G: Mikä oli syy avioeroonne?

Mies oli sairaalloisen mustasukkainen alkoholisti, patologinen valehtelija ja pettäjä. Ero ei kaduta yhtään, mutta se joskus kaduttaa, etten eronnut jo monta vuotta aikaisemmin. Onneksi sain lopulta kerättyä sen verran voimia, että pääsin pois.

Enkä ole koskaan katunut, en hetkeäkään! Olen nykyisin uudelleen naimisissa ja olen todella onnellinen.

Muutuin suunnilleen heti häiden jälkeen itsestään selvyydeksi miehelle. Ei puhumista, ei seksiä, ei ylipäätäsäkään enää mitään muuta kuin mies oli koko ajan töissä.

Minä kotona lapsen kanssa ja tuet vaan pieneni koko ajan kun mies sai enemmän palkkaa josta taas seurasi se, että miehen mielestä rupesin olemaan loinen ja siivellä eläjä, tämä nakersi varmaan pahiten, koska olinhan kotona meidän yhteistuumin hankkiman lapsen kanssa.

Mies ei osannut juoda hillitysti, kaatuilikin aina kännissä, josta valitin kun en jaksanut sitä apinointia katsoa. Mies joikin vähemmän kun minä olin paikalla ja lopulta mies syytti minua siitäkin, että kuulemma lopetti juomisen minun takia. Ei ole alkoholisti mutta kuitenkin.



Olin yrittänyt puhua miehen kanssa monta kertaa, mutta kuulemma ei ollut mitään ongelmaa ja me ei erota.

En systemaattisesti ajatellut, että rupean pettämään niin pääsen eroon.

Tapasin tutun miehen baarissa ja sen jälkeen törmättiin missä milloinkin.

Yritin tukahduttaa ihastukseni jota olin tuntenut jo ensimmäisillä tapaamisilla silloin muinoin, nyt ne tunteet vaan tuli voimakkaammin.

Jossain vaiheessa päädyimme sänkyyn, olisin voinut olla tekemättäkin sitä, mutta miksikäs ei, kun se tuntui hyvälle ja ihan suoraan sanottuna teki hyvää myös itsetunnolle kun joku tykkäsi ja lujaa.

Kerroin miehelle asiasta ja nyt hän olisikin halunnut korjata kaikki asiat ja jutella.

Itse kyllä ymmärsin ettei sillä liitolla ole mitään tulevaisuutta, jos ainoa kommunikointi tapa on huutaminen ja huomiota saa mieheltä vain pettämällä niin kiitos ei.

Olen painiskellut asioiden kanssa nyt yli puoli vuotta, selvittelen niitä vielä päässäni ja yritän päästä yli kaunoista ex-miestä kohtaan ja mietin välillä mikä kaikki meni vikaan ja miksi, siis puhtaasti itseäni kritisoiden.



Olen edelleen suhteessa miehen kanssa, jonka kanssa petin. Mietin sitäkin paljon, että olenko nyt yhdessä ihmisen kanssa, vai sen ihastumisen ja hyvän olon tunteen kanssa.

Kerrankin tiedän, että juuri sen ihmisen kanssa.



Jos ajassa voisi mennä taakse päin niin menisin. En ehkä pettäisi vaan eroaisin ilman sitä jos mahdollista (hakisin eropaperit ja kirjoittaisin ne tms) ja erossa ottaisin avukseni jonkun virallisen tahon jotten olisi menettänyt asunnosta osuuttani ja itse hankkimistani huonekaluista puolia.

Ja olisin hankkinut asunnon nopeammin, pari kk saman katon alla eropäätöksen jälkeen oli pelkkää tuskaa.

Ainoa, mikä vähän kaduttaa, on se, että olisi pitänyt erota jo aikaisemmin!



Haluisin eron siksi, että tunsin olevani yh vaikka olin avioliitossa. Mieluummin siis tietoisesti yh, kun mukamas toinen siinä "apuna".

Lisäksi riitelimme jatkuvasti. En halunnut näyttää lapsilleni sellaista perhe-elämän mallia!



Oli ihanaa, kun erottiin, kun saatiin vihdoin lasten kanssa hengittää vapaasti. Saatiin olla ja tehdä just sitä, mikä huvitti!

Erityisesti se, joka tajusi olleensa vittumainen akka.

Lapsen tullessa elämä muuttui

niin arkiseksi. Mummot ei suostuneet ottamaan lasta hoitoon, emmekä päässeet hoitamaan parisuhdettamme. Rakastuin sitten työkaveriin ja otin eron.

