Tietävätkö mielisairaat yleensä olevansa mielisairaita?

Mun isoisä luuli olevansa vapaaehtoisesti mielisairaalassa muita auttamassa.

Kai se toivuttuaan (mielenterveysongelma oli tilapäinen verenkiertohäiriöstä johtuva) tajusti, että sairas oli ollut. Ikinä puhunut asiasta jälkeenpäin, vaikka eli vielä yli 10 v terveenä.

niin tuskin tietää sitä itse.

"Tuohon kysymykseen asianosainen ei itse voi vastata."

Jotkut tietävät. On sairauksia joissa sairauden tunto puuttuu ja tällainen henkilö suuttuu, jos joku ehdottaa lääkäriin menemistä. Hän näkee tilanteen niin, että häntä vainotaan, kiusataan. Muut ovat ilkeitä.

Yleensä, jos hänet saadaan hoitoon ja lääkitys kohdalleen, hänkin ymmärtää siinä vaiheessa olleensa sairas ja tarvitsevansa sitä lääkitystä. Ei kuitenkaan aina.

Joistain asioista ei ole varma mutta kyllä sen huomaa kun alkaa päässä viirata



Sairautena maanis- depresiivisyys. (Vainoharhoja, epätodellisuutta, tuskaa, masennusta jne )

niin en omasta mielestäni ollut lainkaan sairas. Vaikka psykiatrikin yritti ohjata sairaalaan. Sitten seurasi masennusjakso jolloin tajusin, että mitä helvettiä olin mennytkään tekemään.

Ja kyllä ongelmaiset tietävät oman tilanteensa. Psykoosissa ei vaan hallitse itseään. Maanikko ei käsitä omaa tilannettaan. Luulisin että näin...



Ja tyypillistä on jonkinlainen "hakeminen" - että miettii onko ongelmat itsessä vai tavalla tai toisella ympäristön vaikutusta. Liittyy tämä sitten asiaan tai ei...

Mutta esimerkiksi skitsofrenia on yksi, johon nämä mainitsemani oireet sopivat. Kokemusta on minullakin ihan omasta tuttavapiiristä.

*6 vastaa*

Tosin nykyajan lääkkeet on paljonpaljon parempia kuin vuosikymmen sitten.

Psykoosi on mahtava voimavara jos tahtoo saavuttaa jotain. Esimerkiksi voi harjoitella maratooniin 12h päivässä ilman että väsyy henkisesti touhuun.



Minä taas aikoinaan saatoin soittaa kitaraa 15h päivässä. Tiesin että olen taas psykoosissa, mutta ajattelin että nyt kun on motivaatiota niin lasketaan koskeen.



Laihduin tuona jaksona 8kg. En syönyt mitään en käynyt missään soitin vain kitaraa sormeni verille.

Nykyään olenkin todella hyvä kitaristi vaikken pidä esiintymisestä. Mutta parhaaksi väittävät kaikki harvat joille esiinnyn.

eli maanis-depressiivisyyteen. Siinä vaihtelevat mania- ja masennusjaksot.

Psykoosi voi tulla ihan kumpaa vaan sairastavalle, tai jopa sellaisellekin jolla ei ole mitään diagnoosia.

Olen rajatilahäiriöinen (googlaa jos kiinnostaa) ja ihmissuhteet ovat vaikeita, koska en näe "peilikuvaani" enkä siis ymmärrä mitä teen väärin ( ja tämän takia en tajua miksei joku tyyppi enää pidä yhteyttä tms.). Minulla tosin on lisäksi asperger-epäily taustalla.

Olen rajatilahäiriöinen (googlaa jos kiinnostaa) ja ihmissuhteet ovat vaikeita, koska en näe "peilikuvaani" enkä siis ymmärrä mitä teen väärin ( ja tämän takia en tajua miksei joku tyyppi enää pidä yhteyttä tms.). Minulla tosin on lisäksi asperger-epäily taustalla.

Olen rajatilahäiriöinen (googlaa jos kiinnostaa) ja ihmissuhteet ovat vaikeita, koska en näe "peilikuvaani" enkä siis ymmärrä mitä teen väärin ( ja tämän takia en tajua miksei joku tyyppi enää pidä yhteyttä tms.). Minulla tosin on lisäksi asperger-epäily taustalla.

Kuinka sujuu, jos olet?

Miten sulla meni koulussa?

Kymmenen vuotta myrskyä ja myräkkää, yhtä paljon huonoja hetkiä kuin hyviäkin. Pelkään että mieheni jättää minut, samalla kohtelen häntä joskus kuin paskaa. Yritän muuttaa käytöstäni mutta kaiken lyö laudalta pohjaton raivo (yksi rajatilan tunnusomaisimmista piirteistä), joka "oikeuttaa" ikävän käytöksen ja rumat sanat. Muutun suuttuessani ylimieliseksi ja suorapuheiseksi. Rajatila on tavallaan "lievä" versio skitsofreniasta (vaikea selittää, tietoa kuitenkin löytyy netistä), vaikka eroaakin selkeästi siitä. Jonkin sortin narsismi on myös läsnä tässä sairaudessa.

