Lue keskustelun säännöt.
Kärsiiköhän lapset tällaisessa, ehkä tavallaan ns. kulissiliitossa?
09.05.2010 |
Meillä on mieheni kanssa takana pitkä taival, toivottavasti vielä edessäkin, mutta nyt oman terveyteni takia se on hiukan taka-alalla.
Minä olen pari vuotta ollut vakavasti sairas, nyt kuitenkin alan pikkuhiljaa paranemaan fyysisestä sairaudesta, mutta sen sijaan masennus meinaa iskeä kun vaikeudet alkaa olla takanapäin.
Mieheni on ollut todella hyvin tukena enkä olisi edes osannut epäillä hänen pettäneen (noin vuosi sitten) ellei itse olisi sitä kertonut. On huolehtinut lapsista ja tehnyt kaikkensa jotta minun olisi hyvä olla. Näin on ollut ennen ja jälkeen pettämisen. Mieheni oli kuitenkin ollut miehen kanssa, sanoi "halunneensa kokeilla", mutta että rakastaa minua eikä halua missään nimessä menettää minua. En tiedä mitä uskoa.
Masennuksen takia tunteeni eivät ole normaalit miestäni kohtaan, eivät olleet sillonkaan ennen kun sain tietää miehen syrjähypystä. Vaikka mies on ollut mitä ihanin niin en tunne miestäni kohtaan mitään ja kaikki muukin tuntuu yhdentekevältä. Tiedän, että tunteiden katoaminen saattaa hyvinkin johtua masennuksesta ja siksi en vielä haluaisi erota, koska jos myöhemmin kuitenkin rakastan miestäni kunhan olen masennuksesta toipunut. Lasten nähden käyttäydymme kaikesta huolimatta ihan normaalisti, mutta muuten olemme ehkä tällä hetkellä enemmän ystäviä kun aviopari.
Voiko tästä olla lapsille haittaa? Tiedän, että erokin vaikuttaa lapsiin ja siksi en sitä ihan heppoisin perustein tekisikään.
Kommentit (8)
Enemmän lapset kärsivät väkivaltaisuudesta, mielenterveysongelmista ja alholismista perheissä.
Kulissiavioliitto ei sinällään ole niin kamala, jossei siihen kuulu tunnekylmyyttä, puhumattomuutta, henkistä väkivaltaa, toisen mitätöintiä yms. ja muita psyykkisiä ongelmia jotka kohdentuvat perhetilanteissa ja heijastuvat myös lapsiin. Mutta ei se masennus ja tunnekylmyys mihinkään itsessään katoa, vaikka eroaisi! Ne ovat asioita joiden kanssa täytyy tehdä töitä itsensä kanssa.
En ole ammattilainen, mutta lapsuuden perheessäni oli väkivaltaisuutta, alkoholismia, mielenterveysongelmia, sekä fyysistä sairautta ja myös vanhempien avioero. Avioero oli rankka kokemus lapselle, mutta myös vei vanhemmat, joista toinen masentui ja ei jaksanut huolehtia lapsista ja toinen alkoholisoitui entistä enemmän.
Jotenkin tuntuu että moni pitää ongelmiaan sillä selvitettynä kunhan vain eroaa. Näkeekö todella niin moni eron ratkaisuiksi omiin ongelmiinsa ja olettaa että eron jälkeen elämä muuttuukin paljon helpommaksi ja ongelmat katoavat? Missä ihme haavemaailmassa porukka elää. Ap ajatukset tosin olivat sinällänsä fiksut ja ajatteli asiaa lastenkin kannalta ja vastaus on että kyllä ero on todella rankka lapsille, varsinkin jos äiti on masentunut ja isä hoitanut paljon arkea. En kannattaisi ero missään nimessä teidän tilanteessanne, jos tarkoitus on että äiti huolehtisi lapsista joitakin aikoja myös yksin eron jälkeen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kuin salamaniskusta olisin terve ja kaikki olisi hyvin, koska tiedän, ettei niin tule tapahtumaan. Lisäksi on mahdollista, että kunhan tervehdyn masennuksestani ainakin jonkin verran niin tunteeni miestäni kohtaan saattaa palata ja jos nyt eroaisimme niin pahimmassa tapauksessa palaisimme yhteen ja tämä ei lasten kannalta olisi hyvä.
