Onko muita, joiden omien vanhempien vanhemmuus ja elämä ollut hakusessa pahemman kerran

Minä todellakin ihmettelen myös miten olen näinkään tervejärkinen ja elämässä kiinni. Minulla on kaikki myös nyt hyvin. Hyvä koulutus, työ, perhe ja koti. Minua ei tosin vaivaa tunne että kohta putoan todella korkealta, sillä tiedän että selviän mistä pohjamudista vain. Uskon omaan vahvuuteeni, mutta toisaalta olen menettänyt tietyn herkkyyden ja uskon että hyvään vastataan hyvällä.



En murehdi vanhempieni elämää, elän omaa elämääni. En tunne olevani mitenkään velkaa tai vastuussa vanhemmilleni tai että pitäisi huolehtia heistä.



Tässä lapsuudestani:

- Synnyin uusperheeseen joka ei ollut toimiva, kyseessä oli äidin toinen liitto (ensimmäinen liitto oli ollut väkivaltainen), josta oli 4v sisarpuoleni

- Vauvana muutin isovanhemmille hoitoon vanhempieni opiskelujen vuoksi (välimatkaa 400km), josta palauduin 3v:na- samalla kun siskoni palautui 7v:na toisilta isovanhemmilta (josta oli ollut riitaa, koska nämä isovanhemmat, äitini vanhemmat, olisivat halunneet adoptoida siskoni kun pitivät äitiäni kykenemättömänä hoitamaan lasta)

- Äiti oli läheisriippuvainen, joka kaipasi itse hellyyttä ja huomiota, eikä ollut kykeneväinen sitä itse antamaan ja isä alkoholisti, kotona riitoja ja väkivaltaa

- Alle kouluikäisenä sain selvitä yksin kotona siskon kanssa jos äiti oli vuorotöissä ja isä ryyppäämässä, kouluikäisenä tietenkin kuuluin niihin avainkaulalapsiin

- Vanhempani erosivat kun olin 10v ja muutin äidin ja siskon kanssa

- Äitini etsi miehiä ja kävi tansseissa ja seurusteli, sekä muutti pois kotoa ennen kun olin 12v, ruoat toi ja laskut maksoi, mutta öitä ei kotona nukkunut (edes joulua ei viettänyt lasten kanssa)- vaan uuden miehen luona, jolla mielenterveysongelmainen äiti ja itselläkin mielenterveysongelmia, mutta ei niihin hoitoa

- Isä joi entistä pahemmin ja varmaan oli vain ettei mikään ollut varmaa

- Siskollani oli vauvaiästä asti ollut fyysinen sairaus ja huonoja kausia, riiteli pahasti äitini kanssa ja pelkäsin siskoani

- Kun siskoni muutti pois kotoa, niin elin vapaasti ylä-aste ja lukioiän yksinäni

- Isäni tappoi itsensä

- Äitini jätti mielenterveysongelmaisen miehen ja masentui, sai lääkityksen, mutta oli huonossa kunnossa

-> Nykyään äidilläni uusi mies, jonka luona asuu ja jota en ole koskaan nähnyt (ovat olleet yhdessä 3v). Siskoani näen ehkä kerran kolmessa vuodessa sukujuhlissa tai jos menemme käymään. Siskoni ja äitini välit ovat olleet täysin poikki varmaan viimeiset 5v. Äitiäni näen kolme-neljä kertaa vuodessa kun käy lasten synttäreillä tai me siellä poikkeamassa. Sekä minä että siskoni pidämme henkisinä äiteinämme isoäitejä, tosin siskoni äitini äitiä ja minä isäni äitiä.

Onko alkoholi ainut ongelmaperheissänne? Meillä oli mielenterveyongelmia äidillä ja isä oli etäinen ja kaikenaikaa vihainen. Pelkäsin häntä ja pelkään varmaan vieläkin, vaikkei ole mitään syytä. Siitä pelosta on vaan vaikea luopua. Itse asiassa siitä tunteesta, että toinen voi yks kaks räiskähtää silmille ja repiä tunnelman ja itsetunnon riekaleiksi. sitä, että oma isä on tuollainen sekopää on vaikea kestää.

