Millä estää se ettei omasta lapsesta tule koulukiusattu?

ei ainakaan jää jalkoihin jos joku tulee tönimään

En ole nähnytkään sellaista koskaan.

ei ole tullut vastaan kuvankaunista kiusattua tyttöä tai hurmuripoikaa...Lapsille tulisi opettaa, että kaikennäköiset/kokoiset/väriset ovat samanarvoisia...

yhtä hyvin kuin rumaa. Ketä hyvänsä voidaan kiusata.

Sellaiselle kiusaamiselle tuskin kukaan mitään voi.

Rumat kiusattuja:( Kuka muistaa sen silmälasipäisen tytön, jolla finnejä ja rasvainen iho..+ ylipainoa...tai pojan, jolla huono ryhti ja tukka silmillä..likaiset vaatteet ja kierot silmät:( Ihan oikeasti opettakaa lapsianne hyväksymään ne erilaisen näköiset...niin mäkin teen.

kaunis ja tyhmä oli "kaunishassu" ja ruma saman tason järjellä varustettuna oli täys idiootti. Muiden mielestä siis. Kaunis saa anteeksi ilmeisesti..

Minä olen kannustanut lapsia puhumaan kaikista iloista ja suruista.

Puhuminen ja välitön puuttuminen ongelmiin on mielestäni paras ratkaisu.

ei tarvita erityistä älykkyyttä, että ihminen joka eroaa positiivisesti muista saa muiden kateuden niskaansa, oli sitten kyseessä muita kauniiMPI tai lahjakkaampi ihminen(Huom! Siis muut eivät ole rumia, mutta joku on aina KAUNIIMPI) ja näin tulee helpommin kiusatuksi.

Ruma tai lihava tms = luuseri

Niin se menee, mutta toivottavasti joskus vielä muuttuu!

jos se, että vanhemmat tuntee toisensa on yksi kiusaamista hyvin ehkäisevä tekijä. Meillä on sekä tarhassa ja koulussa tosi monet vanhemmat näitä tyyppejä, jotka ei sano edes päivää, eivätkä tuo lapsiaan synttäreille, vaikka kutsutaan. Ja missään nimessä eivät osallistu mihinkään koulunjuttuihin.



Varmaan välittyy lapsillekin kiva asenne muita ihmisiä kohtaan ja sosiaaliset taidot kehittyy...

Toinen jota myös kiusattiin oli tosi kaunis tyttö. Meistä tulikin kavereita koska olimme molemmat hylkiöitä. Eli on se kyllä totta, että niitä kauniitakin kiusataan. Minua kiusattiin koska olin hiljainen ja arka. Kaverini taasen joutui luokan muiden tyttöjen kiusaamaksi, koska hänelle oltiin kateellisia. Hän oli usein myös poikien ihastuksen kohteena ja jos hän torjui jonkun pojan niin hän joutui senkin vuoksi kärsimään kiusaamisesta.

Hänen itsetuntonsa ei ollut kuitenkaan huono, koska hänellä oli kivat ja tukevat vanhemmat.

Minun itsetuntoni on taasen aina ollut perseestä.

No miten meille kävi.

Minä olen jäänyt tänne peräkylälle siivoojaksi. Mutta tuo kaunis kaverini on maailmalla ja tehnyt töitä mm. mallina. Vastakin näin kuvansa yhdessä mainoksessa.

tyttäreni on eskarissa. Sosiaalinen ja kaikki huomioon ottava. Nyt on muutaman kerran sitte sanonut että joku poika löi ja toinen tuuppas jne. Mitä siihen sanoo? Että voi voi kun ne pojat on sellasia. Kävimme pitkät keskustelut hänen kanssaan siitä että kehenkään ei saa kajota, ei henkisesti eikä fyysisesti. Ja samaan hengen vetoon kuitenkin jouduimme vesittämään kauniit periaatteemme antamalla hänelle luvan puolustautua. Tuupata takaisin Puolustaudu perkele! Siitä sitten tuli tytölle huoli että opettajat suuttuu. Pyysimme häntä kertomaan jos näin käy, ja me olemme yhteydessä sitten opettajiin. Vaikeaa, todella vaikeaa.



Itse olen nyt vasta muutama vuosi sitten alkanut miettiä että kokikohan joku minut kouluKIUSAAJANA. Olen aina ollut paha suustani ja mielestäni varustettu helvetin hyvällä huumorilla. Itse olen aina sietänyt todella paljon itseeni kohdistuvaa huumoria, sehän on hauskaa nauraa itselleen ja olla huomion keskipisteenä... No toivottavasti näin ei ole päässyt tapahtumaan.

En kyllä usko, että tasapainoinen, rakastettu lapsi alkaisi muita kiusaamaan.