Ja kuten sanoin lasten nähden käyttäydymme miehen kanssa kuten ennenkin, ei ole mitään tunnekylmyyttä sinänsä, mutta silti mietin, että kärsivätkö lapset, jos joutuvat elämään tällaisessa jonkin aikaa. Masennukseeni haetaan oikeaa lääkitystä ja lisäksi käyn terapiassa. Jossain vaiheessa menemme myös parisuhdeterapiaan, koska ilman sitä tuskin pääsen/pääsemme yli miehen syrjähypystä.
Suhtaudun kyllä epäilevästi siihen, että voiko luottamus enää palata kun se on mennyt, mutten halua heittää kirvestä kaivoon vielä. Olen miettinyt sitäkin, että ehkä olisi ollut helpompi elää tietämättä tuosta miehen kokeilusta...
ap
Enemmän lapset kärsivät väkivaltaisuudesta, mielenterveysongelmista ja alholismista perheissä.
Kulissiavioliitto ei sinällään ole niin kamala, jossei siihen kuulu tunnekylmyyttä, puhumattomuutta, henkistä väkivaltaa, toisen mitätöintiä yms. ja muita psyykkisiä ongelmia jotka kohdentuvat perhetilanteissa ja heijastuvat myös lapsiin. Mutta ei se masennus ja tunnekylmyys mihinkään itsessään katoa, vaikka eroaisi! Ne ovat asioita joiden kanssa täytyy tehdä töitä itsensä kanssa.
En ole ammattilainen, mutta lapsuuden perheessäni oli väkivaltaisuutta, alkoholismia, mielenterveysongelmia, sekä fyysistä sairautta ja myös vanhempien avioero. Avioero oli rankka kokemus lapselle, mutta myös vei vanhemmat, joista toinen masentui ja ei jaksanut huolehtia lapsista ja toinen alkoholisoitui entistä enemmän.
Jotenkin tuntuu että moni pitää ongelmiaan sillä selvitettynä kunhan vain eroaa. Näkeekö todella niin moni eron ratkaisuiksi omiin ongelmiinsa ja olettaa että eron jälkeen elämä muuttuukin paljon helpommaksi ja ongelmat katoavat? Missä ihme haavemaailmassa porukka elää. Ap ajatukset tosin olivat sinällänsä fiksut ja ajatteli asiaa lastenkin kannalta ja vastaus on että kyllä ero on todella rankka lapsille, varsinkin jos äiti on masentunut ja isä hoitanut paljon arkea. En kannattaisi ero missään nimessä teidän tilanteessanne, jos tarkoitus on että äiti huolehtisi lapsista joitakin aikoja myös yksin eron jälkeen.
Itse olen nainen ja masentunut ja aloittanut terapian ja lääkitys on. Molemmat hoitaa kotia mutta molemmille ajoittain todella rankkaa. Itse olen koulukiusattu ja mies muuten huono itsetuntoinen, en tiedä mitä hänellä on. Olen pettänyt vaikeina aikoina miestä ja nämä tulleet miehen tietoon. Viimeinen oli kun rakensimme taloa. Olin onneton miehen ilkeilyjen ja masentuneisuuden takia. Ei mennyt hoitoon. Sitten minä sairastuin, en tiedä kumpi syypää tilanteeseen tai sitten molemmat. Nyt menossa pariterapiaan myös, mutta pelottaa kun kaksi alle kouluikäistä lasta, että miten tästä uupumuksesta selviää. Miten lasten käy? Yksin en jaksaisi ehkä nyt arkea kun masennus Meillä kulissiliitto,välillä hellyyttä osoitamme mutta harvoin ja eri sängyissä nukumme, tosin sen takia kun mies kuorsaa. Tulevaisuuden näkymät pelottaa! Miten oma masennus/ahdistus kehittyy ja miten meidän parisuhde tai lapset. Molemmat töissä käyviä ja haluaisin itse omat lapset kasvattaa. Näen vaan kaiken todella negatiivisesti. Silloin kun petin niin olen ollut todella ahdistunut ja surullinen miehen käytöksestä. Etsin näistä toisista pelastajaa ja pidin heitä täydellisenä. Nämä toiset halusivat kuitenkin vain olla ystäviä. Koskaan ei rohkeus ole riittänyt eroon ja nyt ei sitäkään vähää kun masentunut ja itsetunto nolla.
