Lue keskustelun säännöt.
G: Luovuttaisitko munasoluja?
13.05.2010 |
Toisaalta haluaisin luovuttaa, mutta tökkii vähän se ajatus, että joku toinen kasvattaisi "minun" lastani.
Kommentit (35)
En taida kuitenkaan kelvata, koska meidänkin lapset ovat saaneet alkunsa hoidoilla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En suostuisi luovuttamaan anonyymisti.. Haluaisin itse valita saaja pariskunnan. Itsellä takana tosin sellainen itsekäs ajatus, että jos jostain syystä en itse voisi enää lapsia saada, niin lapsellani olisi jossain sisaruspuoli/a. Haluaisin, että vastaanottava pariskunta olisi avoin ajatukselle, että jos lapset haluaisivat aikuisiässä tavata, niin se sallittaisiin.
Eihän se välttämättä poikisi mitään tai sitten löytyisi yhteistä. Sisarukset ovat rikkaus, ja tahtoisin niin kovasti, että lapseni saisi sen myös jollain tavalla kokea.
ja tietysti myös lapsettomuudesta kärsivissä. Se, että joku hullu on kerran huijannut luovuttajaa, ei tarkoita mielestäni yhtään mitään. Minä voisin luovuttaa ja olen kerran luovuttanutkin. Mielestäni on ala-arvoista puhua sen kummemmin lasten tehtailusta, tapahtui se sitten labrassa tai sängyssä. Itse asiassa minun on vähän vaikeaa ymmärtää miksi joku ei luovuta.
En osaisi olla ajatuksen kanssa, että joku kasvattaisi mun lastani.
Olen luovuttanut munaSOLUJANI muutamia vuosia sitten pariin otteeseen. Olen siis luovuttanut soluja, joissa on minun DNA:tani, mutta en koe mitenkään, että kyseisistä soluista syntyneet lapset olisivat minun. Eiköhän se pariskunta, joka tästä ilosta maksoi (klinikalle) isot rahat, ole kuitenkin kyseisen lapsen vanhempia.
Ja olen luovuttanut ennen lakimuutosta, sillä en halua, että 18 vuoden kuluttua ovelleni ilmestyy joku "räkänokka", joka väittää olevansa minun lapseni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen luovuttanut vuosia sitten. Tuolloin omat lapset olivat jo tarha- ja kouluikäisiä ja kolmas on nyt tulossa. Tietäen, että ihmiset todella odottavat ja kaipaavat lasta, maksavat isot summat rahaa ja käyvät läpi ison prosessin, uskon sukusoluistani alkuun saaneen lapsen/lasten saavan rakastavan kodin. Vaikka geneettisesti lapsi onkin "minun", ei hän ole minun lapseni sen enempää kuin esim. kuvioista häipynyt siittäjä on lapsen isä. Vanhemmuus on työtä ja sitoutumista, ei sitä että on antanut mikroskooppisen osan itsestään ja josta sitten on kasvanut lapsi. Luonnollisesti geneettiset jälkeläiset saavat etsiä minut käsiinsä täysi-ikäisinä. Jos itse en olisi saanut biologisia lapsia luomumenetelmänä, olisin kuitenkin adoptoinut, en edes lähtenyt hoitoihin. Kukin toimii tavallaan.
Mutta olen vakavissani harkinnut et tan raskauden jalkeen voisin luovuttaakkin. Itsella sitten jo kaksi ja ikaakin vasta alle 30, joten hyvin voisin sopiakkin luovuttajaksi
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lahjoitan tarvittaessa myös vertani, luuydintä ja kuolemani jälkeen minusta saa irroittaa kaiken josta on jollekin muulle hyötyä. En näe solujen luovuttamisessa mitään ongelmaa muuta kuin sen, että en luultavasti kelpaisi (ikä + pco)
viittaatte siihen HUHUUN joka täällä pari vuotta sitten kiersi. On todella ilkeää ja ajattelematonta vetää sitä esille vieläkin. Jatkakaa vaan suoraan poliisin kanssa asiasta, jos sitä asiaa pitää vieläkin mielestänne levittää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ajatuksena ihan ok ja on käynyt mielessä.
Mutta en pysty... ajatus siitä että mun lapsia ois maailmassa ja mä en olis se kasvattaja...
3 olemassa olevaa riittää...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
viittaatte siihen HUHUUN joka täällä pari vuotta sitten kiersi. On todella ilkeää ja ajattelematonta vetää sitä esille vieläkin. Jatkakaa vaan suoraan poliisin kanssa asiasta, jos sitä asiaa pitää vieläkin mielestänne levittää.
Pointtini juurikin oli ettei asialla ole mitään väliä. Otit itse sitä esille jopa enemmän kuin minä.
22
Harmi, etten voi, iän vuoksi. Omat lapset sain niin vanhana ja luovutuksessahan suositellaan, että omat lapset olisi jo tehty, tai ainakin yksi, eli en nuorempanakaan voinut.
Vertakin olen luovuttanut jo 50 kertaa. Miksei auta, jos voi, se on parasta lähimmäisenrakkautta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tieto siitä, että jossain olisi biologinen lapseni, olisi yhtä tuskaa. Ja siis en voisi osallistua hänen elämäänsä.
Jokaisen lapsen on tärkeää tietää biologiset juurensa.
koska mielestäni lahjoitetuilla sukusoluilla tehdyt lapsettomuushoidot pitäisi kieltää. jos omin solouin lääketieteellisellä tuella ei onnistu, niin sitten adoptoi, samalla lailla vieras geeniperimä siinä on.
Nyt saattaisin valita toisin. Ehkä siihen vaikuttaa paitsi oma ikä, myös se että se oma lapsi on kasvanut.
Aikoinaan ajatus siitä millainen prosessi se oma lapsi "sitten joskus" on, oli hyvin kaukainen ja hetkeen sidottu. En ehkä kaikesta huolimatta hahmottanut biologisen perimän osuutta ja että asia saattaisi joskus mietityttää: olin onnellinen omastani ja halusin "jakaa" osan siitä muillekin.
En kuitenkaan kadu, sitä en tarkoita.
Ensinnäkään en hyväksy lasten "tehtailua" luovutetuilla sukusoluilla.
Toisekseen, äitinä en kestäisi ajatusta siitä että yksi biologisista lapsistani kasvaisi jossain, enkä ehkä koskaan saisi tietää missä hän on ja miten hänellä menee. Tai vielä pahempaa, 18 vuoden päästä ovellani seisoisi elämän murjoma nuori, jolla ei ole ollut hyvät vanhemmat!
eikä tarviis käydä niitä hoitoja läpi. En missään nimessä mieltäisi sitä omaksi lapsekseni, tuskin miettisin sitä edes.
Pari vuotta sitten täällä oli kohu siitä eräästä tapauksesta, jossa munasolun saanut ei maksanut sovittua, aika mitäntöntä korvausta luovuttajalle. Siihen asti olin ollut ajatukselle myötämielinen, mutta en enää sen jälkeen. Olin typerästi ajatellut (yleisesti ottaen, ei liity mainittuun tapaukseen), että saaja pitäisi lasta arvokkaana ja huolehtisi tästä hyvin. Silloin tajusin, että oikeasti ei ole mitään takeita siitä, millaiset vanhemmat lapsi saisi.