshoidoissa kolme vuotta
"Eikö kannattaisi adoptoida kun noita uutta kotia tarvitsevia lapsia on niin paljon" - huokaus
"Rakastelettehan te tarpeeksi usein"
Jne jne.
Kysymykset eivät kokemukseni perusteella todellakaan lopu tuohon julistukseen vaan silloin alkaa takuulla hyvää tarkoittavien ihmisten täysin päätön neuvojen jako.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
sitten aloin vastata kyselijöille, että "sitten kun Luoja suo ja mies antaa".
Kateus se on joka jyllää. Meidän geenit sitten on niin paskoja,ettei edes lasta tule. Mutta helpompi on sanoa, ettei ikinä edes haluta lapsia.
Ja mitä sain "palkaksi"?
Vertailua ja päivittelyä siitä, kuinka siskoni on hedelmäisempi kuin minä.
Kuinka siskoni on tullut kahdesti raskaaksi heti kun ovat miehensä kanssa niin halunneet.
Äitini on kysynyt multa, että "etkö sä tiedä miten niitä lapsia tehdään? Pitääkö mun tulla näyttämään?"
Kuvottavampaa kommenttia en oo sen suusta kuullutkaan.
Siskoni mielestä lapsia annetaan heille ketä niitä on ansainnut, ja hänen mielestään on varsin luonnotonta käydä lapsettomuushoidoissa.
Kehoitti meitä lopettamasta yrittämisen kokonaan.
Ja ne ainaiset "joko?" kysymykset ärsyttivät suuresti, olipa kysyjänä kuka hyvänsä.
Ihan kuin olisin ollut hedelmöittymiskykyinen joka päivä kuukaudessa/viikossa, kun jatkuvasti sai kuulla tuota kysymystä.
Olin todella kypsä noihin kommentteihin ja kysymyksiin, ja kaduin avautumistakin.
Sanomattakin oli selvää, etten kertonut, että tutkimuksissa kävimme (joissa ei löytynyt mitään vikaa kummastakaan), söin hormoonikuureja, ja kävimme inseminaatiossakin (mikä tosin ei tuottanut tulosta).
Pitkän (lähes 2,5 v) yrittämisen jälkeen tärppäsi "luomusti", ja nyt meillä on suloinen taapero...josta kaikki eivät edes tiedä kuinka pitkään häntä kerkesimme toivoa.
Kaiken huippuna etenkin yksi lähisukulainen luulee kuopuksemme olevan vahinkolapsi.
Ja en kyllä oo kertonut nytkään, että reilun vuoden ollaan taas yritetty vauvaa.
En vaan jaksa niitä ihmettelyitä, päivittelyitä, neuvoja ja näpsiä vinkkejä.
Tasan ei käy onnenlahjat =(
että en todellakaan halunnut sitä lapsettomuuden tuskaa esim. vanhemmilleni. Tiedän, että äitini olisi itkenyt minun puolesta ja kärsinyt suunnattomasti, jos tietäisi mitä jouduin läpikäymään esikoisemme eteen. Riittää, että me mieheni kanssa kärsittiin.
Ja kavereiden suhteen, en kertonut heillekään. Halusin, että olisi edes ne muutamat hetket viettää iloisena ja ajattelematta asiaa, kun kohdattiin. Kertomisen jälkeen nekin tilaisuudet olisi ollut "no, mites teillä menee sen kanssa" jutusteluksi. Ei kiitos.
Mun äidille oli tosi kova paikka se että löysin mieheni vasta yli kolmekymppisenä. Sitä ennen menin ja rällästin koko ajan. Häitten jälkeen alkoi se vauvojen kysely, kukaan ei tiennyt että oli yritetty jo vuosi. Joka kuukausi meni vähintään puolet toisen palkasta hoitoihin ja mieli oli maassa.
Sitten kun tulee joku tekopirteä ihminen kysymään, mille ei oikeesti meidän asiat kuulu yhtään mitään , tekis mieli lyödä.
Mä en ymmärrä tätä. Kyllä pitäis sen verran aivot ruksuttaa, jos toiset ovat lapsirakkaita ja ikääkin on yli keskisynnyttäjän, että joku on tässä mikä ei stemppaa, mutta se ei kuulu muille. Ei sun elämä tule siitä yhtään hurskaammaksi jos mä kertoisin mitä kaikkea tämä mukanaan tuo.
Ja kerran vahingossa sitten kerroin yhdelle, joka oli itse samassa ongelmassa. No, heillepä syntyi 3 lasta ja mä en ollut edes raskaana. Toinen koko ajan varoi sanojaan ja vikasta raskaudesta sain kuulla viimeisenä. En mä halua että muut varoo sanojaan, vaan eletään kaikki omaa elämäämme.
Mun ystävä on tosi luuserimiehen kanssa ollut kohta 20 vuotta ja en ole kertaakaan sanonut heitä ukkos pellolle. Olisko pitänyt ?
Itse kerroin monelle ystävälle, mutta en kaikille. Syy siihen oli se, että koin vain sen asian niin kipeäksi. Koin olevani huonompi kun en saa sitä lasta ja rikkonainen ja epäoikea nainen kun kehossani on vikaa. Enkä kestänyt joidenkin sääliä: myötätunnon kyllä mutta en sääliä. Sääli on alentavaa minusta.
Mielestäni ihmisten vain pitäisi ymmärtää lasten hankinnan ja saamisen olevan tosi henkilökohtainen ja herkkä asia monelle. Ei ihmisiä vaadita kertomaan sairauksistaan tai kuolleista sukulaisistaan tai masennuksistaankaan jos eivät halua. Tai seksielämästään tai masturboinnistaan tai siitä miten suoli toimii. On vain asioita, jotka kuuluvat itselle. Toiset kertoo niistä helposti, toiset tahtovat pitää niitä sisällään.
Eikä ne kiusalliset kommentit todellakaan lopu siihen hankaluuksista kertomiseen. Esimerkiksi oman keskenmenoni jälkeen paras ystäväni lohdutti minua sanomalla "eihän se ollut edes oikea vauva" ja anoppi sanomalla "Olikohan se se kun saunoit ja uit". Kummatkin tiesivät hankaluuksista.
samalla periaatteella voisi teilata monet muutkin jutun juuret:
mitä se kelleen kuuluu luenko vai en, ja mitä luen? hemmettiäkö se kenellekään kuuluu mitä katson telkkarista? liikuntaharrastukseni on oma asiani, en välitä puhua siitä. utelut omaisuudesta ovat silkkaa kettuilua meidän rahattomuudesta/rahan käytöstä. jne.