Meillä äiti käytti sekä hekistä että fyysistä väkivaltaa. Tällä hetkellä vanhemmat eronnu, molemmat aika alkoholisoituneita tahoillaan. Itse olen kuitenkin onnistunut omassa elämässä, onnellisesti naimisissa, kaksi ihanaa lasta ja kolmas tulossa, ja pyrin olemaan aivan erilainen vanhempi kuin omani. Ja vielä, vanhempani ovat aivan surkeita isovanhempiakin, ei kiinnosta lastenlapset ollenkaan =(

Olen pahoillani jokaisen aikuisenkin puolesta, jolla omat vanhemmat ovat jättäneet tehtävänsä täyttämättä. Silti on ihana kuulla, etten ole yksin, että on muitakin surkimusten lapsia ja sekin on ihana kuulla, että on muitakin, joilla kaikesta huolimatta menee nyt hyvin. Koetko koskaan raskaana askelta yli vanhempiesi pärjäämisen?

ollaan pohdiskeltu pitäisikö jotenkin puttua esim. äitini juomiseen.. tuntuu raskaalta ajatukselta, koska itse kieltää juomisensa, vaikka ollaan oltu todistamassa sitä tilaa liian monta kertaa. Isä ei enää kiellä juomista mutta on liian tyytyväinen juopon elämään et vaikeaa siihenkään on puuttua. Toisaalta ajattelen etten jaksa puuttua heidän tekemisiin, koska ovat itse tiensä valinneet ja minuakin kohtaan olleet kylmiä (varsinkin äiti, se jonka pitäisi olla maailman turvallisin ihminen). Ja toisaalta tuntuu että haluan keskittyä omaan perheeseeni ja sen hyvinvointiin, enkä kuluttaa kaikkea energiaa surkeisiin vanhempiini. Mutta, mutta silti niitä murehtii joka päivä vaikken haluaisi...

ja tasapainottelu oman elämän ja heidän elmänsä välillä, samoin oman onnen ja heidän onnettomuutensa välillä...

Tavallaan olen tullut vähän kai kovaksi, en voi kuitenkaan mitään ihmeitä. Minulla on oma elämä elettävänä. Lapset, joille haluan parempaa mitä itse sain.

Sitten kuitenkin toisaalta pohdin, millaisessa kunnossa oma mieleni on, entäpä jos jonain päivänä vain romahdan, kun elämältä puuttuu se turvallisen ja onnellisen lapsuuden tuoma pohja.

ryypätä. Nyt kun lapset on jo aikuisia, lapsen lapset ovat yhteydessä päivittäin. tunnen äitinä onnistuneeni kasvattajana. Mikä ihanampaa kuuulla, lapsilta ,asuvat toistaiseksi mummolassa.Tälllä hetkellä oman asunnon myynnin takia.15 vuotias poika halasi ja sanoi, täällä on niin vapaa olo,ja 7 vuotias tuumasi äidilleen ollaanko kesä täällä.Kyllä me iso vanhemmat otetaan ,joku kuppi kun ollaan kahdestaan mökillä, enkä pidä sitä rikokosena.

Mutta tässä ei nyt tainnut olla yhdestä tai kahdesta viinilasista kyse.

Kaikki tuo, mitä olettekin jo kirjoittaneet, kuulostaa todella tutulta. Valitettavasti.



Mun molemmat vanhempani olivat alkoholisteja jo ennen mun syntymääni, ja erosivat aika pian sen jälkeen. Samaa rataa on jatkunut heidän elämänsä - äidillä miehet vaihtuivat, kunnes sitten 10 vuotta sitten asettui ja meni naimisiinkin jopa, ja on tämän miehen rinnalla pysynyt, varmaankin isona osasyynä äidin vaihdevuodet. Jos heille olisi vauvoja alkanut pukkaamaan, varmasti olisivat eronneet. Alkoholin käytön myötä mm. ehkäisy on ollut äidilleni aika hankala käsite, ja hänellä onkin 6 lasta, neljälle eri miehelle. Alkoholi on pysynyt kuvioissa myös tiiviisti. Isä taas on enemmän ja vähemmän kausijuoppo, joka välillä ryhdistäytyy, käy kuukauden tai pari töissä ihan tunnollisesti, maksaa vuokransa ja hoitaa asiansa, mutta heti, kun tulee jotakin "ylimääräistä", ratkeaa ryyppäämään. Isää en ole edes uskaltanut/halunnut kutsua mihinkään juhliimme (häihini, lasten kastetilaisuuksiin, syntymäpäiville yms.), koska pelkästään nekin saavat hänet aina pulloa halaamaan. Käytännössä kaiken mahdollisen ovat pilanneet ja menettäneet elämässään minkä ovat voineet, työn, lapset, perheen, asuntoja useitakin, ihmissuhteita...



