Kuinka lapsista tulee ujoja?
Onko se vain temperamenttikysymys, jolle ei voi mitään vai pystyykö vanhemmat siihen jollain tavalla vaikuttamaan, että lapsesta ei tulisi ujo?
Kommentit (39)
Kuinka kehtaat!
Jokainen on oma persoonansa eikä ujous ole mikään sairaus, vaan luonteenpiirre.
Ujoilla ihmisillä on enemmän sanottavaa, kun päällepäsmäreillä, jotka vaan sättäävät koko elämänsä aikana.
Mutta myös vanhempien esimerkki vaikuttaa. Jos vauva reagoi ja kiinnittää huomiota siihen, miten vanhemmat suhtautuvat vieraisiin. Jos vanhemmat ovat aina seurassa syrjään vetäytyviä tai jos vanhemmat iloisesti ja avoimesti kohtaavat vieraita, tällä on vaikutusta siihen, miten lapsi oppiisuhtautumaan vieraisiin. Esimerkki opettaa myös. Mutta paljon määrää se, millainen on lapsen perusluonne.
Helvetillä ja maailmanlopulla pelottelu aina kun lapsi osoittaa omaa tahtoa.
Kaikilla tuntemillani (erittäin) ujoilla lapsilla on ektrovertti ja ailahtelevainen äiti.
lapset kaikki ujoja
ujo lapsi ja olen introvertti ja rauhallinen, nykyisin en enää yhtä ujo kuin lapsena. Lapsessa sen sijaan näen itseni pienenä.
Kyllä se on genetiikkaa pääosin. Ihmiskunta tarvitsee sekä ujoja että rokeita. Jompikumpi selviytyy vaaratilanteessa. Taannoin oli yksi leffa jonka idea ilahdutti tosi paljon. Maapallolla oli tapahtunut jokin kaamea katastrofi ja katastrofin jälkimainingeissa selvinneinä sankareina oli kaksi tyyppiä: toinen ei pelännyt mitään ja toinen pelkäsi kaikkea. Tämä just on ujouden funtio ihmiskunnassa =).
Ei ujous ole mikään sairaus vaan luonteenpiirre.
toiset jopa siitä väliltä.
T. Vilkkaan ja rauhallisen lapsen äiti.
Mun viidestä lapsestani yksi on ollut todella ujo lapsena. Herkkätunteinen, vieläpä ja on vieläkin. Nyt se on 19 v. Ei ole ujo enää, hänellä on paljon kavereita, osaa hoitaa asioitaan , herkkätunteinen on vieläkin ja uskon, ettei toi piirre hänestä ikinä katoa. Sehän on kyllä vaan positiivista :)
mielestäni joillekin lapsille on luontaista ujostella aikuisia etenkin, toiset taas tykkää mennä puhumaan vieraillekin aikuisille. Parasta on kun ei liikaa kiinnitä siihen huomiota eikä varsinkaan ala moittimaan lasta. Kyllä luulen, että voi myös yrittää autta lasta sen yli, esim. käy tilanteissa, joissa on vieraiden tai tuttujen muiden ihmisten kanssa, esim. perhekerhoissa tai muskarissa. Mutta jos sen aikuinen ongelmaksi ottaa ja liikaa yrittää, ei siitä ole hyötyä, tiedän erään läheiseni tapauksesta. Itse yllätyin, kun omani aikas ujo ja vielä vuosi sitten vieraita aikuisia joskus itkevkä nyt 3-vuotiaani, ihan itse jutteli ohikulkevalla naapurin rouvalle innoissaan jotain. Itse olin lapsena sellainen, että aktiivisten ja puheliaiden lasten seurassa olin itsekin puhelias ja kun kotona kävi hiljaisia lapsia pelasin heidän kanssaan hiljaa jotain peliä. Sitä voi sitten isompana päästä sen ujouden yli. Iso opin juttelemaan small talkia vasta kotoa muutettua.
mutta tyttäremme on ujo, vaikkakin sosiaalisesti taitava "lämmettyään". Kun olen seuraillut häntä, olen muistanut, että taisin itsekin olla lapsena ujo... Ainakin huomaan käyttäytyneeni samoin monissa tilanteissa.
On siis varmasti luonne- ja persoonakysymys, mutta olen itse elävä esimerkki, että siitä voi oppia pois!
Ujous on myöskin eri asia kuin puolikuolleeksi peloteltu tai alistettu lapsi.