Koulussa meni niissä aineissa hyvin, joista pidin. Niistä vedin vitosia, jotka eivät kiinnostaneet. Ei siis oikein keskitasoa missään, ehkä parissa aineessa ja niissäkin olin hyvä mutta lintsasin tai jätin läksyt tekemättä joten arvosana laski... elämä on aika mustavalkoista, siis ollut ihan aina. Minulla on kaikesta mielipide ja vähän turhan usein luokittelen huomaamattani ihmisiä ok-tyyppeihin ja kusipäihin, ei ole oikein muita vaihtoehtoja :D.



Korostan nyt, että yksikään rajatila ei ole samanlainen ja että tämä häiriö syntyy varhaislapsuudessa kun tietty kehitysvaihe jää välistä (usein puutteellisen vuorovaikutus-suhteen myötä tai traumojen). "Syy" tähän löytyy siis vanhemmista...jotka jättävät vaille hoitoa, eivät salli lapsensa käydä läpi normaalia uhmaikää (oma tapaukseni) jne.



Rajatilalla ei ole identiteettiä, ei selkeää käsitystä itsestään ja sekin pieni tieto muuttuu koko ajan. En tiedä mitä haluan tehdä elämälläni, kaikki tuntuu merkityksemättömältä.

hänellä aspergerin ja narsistin kaikki piirteet, näihin vielä lisänä väkivaltaisuus ja voimakas naisviha. Ei lainkaan itsekontrollia joissain tilanteissa ja raivokohtaukset jälkeenpäin perustelee oikeutettuna vastapuolen vikojen (väärä ilme, väärät lauseet) vuoksi. Yleistää naiset ja kirjoittelee aktiivisesti keskustelupalstoille joissa naiset arvostellaan yhtenäisenä massana. Erittäin pelottava ihmistyyppi, mutta ei ole hakenut itselleen apua koska pitää itseään terveenä ja muita viallisina.

Kymmenen vuotta myrskyä ja myräkkää, yhtä paljon huonoja hetkiä kuin hyviäkin. Pelkään että mieheni jättää minut, samalla kohtelen häntä joskus kuin paskaa. Yritän muuttaa käytöstäni mutta kaiken lyö laudalta pohjaton raivo (yksi rajatilan tunnusomaisimmista piirteistä), joka "oikeuttaa" ikävän käytöksen ja rumat sanat. Muutun suuttuessani ylimieliseksi ja suorapuheiseksi. Rajatila on tavallaan "lievä" versio skitsofreniasta (vaikea selittää, tietoa kuitenkin löytyy netistä), vaikka eroaakin selkeästi siitä. Jonkin sortin narsismi on myös läsnä tässä sairaudessa.

Saan hoitoa vaihtelevasti, usein jätän hoidot kesken koska sitoutuminen mihinkään on vaikeaa enkä melkein koskaan lopeta sitä mitä aloitan. Tällä hetkellä käyn psykologilla joka kartoittaa tilannettani.



Ongelma sairaudessa on mm. se, että vaikka pystyn toimimaan normaalien rajojen sisällä (käymään kaupassa, hoitamaan laskuni jne.), tarvitsisin hoitoa mutta resurssit eivät anna myöden ja niinpä me "paremmassa" kunnossa olevat jäämme systeemin ulkopuolelle. Psykoterapia on tehokas hoitokeino rajatilalle, mutta Kelan rahat eivät riitä tukemaan kaikkia halukkaita eikä Suomessa ole montakaan terapeuttia jota kiinnostaisi ottaa ailahteleva rajatila potilaakseen. Tästä sairaudesta parannutaan (jos parannutaan) keski-iässä tai vähän ennen, eli nuorten hoitoon kannattaisi siis santsata...



Mielialojen jatkuva vaihtelu on rasittavaa. Voin ensin itkeä, sitten piristyn ja olo on hyvä tunnin-pari. Sitten suutun jostain ja päivä on pilalla, olo on raivostunut. Iltapäivä meneekin itkiessä, iltaa kohden piristyn ja tunnen liikuttuneena kiitollisuutta maailmaa kohtaan. Kuvitelkaa tämä itsellenne, ei paljon naurata.

Minulla on huonoja kokemuksia miehistä ja yleisesti ottaen vihaan miehiä niin paljon että voisin oksentaa. Tämäkin tuo haasteensa suhteeseeni, sillä mieheni on kiltti ja "tossukka"-tyyppiä, joka raivostuttaa minua vaan lisää. Miehen sukulaiset vihaavat minua, tajuan kyllä miksi. Mieheni haluaa olla kanssani, rakastaa niin paljon että sydäntä särkee. Kun olen järjissäni, toivon että mieheni löytäisi itselleen jonkun normaalin ihmisen kumppaniksi ja lopettaisi minussa roikkumisen...

Persoonallisuushäiriöt eivät ole psykiatrisia sairauksia!



Persoonallisuushäiriö on persoonallisuushäiriö.



Terkuin toinen tunne-elämältään epävakaa, rajatila.



Ihmissuhteet raivokkaita, jatkuva tyhjyyden tunne, itsemurha-ajatukset, itsetunto mitätön...naureskelen, raivoan ja itken vuoronperään. Päihdeongelma, joka seurasi vaikeata masennusta. Voimakas ahdistus, arvottomuus.