Mummotko ne sen eron aiheutti?! Kamalia akkoja.

eli kuuden vuoden avioliiton ja kahden lapsen jälkeen huomasimme, että meillä kahdella ei ole oikein mitään yhteistä paitsi lapset. Emme oikeastaan viihtyneet toistemme seurassa ja yhteisiä intressejä ei ollut. Puhuimme asiasta ja totesimme, että jos emme nyt eroa, tulemme eroamaan kun lapset ovat isompia eivät enää "työllistä" meitä ja täytä arkea.



Olimme molemmat sitä mieltä, että vain lasten takia ei avioliittoa kannata jatkaa. Erosimme ystävinä ja meillä on erittäin hyvät välit. Asumme kaukana toisistamme mutta lapset näkevät isäänsä useita kertoja vuodessa ja heillä on läheinen suhde.



Katunut olen, koska olen miettinyt, että koska emme riidelleet paljonkaan, ehkä olisimme voineet tehdä enemmän parisuhteen eteen ja viettää enemmän aikaa yhdessä. Nyt meidän arki oli sitä, että minä olin 99prosenttisesti lasten kanssa ja vastuussa heistä. Mies teki pitkää päivää töissä. Lomilla olimme kuitenkin perhe ja se tuntui hyvältä.



Olisimmeko voineet löytää toisistamme piirteitä, jotta olisimme oppineet viihtymään toistemme seurassa myös kahdestaan, ilman lapsia?



Monenlaisia ajatuksia on mielessä käynyt, erosta on nyt kaksi vuotta. Mutta kun laitan asiat puntariin, olen kuitenkin sitä mieltä, että vanhempien pitää olla onnellisia, jotta lapset ovat onnellisia ja minä ja ex ei kuitenkaan onnellisia suhteessamme oltu.

Syyt:



- mentiin liian nuorina yhteen

- mies oli hullu

- riideltiin jatkuvasti



Painavin syy:



- en rakastanut miestä enää

Sen seurauksena kommunikointi oli enimmäkseen huutamista, enkä pystynyt luottamaan häneen pätkääkään. Pyöritin koko huushollin kaikki asiat yksin.



Ei todellakaan kaduta.

Toinen kysymykseni olis "jos voisit palata tuohon hetkeen takaisin, niin eroaisitko?" ts. onko ero kadottanut?

koti oloni oli aika huonot

vanhempi mies hoivasi ja oli määräävä, mutta auttoi myos, ja minulta oli oma kasvu aika jäänyt välliin. Olin jopa ikäisiäni lapsellisempi



sitten 13 vuotta myohemmin ei kestänyt kun rupesin itsenäistymään



Kyllä varmaan tekisin samoin



nyt haluaa takaisin yhteen, sanoo että on muuttunut



en ole varma, tarvit häntä, hän on hyvä isä ja jotain tekemistä se minulle antaisi



mutta mutta

yhteinen elämämme on liian yksinäistä. Illanvietto on yhdessä juomista, ei ole ystäviä joita voitaisimme tavata viikonloppuisin

Se yksi ystävä joka minulla oli ja joka muutti pois oli se josta hän ei pitänyt



ja pelkkä ajatus petipuuhista ei miellytä

Eron hetkellä syitä oli kaksi: mies ei kyennyt elämään vain yhden naisen kanssa vaan kaipasi jatkuvasti rakastumisia ulkopuolisiin. Lisäksi halusimme asua eri maissa eikä kumpikaan ollut valmis uhrautumaan yhteisen tulevaisuuden hyväksi. Asuimmekin liiton lopussa jo eri maissa.



Jälkeenpäin ajatellen teimme väärän valinnan kun menimme yhteen. Epäröin yhteen muuttoa, koska mieheni oli alkoholistiperheestä. Pelkäsin, että hän on niin vaurioitunut ettei pysty pysyvään parisuhteeseen, ja tämä osoittautuikin myöhemmin todeksi. Valitettavasti en seurannut vaistoani vaan annoin periksi, sillä mieheni totisesti osasi miellyttää, kuten alkoholistiperheessä kasvaneet yleensä osaavat. Minä taas olin sillä tavoin vajaa, että miehen äkkirakastuminen tuntui tavattoman hyvältä, imarteli ja paransi haavoja.



Eron syy oli se, että olimme yhteen mennessämme liian nuoria ja kokemattomia. Tällä tiedolla olisin valinnut toisin, tai siis ainakin jättänyt tämän miehen valitsematta.