Itse olen aina ollut ujo. Lapsena arastelin kaikkia uusia tilanteita ja ihmisiä ja tunnistan sen taipumuksen vieläkin. Olen nähnyt paljon vaivaa, etten antaisi ujouden rajoittaa elämääni, mutta se varovaisuus ja introverttius on joka tapauksessa osa minua. Sille pitää vain antaa tilaa, eikä vaatia itseltään jatkuvaa ekstroverttiutta. :)
Ainakin tuntuu, että tuttavaperheessä oikein kannustetaan ujouteen. Jos muksut kerran tai pari ujostelee mennä esim. perhekerhon piiriin mukaan, niin sen jälkeen ei koskaan enää edes yritetä ja kannusteta. Äidistä on ihan ok, että 6v piiloutuu äidin taakse, eikä vastaa edes tuttavien kysymyksiin. Myös ihan ok, että lapsi ei uskalla sanoa/pyytää mitään kylässä, vaan sipisee asiansa äidille, joka sitten sanoo "meidän Pirjoliisa sanoo kiitos". En ole kertaakaan kuullut äidin kannustavan ja rohkaisevan lapsiaan.
Ainakin tuntuu, että tuttavaperheessä oikein kannustetaan ujouteen.
Ikävää, jos joku pitää ujoutta kuin sairautena jollaista ei hyväksytä.
Ujous on temperamenttipiirre, synnynnäinen ominaisuus siis, samoin, kuin sosiaalisuus tai vaikkapa rasittava puheliaisuus.
Ekstrovertilla äidillä voi hyvinkin olla ujoja lapsia. Mm. siten, että äiti on itse ollut aikoinaan ujo ja on saanut oikeanlaiset eväät elämäänsä kotoaan, jolloin on saanut olla oma itsensä ja nykyään luottaa itseensä ja on rohkea. Toisaalta ujous voi tulla isän puolelta.
ja ilmaisemaan oma tahtonsa?
Onko palstalaisilla hyvia neuvoja?
ujosta lapsesta kasvaa aikuinen, joka osaa elää ujoutensa kanssa. Eli uskaltaa hoitaa asiansa ja kykenee normaaliin vuorovaikutukseen vieraampienkin kanssa, vaikkei ehkä ole vieraammassa porukassa suuna päänä.
Ja se rohkaiseva ympäristö ei tarkoita sitä, että lasta patistetaan olemaan reipas ja avaamaan suunsa vaan sitä, että hänet hyväksytään ujoutensa kanssa. Perhekerhon, päiväkerhon, päiväkodin jne. aikuisille voi kertoa lapsen ujoudesta. He voivat auttaa ujoa lasta pääsemään paremmin muiden leikkeihin mukaan ja puuttua kiusaamiseen.
Ainakin tuntuu, että tuttavaperheessä oikein kannustetaan ujouteen.
Ikävää, jos joku pitää ujoutta kuin sairautena jollaista ei hyväksytä.
Ujous on temperamenttipiirre, synnynnäinen ominaisuus siis, samoin, kuin sosiaalisuus tai vaikkapa rasittava puheliaisuus.Ekstrovertilla äidillä voi hyvinkin olla ujoja lapsia. Mm. siten, että äiti on itse ollut aikoinaan ujo ja on saanut oikeanlaiset eväät elämäänsä kotoaan, jolloin on saanut olla oma itsensä ja nykyään luottaa itseensä ja on rohkea. Toisaalta ujous voi tulla isän puolelta.
Viimeistään eskarissa ja koulussa, jos ei uskalla itseään ilmaista pätkääkään. Toisaalta toivon, että viimeistään nuo paikat "kouluttavat" ko. ujoja lapsia. Ja ujous ja sen vaaliminen menee minusta liian pitkälle siinä vaiheessa, jos äiti sanoo ison lapsen puolesta esim. kiitoksen ruuan jälkeen tms.
Ainakin tuntuu, että tuttavaperheessä oikein kannustetaan ujouteen.
Ikävää, jos joku pitää ujoutta kuin sairautena jollaista ei hyväksytä. Ujous on temperamenttipiirre, synnynnäinen ominaisuus siis, samoin, kuin sosiaalisuus tai vaikkapa rasittava puheliaisuus. Ekstrovertilla äidillä voi hyvinkin olla ujoja lapsia. Mm. siten, että äiti on itse ollut aikoinaan ujo ja on saanut oikeanlaiset eväät elämäänsä kotoaan, jolloin on saanut olla oma itsensä ja nykyään luottaa itseensä ja on rohkea. Toisaalta ujous voi tulla isän puolelta.