Tästä en kyllä ole samaa mieltä! Ongelmana ehkä onkin että lastaan rakastavan, kasvatukseen ja hyviin tapoihin panostavan vanhemman tuntuu olevan mahdotonta uskoa että juuri se oma kullanmuru voi kiusata toista. Samalla vanhempi epäuskollaan antaa lapselleen mahdollisuuden jatkaa kiusaamista.



Hyvään itsetuntoon panostaisin minäkin ja huumorintajuun, erityisesti kykyyn nauraa itselleen. Toinen lapsistani on "tosikko", jonka kanssa huumoria on kirjaimellisesti pitänyt harjoitella. Toinen lapsistani taas vain luonnostaan naureskelee jutuille ja antaa niiden valua kuin vesi hanhen selästä. Ei tarvitse olla kovin nero hahmottaakseen kumpi on alttiimpi kiusatuksi joutumiselle. Toisaalta jälkimmäisen lapseni kohdalla minun täytyy enemmän vahtia ettei hänestä tule kiusaajaa (vaikka tahtomattaankin). Koska hän itse ei loukkaannu hurjemmistakaan jutuista täytyy koko ajan teroittaa että joku muu niistä voi loukkaantua. Tämmöistä tasapainoilua se on, eikä raja kiusatun ja kiusaajan välillä ole ollenkaan niin selkeä kuin annetaan ymmärtää. Hyvä olisi muistaa että asioilla on aina kaksi puolta.

Tämä on parempi ketju kuin avatessani pelkäsin. Kiusaaminen on niin vaikea ja monisyinen asia, että siihen ei ole mustavalkoisia, yksinkertaisia vastauksia ollenkaan. Mutta täällä on sentään tunnustettu asian vaikeus ja tuomittavuus. Tuo itsetuntoasia on tosi merkityksellinen loppuelämää ajatellen. Ja sosiaalisten taitojen opettaminen, oikeudenmukaisuuden ja jokaisen ihmisen arvostamisen: ulkonäköön ja taitoihin katosmatta.



Itse pyrin omien lasten kanssa yhdessä ääneen miettimään, miten ihmisten on hyvä olla toistensa kanssa ja miten me kaikki voimme siihen osaltamme vaikuttaa. Opetan myös sen puolen, ettei tarvitse sietää ilkeyksiä tai pilkantekoa (emmekä ole onneksi sellaiseen juuri törmänneetkään). Myös täytyy osata ottaa tiettyyn rajaan asti asioita huumorilla ja osata nauraa itselleen, omanavontuntoa unnohtamatta. Ja yhdessä mietitään ratkaisuja, jos jotain solmuja tulee, mutta arkijärjellä, ei liikaa problematisoiden. Ei nämä helppoja tai kertakeskustelulla opittavia asioita ole, mutta hyvän elämän eteen kannattaa tehdä töitä.On sillä lapsen ehdoitta rakastamisellakin suuri merkitys (ja minä myönnän, se on vaikeaa silloin, kun stressaa ja pännii niiden oikut).



Samoin oma esimerkki siitä, miten itse aikuisena suhtaudun toisiin ihmisiin on yllättävän tärkeä. Olenko kateellinen ja epäluuloinen, puhunko pahaa? Vai suhtaudunko iloisen luottavaisesti ja hyväksyvästi muihin? Iloitsenko muiden onnistumisesta vai keksinkö kenties aina jotain negatiivista juputtamista? Tämä mallioppiminen on minusta erittäinkin tärkeä osatekijä lasten sosiaalisen kasvun taustalla.



Omakohtaisesti olen myös aikuisiällä miettinyt, olenko tullut lapsena toisia loukanneeksi suulaudellani tai "vitsailuillani". Toivottavasti en, tarkoitus ei ole ollut ainakaan. Mutta olen myös huomannut, että itse olen ollut niin onnekas, että aina on ollut hyvät naapurit ja kivat työkaverit. Ehkä omalla asenteellakin on merkitystä ja toisaalta on käynyt hyvä tuuri. Ja jos joku on minua joskus harvoin loukannut niin olen koittanut puolustautua tilanteen mukaan, mutta mahdollisimman sivistyneesti ja napakasti. Toisaalta, joskus olen katsonut parhaaksi, etten ole ollut ymmärtäväni loukkausta laisinkaan. Saatan nauraa päälle, silloin ei osu laukaus maaliin. Jos olisi jostain mittavammasta kiusaamisesta kyse, niin ehkä olisin melko aktiivinen sitä purkamaan tavalla tai toisella. Tietysti helppo sanoa, kun ei ole kiusattu. Mutta minulla onkin kohtalainen itsetunto, antakaa sellainen lahjaksi myös lapsillenne niillä hyvillä yhteisillä hetkillä.



