Oletko kunnianhimoinen vai

Olen opiskellut iltalukiossa ja yliopistossa tutkinnon kahden työn ohessa, säästänyt tyhjästä asunnon niin että asun nyt isossa talossa arvoalueella Helsingissä, tienaan hyvin eli satatuhatta vuodessa, minulla on yritteliäs ja fiksu ja hyvätuloinen mies, lapseni käyvät hyvää koulua ja harrastavat hyviä harrastuksia.



Nämä nyt ekaksi tulee mieleen.

Hatunnosto kakkoselle!

teen asiat mahdollisimman stressittömästi ja nautiskellen. Se näkyy elämässäni rentoutena ja leppoisuutena. Aikaa on ystäville ja harrastuksille. Lapsianikaan en stressaa vaativilla harrastuksilla, saavat harrastaa, jos huvittaa.

Itseään tai muita.



Hän vain stressaantuu liiasta lököilystä ja saamattomuudesta.



2

ennen suoritin elämää, nyttemmin kuuntelen itseäni. ehkä itsetuntoni on kasvanut, kun arvostan itseäni muutenkin kuin suoritusten kautta.

liittyvät asiat stressaavat, siis esim. työn ohella opiskelu stressaisi älyttömästi (olen kokeillut muinoin, ei sopinut!)

Kunnianhimoisuus liittyy vahvasti luonteenpiirteisiin, toisilla sitä on, toisilla ei. Ja kyllä kunnianhimoinenkin voi stressaantua liiasta työpaineesta esimerkiksi. Ei vaan pysty vähentämään työtä, kun toisessa vaakakupissa on työstä tuleva "palkinto": raha ja arvostus, siis se "kunnia".

Sen sijaan stressaannun kun ei ole tekemistä. Tai asiat junnaavat paikoillaan, eikä kukaan pääse suunnittelua pidemmälle. En myöskään koskaan ole osannut tehdä vain yhtä asiaa kerrallaan, vaan pitää olla monta projektia.



Ja siis minulle raha/kunnia tms. ovat sivutuotteita. Minä saan tyydytykseni siitä, että kykenen, kehityn, voitan itseni ja pääsen eteenpäin. Se on se käyttövoima ja ihanuus siinä.



5

todellakin voi stressata muita. Jotkut kunnianhimoiset eivät voi sietää "kunnianhimottomia" ihmisiä, heidän mielestään ovat laiskoja ja ovat jatkuvasti painostamassa tekemään sitä ja tätä ja pyrkimään siihen ja tuohon. Eli haluavat kaikkien elävän samalla lailla kuin he itse, tavoitteelliseti elämässä edeten.

että laiskat stressaantuvat, kun itse vertaavat itseään muihin.

mielestäni en, mutta olen kova tekemään töitä. Iltalukio, yliopisto ja töissä koko ajan. Nyt oon 'vaan' töissä (kokopäivä ja toinen satunnainen opetustyö) ja poden tekemisen puutetta. Harkitsen etäopintoja.

Opiskelin huippuvauhtia, raadoin ensimmäiset työvuodet kuin hullu edetäkseni urallani ja saavutin silloisen välitavoitteeni (päällikköasema tunnetussa kiinnostavassa firmassa) 25-vuotiaana. Kuvittelin että sitten alkaisin tähdätä seuraavaan tavoitteeseen (johtoasema tunnetussa kiinnostavassa firmassa), mutta jotenkin loppui kiinnostus.



Raha lakkasi motivoimasta heti kun se ei enää ollut ongelma. Mulla ei ole kalliita haaveita, riittää hyvin että pystyy lyhentämään lainaa ja elämään normaalia elämää. Sitten sain lapsia, ja vapaa-ajan merkitys korostui entiseen verrattuna. Nyt olen, yli vuosikymmenen kuluttua sen välitavoitteen saavuttamisesta, hyvin laiska urakehitykseni suhteen.