Olenko ainoa jonka läheiset ihmissuhteet aina kaatuu?

Kelpaan kuuntelijaksi silloin kun asunto lähtee alta, mies pettää/hakkaa ja koira on kipeä. Seurani on suosittua myös rahapulassa. Sitten kun itselläni on oikea kriisi päällä, kukaan ei ehdi juttelemaan tai ei ole kiinnostunut kuin pikaisesti puhuttuna ongelmastani...aihe vaihtuu pian taas sen koiran munuaisvaivaan. :/

Eli en siis ole ainoa :/



Mikä ihme mussa oikein on kun vedän puoleeni hyväksikäyttäjiä...



Onko muilla kokemuksia?



ap

enkä tosiaan itse myöskään tiedä miksi näin... :o/

Minulle ainakin kotona opetettiin liiankin kanssa toisten huomioimista, kuuntelemista, sitä että kaikki pitää hyväksyä sellaisina kuin ovat...Jo lapsena hakeuduin ns ongelmalasten seuraan, kun ajattelin että voisin olla jonkinlainen esimerkki tms.



Vaikka olen jo kauan tiedostanut asian niin jotenkin vain nautin toisten ongelmien kuuntelusta ja ymmärtäjänä olosta. Ja nyt aikuisena olen jopa löytänyt ihmisiä, jotka kuuntelevat minuakin :) Ihmissuhteet tuntuvat olevan usein sellaisia, että toinen ottaa enemmän ja toinen antaa. Pitää siis pyrkiä tasapainoon siinä, että on sekä niitä joiden huolia itse kuuntelee, että niitä, jotka purkavat huoliaan minulle.



Ei empaattisuus ole huono asia, mutta sitä tukea voi saada eri ihmisiltä kuin kenelle sen on antanut, ja yllättävässä paikassa. Selitinköhän nyt hassusti?

pahoittelen, mutta joudun sanomaan: katsokaa peiliin. Te itse tiedostamattanne hakeudutte näiden tyyppien seuraan ja nämä tyypit teidänkaltaistenne hyväksikäytettävien seuraan. Ensimmäinen askel eroon tuosta kaavasta on tiedostaa se oma osuus asiassa. Itse olen joutunut oppimaan tämän omakohtaisesti kantapään kautta. Kukaan ei vahingossa rakastu renttuihin tai joudu kusipääystävien seuraan, siinä on aina se oma valinta kyseessä. Mikään tai kukaan ei pakota teitä aloittamaan ystävyyttä tällaisten henkilöiden kanssa, vaan te itse teette sen tiedostamattoman valinnan. Jossain vaiheessa sitten on vain pakko todellakin katsoa peiliin ja ruveta kantamaan vastuuta itse omista valinnoistaan.



Ja tämän sanon ihan lämmöllä, lähes kymmenen vuoden terapiakokemuksella ja aika hitonmoisen itsetutkiskelun ja nöyrtymisen jälkeen. Tsemppiä elämänmuutokseen.

terapian kautta oivalluksiin täälläkin, mutta toisinaan sorrun silti väärien ihmisten seuraan. Yhtä opettelua elämä on tämän heikkouteni kanssa, mutta menee kuitenkin huomattavasti paremmin kuin jokin vuosi sitten. Olen jotenkin ollut ihan hirveän riippuvainen toisten miellyttämisestä ja nimenomaan sellaisten ihmisten seurasta, jotka eivät tunnu lainkaan luotettavilta ja ystävällisiltä minua kohtaan. Siis ihan ensi vaikutelmasta olen käsittänyt että ihminen on epäluotettava, ja olen jopa voinut pelätä tätä, mutta sitä tunnetta päin on silti pitänyt mennä. Syyt tähän löytyvät menneisyydestäni, siitä, että lapsuudenkodissani olen elänyt rakkaudettomuudessa. Minulle rakkaudettomuus on ollut sitä normaalia elämää, ja hyviä, oikeasti huolehtivia ihmisiä olen juossut pakoon. Rakkaus on tehnyt liian kipeää, se on ollut minulle täysin tuntematonta kenttää. Nyt sitten pikku hiljaa olen löytänyt elämääni sellaisiakin suhteita, joissa voin hyvin, enkä ole vain antavana osapuolena. Vaikka vielä löydänkin itseni hyuonoista suhteista uskallan aikaisemmin perääntyä ja huolehtia omista rajoistani. Käsitän että minulla on tarve ja oikeus rakkauteen ja hyvään kohteluun.