Molemmat ovat sairastelleet todella vakavasti, olleet sairaalahoidossa useammankin kerran hyvin lähellä kuoleman rajaa. Mutta siitä huolimatta kumpikaan ei myönnä ongelmiaan, kaikki on aina jonkun muun vika. Ex-puolison/-kumppanin, meidän lasten, yhteiskunnan, työnantajan, poliisin tai jonkun syy, ei heissä koskaan mitään vikaa ole eivätkä he koskaan tee mitään väärin. Minä olen useasti jopa toivonut heidän kuolemaansa, jotta pääsisin murehtimasta heitä, koska ihan täysin en pysty heitä pois elämästäni sulkemaan, vaikka haluaisinkin. Murehdin silti, vaikka tiedänkin, etten pysty mitään tekemään. Oli oikeasti järkytyskin tajuta, miten pettynyt olin, kun äidin aviomies ilmoitti viimeksi äidin ollessa sairaalassa, että äidin tilanne on kääntynyt parempaan ja äiti pääsee sairaalasta kotiin. Olisin halunnut päästä suremaan äidin menetyksen lopullisesti, päästä yli äidistä, mutta en pysty sitä täysin tekemään niin kauan, kun äiti on elossa. Äiti on kuitenkin olemassa, vaikka katkaisisin välit enkä pitäisi häneen yhteyttä lainkaan.



Minä itse en ehkä vielä ole kovin pitkälle elämässäni päässyt, mutta koen silti päässeeni vanhempiani pidemmälle. Mulla on korkeakoulututkinto, kaksi lasta, oma koti, perhe, aviomies, enkä ole yhtään ainutta asiaa elämässäni pilannut jonkun niin typerän asian takia kuin alkoholin. Haluan tarjota lapsilleni paljon paremman lapsuuden ja nuoruuden kuin mitä itse koin, ja olisin valmis tekemään mitä hyvänsä lasteni vuoksi. En pysty käsittämään, miksi vanhempani eivät kokeneet tällaista tarvetta, ja käytyäni lukemattomia riitoja heidän kanssaan siitä, saavatko he tavata lapsenlapsiaan humalassa, en tajua, miten heille voi olla niin paljon tärkeämpää saada känni kuin viettää pari tuntia lastenlapsiensa kanssa. Minä olen heiltä tosiaan kieltänyt lasteni tapaamisen humalassa, ja molemmat mustamaalaavat minua kaveripiireissään surkeana, kiittämättömänä kakarana.



Tiedän kyllä, että lapsuuteni ja nuoruuteni takia on asioita, joihin en pysty suhtautumaan normaalisti. Esimerkiksi suhteeni alkoholiin on varsin kieroutunut, vaikka käytän sitä itsekin. Luottamukseni ihmisiin on huono, olen todella herkästi epäileväinen kaikkia ja jokaikistä kohtaan. Mieheni kanssa olemme olleet naimisissa 6 vuotta, meillä on kaksi lasta, ja kuitenkin epäilen hänen rakkauttaan ja sen aitoutta vähintään kerran viikossa. Löydän herkästi todisteita ihmisten epäluotettavuudesta ja siitä, että he pyrkivät vain hyötymään minusta eivätkä todella välitä minusta, mutta minun on vaikea nähdä esimerkiksi rakkaudenosoituksia, vaikka ne kannettaisiin suoraan tarjottimella nenäni eteen. Esikoiseni syntymän jälkeen sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen, johon onneksi sain apua ja hoitoa ajoissa, ja tuolloin sain käsiteltyä todella paljon vanhempiini liittyviä ongelmia. Nyt, kun olen toipunut masennuksesta jo joitakin vuosia sitten, olen tajunnut, että ennen sitä minä keksityin lähinnä odottamaan, koska minun elämäni romahtaa. Halusin olla täysin erilainen kuin vanhempani, keskityin elämässäni lähinnä todistamaan sitä, mutten oikeastaan kokenut hallitsevani elämääni. Nyt, masennuksen jälkeen olen oppinut hyväksymään senkin, että väistämättä muistutan jossain määrin vanhempiani, mutta voin itse myös vaikuttaa siihen. En ehkä voi sille mitään, että minulla on äitini nenä ja isäni silmät, mutta minun ei ole pakko ruveta alkoholistiksi sen vuoksi. En voinut valita vanhempiani, mutta sen voin valita, miten käytän ainoan elämäni.