Joitakin vuosia sitten pidimme taukoa seurustelussa (oli siis idea olla yksin muutama viikko). Kas vain; mies oli nainut toisen miehen kanssa ja seurusteli viikon päästä laastarisuhteessa naisen kanssa! Meillä oli tätä ennen 5 vuoden suhde ja luulin että mies tajuaa yhdellä selityksellä mikä idea tauossa on. No, saimme jotenkin asiat setvityksi ja jatkoimme yhdessä, sitten ehkäisy petti ja tulin raskaaksi. Pidimme lapsen.
Nyt 3-vuotiaan lapsen äitinä huomaan etten ole päässyt yli pelon ja katkeruuden tunteista vieläkään. Olen mt-ongelmainen eli käyn hoidossa ja viime kuukausina on tuntunut että mies joko pistää kaiken pahan oloni sairauteni piikkiin tai sitten vaatii nopeampaa edistymistä. Hyvä mies hän on, lapsellinen kylläkin. Onneksi lapsi on hoidossa ja illat sujuvat hyvin, perheenä voimme vähintään tyydyttävästi. Mutta...miten päästä yli tästä katkeruudesta? Olemme puhuneet, jutelleet, raivonneet, sanoneet suoraan asioita. Mikään ei vaan auta. Seksi sujuu jotenkin, lähinnä jos menemme miehen ehdoilla (minä haluaisin vähän muutakin mutta mies "ei pysty" siihen joten minkäs teet).
Nyt kun olen alkanut pikkuhiljaa voimaan paremmin, löydän itseni yhä useammin miettimästä omilleen muuttamista. En tahtoisi erota miehestä mutta kaipaan omaa aikaa + tilaa ja myös sairauteni vaikeuttaa yhdessä asumista. Nukumme eri huoneessa, pääosin miehen kuorsauksen takia, mutta kai siinä on muutakin sillä mies ei tunnu seksuaalisesti houkuttelevalta yhtään :/. Olen puhunut miehen kanssa tunteja siitä että pitäisikö muuttaa erilleen, mies ei tahdo. Sanoo ettei pärjää ja vaikuttaa masentuneelta aina tuon keskustelun jälkeen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Enemmän kärsivät, jos eroatte ja palaatte myöhemmin yhteen.
En ihan oikeasti ymmärrä, mitä haittaa tuosta voi olla!
Enemmän tuskaa tuo vanhempien on/off- suhde, jossa tänään vihataan niin, että uhataan tappaa toinen ja huomenna rakastetaan niin, että ei saada näppejä pidettyä irti toisesta niin millään. Ja ylihuomenna huudetaan kaupan pihassa, että vihaan.
Ihan tavalliseen elämään kuuluu se, että aina kaikki ei ole hyvin, aina ei pussailla ja halailla, aina ei olla kuin elokuvissa. Lapsille riittää, että kotona on tasaisen puiseva arki, isä ja äiti eivät riitele niin, että oviin tulee reikiä eikä toisaalta tarvitse hävetä, että kesken kauppamatkan painuvat pusikkoon toteuttamaan sitä kauneinta kahden aikuisen välillä.
Pohdin samansuuntaisia, meillä myös vuosien myötä ajauduttu kaveriliittoon.