Lapsen on vaikea puolustautua kiusaamista vastaan, jos sellainen alkaa (kaikilla se ei muuten ala), mutta aikuinen auttaa häntä silloin. Ja kaikki ristiriitatilanteet ihmisten välillä ei ole kiusaamista. Ne ovat asioita, joihin voidaan miettiä ratkaisuja. Mutta jos ei muu auta, niin esim. koulunvaihdos on varteenotettava vaihtoehto, niin tyhmältä kuin se kuulostaakin, että kiusattu joutuu väistymään. Mutta niinhän sitä sanotaan, että fiksumpi joustaa ja se on usein ihan toimiva konsti. Jos muu ei auttaisi niin en antaisi omieni olla kiusanteon kohteena ikuisesesti vain periaatteellisista syista, vaan vaihtaisin maisemaa.



Tulipa tekstiä, mutta olen asiaa monesti joutunut työssäni miettimään ja yhä sitä mieltä, että yhtä oikeaa ratkaisua ei ole. Myös kiusaaja tarvitsee apua, jotta hän aikuisena olisi jotain muuta kuin yhteiskunnan elätti tai vielä pahempi kiusaaja.



Kohti parempaa ja vähemmän ennakkoluuloista yhteiskuntaa, hop!

jokin hyvä harrastus, mielellään kilpaurheilu, niin että on hyvä edes jossain. Liian "älyköitymisen" estäminen, pikkunerot tahtovat tulla kiusatuiksi "jätkien" taholta. Harrastukset, kaveripiirin vahvistaminen. Näitä meillä yritetään. Olin itse koulukiusattu, koska olin hiljainen ja ujo, vailla ystäviä ja harrastuksia, enkä uskaltanut sanoa kenellekään mitään vastaan. Jostain syystä nämä ominaisuudet vetivät kiusaajia puoleensa. Elämä oli yhtä helvettiä ja olen huomannut saman käytösmallin jatkuvan työelämässäkin. Sielläkin on kiusaajia, ja ikävintä, että oma esimies on yksi niistä.

Eihän kiusaamista voi oikeastaan estää. Ei tutkiatkaan tiedä miksi juuri tiettyä henkilöä aletaan kiusata.

Tulisi kuitenkin lasta opastaa siihen mitä jos häntä aletaan kiusata kuinka siihen tulisi suhtautua ja miten menetellä.

Olin sellainen lukutoukka. Mutta toisaalta, en välittänyt siitä juurikaan koska samalla luokalla oli myös kavereita joiden kanssa oli pidetty yhtä jo tarha-ajoista saakka. Siskoani kiusattiin pahasti, en tiedä miksi. Kotona ainakin oli helposti tulistuva vaikka muuten otti muut huomioon ja oli ns. kiltti. Ärsyttämällä sai hänet raivon valtaan ja sellainen voi tietysti toimia innostajana kiusaajille. Esikoiseni on myös sellainen joka kiihtyy nollasta sataan hetkessä. Toivottavasti oppii rauhoittumaan ennen kun kouluelämä alkaa.

ettei hän tulisi koulussa kiusatuksi. En minä ainakaan halua lähettää poikaani jääkiekkoon kun hän ei ole siitä pätkääkään kiinnostunut. Enkä aio sanoa, että älä ole niin hyvä koulussa, äläkä opiskele kokoajan lisää tietoja ja taitoja, kun muut pojat koulussa ei tykkää siitä. Kyllähän kaiken pitää lähteä siitä, että lapset opetetaan kotona kunnioittamaan muita ihmisiä, olivat he sitten millaisia hyvänsä. Me ainakin käydään viikottain keskusteluja lasten kanssa asian tiimoilta: siitä, että toisilla saattaa olla todella paljon vaikeampaa elämässään, kun heillä, siitä, että jos joku on koulunpihalla aina yksin, voisiko asialle jotain tehdä, siitä, milloin olisi hyvä kertoa opettajalle, jostain tapahtununeesta ...

juttu usein siksi, että tilanteisiin ei löydy aikuista tai fiksumpaa lasta antamaan positiivista käytösmallia. Jos ajatellaan vaikka koululaisia, jotka säilötään kouluihin valtavissa ryhmissä, joita paimentaa kerrallaan yksi aikuinen, joka ei välttämättä ole mikään kasvatustaitojen jättiläinen, niin onhan se selvää että ikäviä tilanteita syntyy ja ne jäävät usein oikomatta. Seurauksena on viidakon laki. Tärkeätä olisi, että kouluissa olisi enemmän aikuisia ohjaamassa ja puuttumassa huonoon käytökseen heti kun sitä ilmaantuu. Mitä enemmän aikuisia, sitä useampi kiusaamistilanne tulee havaittua ja siihen puututtua. Monissa maissa vanhemmat osallistuvat kouluelämään paljon aktiivisemmin kuin meillä, ja minusta tämä on hieno asia. Tietenkin nyky-Suomessa tämä on vaikeaa, kun lasten lähellä ei saisi olla muita aikuisia kuin yliopistotutkinnon suorittaneita poliisin takaamia kaikin puolin täydellisiä ihmisiä. No, tästä maksetaan hinta kiusaamisena ja monien lasten masennuksena.