Viimeistään eskarissa ja koulussa, jos ei uskalla itseään ilmaista pätkääkään. Toisaalta toivon, että viimeistään nuo paikat "kouluttavat" ko. ujoja lapsia. Ja ujous ja sen vaaliminen menee minusta liian pitkälle siinä vaiheessa, jos äiti sanoo ison lapsen puolesta esim. kiitoksen ruuan jälkeen tms.
Mitähän tarkoitat "kouluttamisella"? Kiusaamistako? Toivottavasti sinulla ei ole omia lapsia etkä opeta heitä "kouluttamaan" ujoja lapsia.
Toistettakoon: aikuisten tehtävänä on auttaa puheliaita hyväksymään ujot ja ujoja löytämään paikkansa muiden joukossa. Käytöstavat on tietysti oltava kaikilla, eli ujotkin sanovat kiitos ja vilkkaat eivät kiusaa.
Olin ujo lapsi, mutta mulla oli myös ujo isä. Äiti sen sijaan oli ihan päinvastainen.
Olisin ehkä päässyt ujoudesta jossakin vaiheessa, mutta isä jotenkin piti sitä yllä. Kylässä hän aina odotti, että olisin reipas ja rohkea. Sain haukut siitä, että istuin kuin tuppisuu. Äidin isä puolestaan haukkui siitä, että äiti puhui vieraille ihmisille liikaa ja liian törkeästi.
Isälle ei siis kelvannut kumpikaan malli. Hän sanoi häpeävänsä minun avuttomuuttani ja äidin julkeutta. Mikäpä sitten olisi oikeanlaista käytöstä?
Isästä ei muuten vieraat huomaa, millainen hän oikeasti on. Hän on aina jännittänyt hirveästi kyläreissuja ja sitä, jos joku tulee kylään. Yleensä hän pyrkii perumaan tapaamiset viime tipassa, ehkä siksi, ettei kestä niiden tuomaa painetta.
Niin, mä tiedän, miten töykeältä ujon käytös voi näyttää, kun ei uskalleta katsoa silmiin eikä hymyillä ja mumistaan päivää ja kiitos jonnekin kaulukseen päin.
Mutta koska olen itse ollut ujo, niin tiedän, millaisen tunnekuohun vallassa silloin painii. Mulla on ujo lapsi, mutta en vaadi häneltä "tavallisia käytöstapoja". Itsekin olen oppinut ne pikku hiljaa työelämässä, kun olen saanut itsevarmuutta lisää. Toivon tietysti, että lapseni saa varmuutta jo sitä ennen, muuten voi olla vaikeuksia mm. työllistyä. Mutta ujon voi olla todella vaikea puhua omasta puolestaan.
Tarkoitin kyllä ihan rohkaisemista ja kannustamista, sekä ihan perus käytöstapojen opettelemista.
Ainakin tuntuu, että tuttavaperheessä oikein kannustetaan ujouteen.
Ikävää, jos joku pitää ujoutta kuin sairautena jollaista ei hyväksytä. Ujous on temperamenttipiirre, synnynnäinen ominaisuus siis, samoin, kuin sosiaalisuus tai vaikkapa rasittava puheliaisuus. Ekstrovertilla äidillä voi hyvinkin olla ujoja lapsia. Mm. siten, että äiti on itse ollut aikoinaan ujo ja on saanut oikeanlaiset eväät elämäänsä kotoaan, jolloin on saanut olla oma itsensä ja nykyään luottaa itseensä ja on rohkea. Toisaalta ujous voi tulla isän puolelta.
Viimeistään eskarissa ja koulussa, jos ei uskalla itseään ilmaista pätkääkään. Toisaalta toivon, että viimeistään nuo paikat "kouluttavat" ko. ujoja lapsia. Ja ujous ja sen vaaliminen menee minusta liian pitkälle siinä vaiheessa, jos äiti sanoo ison lapsen puolesta esim. kiitoksen ruuan jälkeen tms.
Mitähän tarkoitat "kouluttamisella"? Kiusaamistako? Toivottavasti sinulla ei ole omia lapsia etkä opeta heitä "kouluttamaan" ujoja lapsia.
Toistettakoon: aikuisten tehtävänä on auttaa puheliaita hyväksymään ujot ja ujoja löytämään paikkansa muiden joukossa. Käytöstavat on tietysti oltava kaikilla, eli ujotkin sanovat kiitos ja vilkkaat eivät kiusaa.
itsekin olen ollut ujo ja siitä jonkin verran poisoppinut. Tuntuu vaan että muita se häiritsee enemmän, että en ole/ollut enempi äänessä. Miksei sitä saisi olla niin kuin on?