Miks mä "pelkään" soittamista?!

Inhoan tuota, kun vastaaja alkaa ihmetellä, kuka olen! Miksi ei voi odottaa sen verran, että ehdin sanoa kuka olen, mistä soitan ja millä asialla? Ei kai sitä heti tarvitse alkaa huutamaan, että kuka oli?!

Puhelut on vaikeita tosiaan, mutta vanhemmiten on vähän helpottanut. Pahinta on soittaa kun hakee työpaikkaa. Puhelimeen vastaavat ovat yleensä todella töykeitä.[quote author="Vierailija" time="24.05.2010 klo 13:37"]

Olisiko jossain tukiryhmää meille soittopelosta kärsiville?

Itselleni pelko lienee tullut "mokatuista" puheluista joskus menneisyydessä. Esimerkiksi kerran lehti-ilmoituksessa kaivattin kadonnutta koiraa ja kaikkia mahdollisia havaintoja koirasta ja juuri se samainen koira oli pyörinyt siinä meidän nurkalla. Soitin ilmoituksen numeroon ja kun vastattiin, esittelin itseni "tässä XX hei", johon vastannut mieshenkilö tokaisi: "nimi ei sano mulle mitään". Tuon kokemuksen jälkeen inhotti pitkään soittaa minnekään outoon paikkaan.

On muitakin pelkoa lisänneitä paikkoja, esimerkiksi terveyskeskuksen ajanvaraus, jonne soittaessa tuntee olevansa suureksi häiriöksi.

Parhaiten pystyn soittamaan paikkoihin, joissa tiedän olevan ystävällinen palvelu, kuten kampaaja, kosmetologi jne.

[/quote]

Mä välttelen puhelimella soittamista viimeiseen asti. Ja monesti myös vastaamista jos joku tuntematon tai puolituttu soittaa.

Onneksi tekstiviestit, sähköpostit ja whatsappit on keksitty. Jos pitää varata aika kampaajalle, käyn mieluummin varaamassa sen paikan päältä. Sama juttu virasto- ja pankkiasioiden kanssa. Puhelimessa puhuminen ahdistaa ja jännittää ihan sairaalloisesti. Paitsi jos puhun esim. mieheni kanssa.

Mun puhelinkammoni on nähdäkseni kombo ikävistä kokemuksista, lapsuuden traumoista ja jännittäjäluonteestani. Vaivaannuttavat hiljaisuudet ahdistavat ja sitten tietysti molemmat osapuolet aloittavat lauseensa samaan aikaan. Kun ei näe kasvojen ilmeitä, eleitä tai reaktioita, tulee helposti väärinymmärretyksi...ja sitä kai siinä stressaan.

Jonkinlainen hylätyksitulemisen pelko ja kelpaamattomuushan siinä on taustalla.

Yyh, täällä myös yksi puhelinjännittäjä :P

Töissä on jo helpottanut, koska niitä asioita on välillä PAKKO hoitaa puhelimella. Pystyn siihen tempaisemalla puhelimen kouraan ja selvittämällä tilanteen.

Mutta jos täytyisi vapaaehtoisesti soittaa jonnekin, vaikka nyt hammaslääkärille ajan varaukseen, puhelin lojuu sohvalla numero valmiiksi näpyteltynä ja teen tuhat asiaa ennen kuin saan kasattua itseni soittamaan. Voi mennä monta päivää... Voisipa vain käppäillä johonkin toimistoon puhumaan kasvotusten.

Ja huonoja kokemuksia soittamisesta ei ole (eikä siis minkäänlaista hammaslääkärikammoakaan, se oli vain esimerkki :D). Kavereittenkin kanssa puhuisin ennemmin kasvotusten.

Sama. Ja voi että miten inhoan niitä, joiden on töissä aina pakko soittaa, kun sähköpostikin on keksitty. Puhelimessa puhumisessahan ei ole mitään luonnollista. Puhut henkilölle, jota et näe, ja et etukäteen saa viitteitä keskustelusta.

Voisitteko harjoitella soittelemista jonkun ystävä/tutun kanssa, jos kertoisitte ensin peloistanne? Vai onko tuo pelko liian vaikea kertoa läheisille ihmisille?

Mulla on myös tämä kammo. Luulen, että pelkään etten tule ymmärretyksi. Perheessä ja suvussa oli aina sellainen tapa, että lasten sanomisiin ei reagoitu mitenkään, oltiin kuin ei kuultaisi. Ehkä vasta joskus kolmannella kerralla aikuinen suvaitsi kysyä, että mitä sinä haluat. Silloin piti sanoa äkkiä asiansa tiivistetysti  ja 'paremmin', vaikka sen oli sanonut jo N kertaa samalle ihmiselle. Siltikin usein jälkeenpäin sanottiin syyksi, ettei aikuinen ollut muka ymmärtänyt, kun pyyntö tms. ei mennyt läpi. Kammohan tuollaisesta tulee, en haluaisi selittää tai pyytää mitään, ja haluaisin aina varmistuksen, että asiani on kuultu. Byrokratian rattaissa niin ei useinkaan käy ja alalla kuin alalla on myös sellaisia, jotka nauttivat toisten kyykyttämisestä - kuten vanhempani.