Menin alun alkaenkin ekan kerran naimisiin (21 v) aivan liian nuorena ja kokemattomana, ihastuin nykyiseen mieheeni heti häiden jälkeen (nyt olemme olleet aviossa jo 20 v) ja siksi erosin niin pian kuin se silloin oli mahdollista.

Mies ei ollut tyytyväinen.



Kai sitä olisi voinut käyttäytyä paremmin, tukea toisen pyrkimyksiä enemmän, ymmärtää ja palvella. unohtaa vielä enemmän itsensä.



Ei, meidän liittoa en minä yksin olisi pystynyt pelastamaan, miehen osallisuutta olisi myös tarvittu. Kun sitä ei ollut, tuli ero.



Tavallaan kaduttaa, tavallaan ei. Kai sitä olisi pitänyt enemmän yrittää.

....ja olen pystynyt hyväksymään sen itsekin: lähdin ja jätin mieheni koska olin kyllästynyt ja halusin kokea jotain muuta. Olimme seurustelleet teini-ikäisestä lähtien yhdessä. Kaikki oli mukavaa. Liian mukavaa ja helppoa. Exäni oli mukautuvainen. Kaikin puolin kunnon mies. Huomioonottava. Takuulla hän olisi ollut hyvä isä (meillä ei ollut lapsia).



Olin pohtinut teoreettisella tasolla eroa jo vuosia kun päädyin jatko-opintojen kautta tapaamani miehen kanssa suhteeseen. Sain siitä uskallusta jättää exäni.



En ole päivääkään katunut että lähdin mutta vasta nyt pystyn myöntämään itselleni että syy siihen että erosimme oli vain ja ainoastaan minussa. Monta monituista vuotta uskottelin itselleni että miehessäkin oli jotain vikaa. No varmaan olikin mutta ei niin pahaa etteikö asioita olisi voitu selvittää. Suoraan sanottuna olin v***mainen nainen. Löysin uuden, petin ja jätin entisen.



Mutta kuten sanottu katunut en ole päivääkään. Ainoastaan sitä kadun että 1) odotin niin pitkään ennen kuin lähdin ja 2) hoidin lähdön harvinaisen idioottimaisesti.

Erosin, koska mies piti minua tavallaan kynnysmattona - sanoi lihavaksi lehmäksi, rumaksi, minulla oli muka kauheat jalat.. jne. Ei koskaan kehunut. Lisäksi hänellä oli kamala äiti, joka halusi poikansa takaisin! Mies ei koskaan keskustellut mistään asioista, aina oltiin hiljaa ja lakaistiin murheet maton alle ja taas oltiin kuin ei mitään. Ei muutenkaan ollut kunnollista puhe-yhteyttä.



Olin tämän kanssa 15 vuotta, ja nuoresta iästä alkaen seurusteltiin. Mentiin naimisiin kun lapsi syntyi. En ollut saanut kokea mitään erityistä nuorena.



No - aloin huomata itseni - en ole se luuturätti joksi itsekin aloin luulla itseäni. Vaan ihana, kaunis nainen - hyväluontoinen ja iloinen.



Päätin erota, mies vastusti mutta pidin pääni ja lähdin. Nyt on mies joka arvostaa minua niin kuin pitääkin! On hellyyttä, keskustelua ja kaikkea mitä pitääkin suhteessa olla!



Että en kadu tätä päätöstäni. Rohkeaa mutta kannattavaa.

Viimeinen niitti oli se, kun kärysi ratista toista kertaa ja oli lapsi (8 v.) kyydissä, puhalsi 1,7 promillea.

niin arkiseksi. Mummot ei suostuneet ottamaan lasta hoitoon, emmekä päässeet hoitamaan parisuhdettamme.



Rakastuin sitten työkaveriin ja otin eron.



Jos palaisin taaksepäin niin ottaisin vaikka Mll.n hoitajan, että saisimme olla kahdestaan. Uusi liitto ei onnistunut, koska mies paljastui pettäväksi paskiaiseksi. Ei jättänyt vaimoaan ja paljastui, että oli pitänyt peliä muidenkin työpaikan naisten kanssa.

Katselin 12 v ryyppäämistä, väkivaltaa, vieraissa naisissa ja miehissä hyppelyä, valehtelua, minulta ja jopa vanhemmiltani varastamista, rikottuja lupauksia ja katoamistemppuja.



Olisi pitänyt lähteä aikaisemmin.

Nuoremman. Jätti siis minut ja lapset.

En todellakaan menisi ikimaailmassa takaisin siihen suhteeseen, kun olen siitä pois päässyt.