Äidit säälittekö koskaan tilannettanne?

Kerran melkein itkin, kun ajattelin, että tällaista se minun loppuelämä on... No onneksi melko pian tajusin, että lapsihan kasvaa!



Kohta se on sinullakin lapsesta seuraa ja ajan myötä sinullakin taas reviiri kasvaa. Tsemppiä!

aina välillä. Olen yli kolmekymppinen kolmen lapsen äiti, jota mies käyttää kotiorjanaan. Pari vuotta vielä siihen, että tulen toimeen omillani ja sitten lähden!

sellainen että pärjään hyvin iteksenikin. Olen kyllä sosiaalinen, mutta osaan olla yksinkin. Ja noin pienen vauvan kanssa oleminen on vielä sellaista opettelemista kaikin puolin äitinä olemiseen.

mutta koen kyllä välillä olevani yksinäinen. Kun ei ole kanskaan kauheasti ystäviä.

Mulla on kaikki hyvin. Joskus väsyttää tietysti, mutta ei se mua saa itseäni säälimään.



Esikoisen vauva-aikana oli yksinäistä, mutta löysin äiti-lapsi-seuraa yhden nettiyhteisön kautta, vauvamuskarista ja perhekerhosta.

mutta taidan olla muutenkin aika outo tapaus. Yksinolo on juuri parasta joten välttelin viimeiseen asti esim. noita perhekerhoja. Toki ystäviäni tapasin, mutten kovin usein. Lapsikin oli sen verran helppo, että sai nukuttua tarpeeksi eikä pahemmin univelkaa kertynyt.

Onneksi nykyinen mies on samanlainen kotihiiri, joka välttää ihmisten tapaamista niin eipä tule erimielisyyttä sosiaalisuudesta ja sen harrastamisesta =D

unohtanut opiskelevat äidit täysin. Mutta en tiedä ihan säälinkö, enemmän veetuttaa tämä tilanne että varmaan kerjäläisetkin saa enemmän rahaa kuin minä..opintotuki ja lapsilisä se on siinä.

En ole koskaan säälinyt. Eka vuosi oli siinä mielessä haasteellinen, että mies oli sen vuoden matkatöissä ja kaikki ystäväni olivat lapsettomia, joten ystäväpiiri piti rakentaa uudelleen kun en enää heidän menoihinsa oikein päässyt. Joskus olin surullinen ja vähän yksinäinen, mutta koskaan ei tullut mieleen sääliä itseäni. Kun lapsi oli 4 kk, aloin perhekahvilavetäjäksi ja perustin lisäksi oman äitirymän samanikäisten lasten äideille. Oli siinä kova homma aluksi järjestellä noita tiloja, tapaamisia ja tekemisiä, mut jo muutaman kuukauden jälkeen huomasin etten ole enää yhtään yksinäinen. Joka puistossa on ainakin yksi tuttu äiti aina jos sinne menee, ja vanhoja ystäviänikin näen nykyään aika usein kun lapsi on jo siinä iässä että ei vaadi koko aikaa huomiota.

Synnytyksen jälkeen tuleva masennus on aika tavallinen juttu.



Luultavasti mullakin oli se, vaikka en sitä itselleni silloin tunnustanut. Kotona vauvan kanssa ollessa itketti, ja kun yritin olla muiden äitien kanssa, koin olevani erilainen kuin muut, muita äitejä huonompi, joten eristäydyin enkä halunnut käydä ulkona vauvan kanssa.



Tunsin itseni vapaaksi ja onnelliseksi vain, jos pääsin vaikka kahdeksi tunniksi yksin kaupungille.



Mutta se voi siis aiheutua masennuksesta. Kannattaa ehkä jutella neuvolassa asiasta.



Mä menin johonkin äitirymäänkin silloin, kun neuvolassa ajateltiin, että se olisi kiva juttu. Olin ainoa, joka oli jättänyt siksi aikaa vauvan kotiin, ja ahdistuin, kun muilla äideillä oli muksut mukana. Olin kuvitellut, että pitkästä aikaa voi keskustella ihan aikuisten kesken, mutta eihän se onnistunut. Joten en halunnut niitäkään äitejä tavata toista kertaa.