Mulle ei tuota vaikeuksia helpot soittamiset kuten varasmiset ja asioista sopimiset, siis sellaiset joissa tiedän mitä sanon.

Mutta auta armias, jos pitää monimutkaisia työhön liittyviä puheluita soittaa. Pelottaa että toinen ei tajua mistä on kyse - tai muista. Paha soittaa etenkin vastakkaiselle sukupuolelle ja korkeammassa asemassa olevalle. Paha on myös jos on laittanut sähköpostia asiasta etukäteen, eikä siihen ole vastattu.

[quote author="Vierailija" time="24.11.2014 klo 10:33"]

Sama vika täälläkin. Pitsankin tilaaminen on hirveää.

[/quote]

Pizzaonline on niiiiiiiin mun pelastus...! Tai miten sen ottaa, aika monet pizzat olis jäänyt tilaamatta ilman ;)

MInä pelkään myös, enkä tosiaan ole muuten mikään arka ihminen. Minulla kyse on selvästi siitä, että häiritsee se ettei kehollista viestintää ja ilmeitä ole mukana. 

Onneksi nykyään lähes kaiken pystyy varaamaan netistä, niin lomat kuin lääkärit ja hammaslääkärit, kampaajat ja kosmetolgit. Valitsenkin käyttämiäni firmoja sen perusteella että heillä on nettiajanvaraus.

Vaikka työssäni joudun soittelemaan paljon ja tulen hyvin toimeen ihmisten kanssa. En tiedä mistä vastenmielisyys soittamista kohtaan johtuu, en oikein tykkää jutella puhelimessa pitkiä pätkiä edes tuttujen kanssa.

mutta mulla on ihan sama ongelma. En jännitä edes sadalle tyypille luennon pitoa tms, mutta puheluiden soittaminen on aivan toivotonta.... Nyt on yksi puhelu odottamut helmikuulta asti että saisin soitettua...

Lukuisten lääkärikeskustelujen ja paniikkihäiriölääkkeiden avulla pääsin paniikkihäiriöstä ja peloista eroon. Nyt pystyy soittamaan ihan ilman ahdistusta, sydämen tykytystä ja hikoilua.

en pidä edes ystävien kanssa juttelusta, vaikka yleensä näenkin heitä muuten tosi mielelläni. Puhelimessa puhuminen on vaan jotenkin epäluonnollista toimintaa mulle. Ehkä mä jännitän sitä että en näe toisen ihmisen ilmeistä mitä hän oikeasti ajattelee, ja se tekee mut epävarmaksi..

vastapuolen ilmeitä ja kehonkieltä, niin on hankala edetä keskustelussa ja olo tuntuu epävarmalta?



Mulla tulee joskus tällainen olo, vaikka en soittamista pelkääkään.



Mun mies sen sijaan pelkää. hänellä onkin sosiaalista pelkoa ja paniikkihäiriötä, johon lääkitys. soittaminen on hänelle se pahin rasti. Soittelee silti, kun täytyy. Mutta aika mieluusti jättää mulle yhteisten asioiden hoitoon liittyvän soittelun.

en pidä edes ystävien kanssa juttelusta, vaikka yleensä näenkin heitä muuten tosi mielelläni. Puhelimessa puhuminen on vaan jotenkin epäluonnollista toimintaa mulle. Ehkä mä jännitän sitä että en näe toisen ihmisen ilmeistä mitä hän oikeasti ajattelee, ja se tekee mut epävarmaksi..

Olen yleensäkin aika tarkka "lukemaan" toisten eleitä ja ilmeitä, joten se häiritsee jos niitä ei näe. Toisaalta taas puhuessa itsekin elehdin ja ilmehdin aika paljon, joten ehkä pelkään sitäkin, ettei viestini mene perille ilman niitä ;)

Nro 3

En koskaan soittele esim. kysyäkseni kuulumisia, puhelimessa puhuminen vapaaehtoisesti on jotain mitä en oikein voi käsittää.

Otin itseäni niskasta kiinni ja soitin toisen puheluista ja se meni ihan hyvin ja taas turhaan jännitin. Toiselle henkilölle yritin soittaa parikin kertaa, mutta olin helpottunut, ettei hän vastannut.

Tää pelko tekee elämän tosi hankalaksi. Huoh...

siis kun joku virallinen asia pitää hoitaa puhelimella. ennemmin menen paikan päälle.

tuntuu että en aina kuulekkaan kunnolla ja tajusinko nyt sen kello ajan ja päivämäärän oikein tms. ja se että alan itse selittämään asiaani huonosti ettei vastapuoli varmaan ymmärrä. kun lyön luurin kiinni ,mietin että sanoiko se nyt niin vai noin. =)

Siirrän puhelua, käyn tupakalla, keitän kahvit ensin sitten yleensä soitan, mielessäni harjoittelen mitä sanon. Harjoitellessa menee joskus aikaa koska muuttelen sitä paremmaksi, yleensä sitten käy niin että mahdollisimman lyhyesti ilmaisen asian.

Mä olen onneksi päässyt aika hyvin tuosta puhelinkammosta eroon. Tartun luuriin aika helpostikin. Ainoastaan se "vika" minussa vielä on, että en halua että kukaan on ihan vieressä kun soitan.