Vauvojen nukkuminen - asioita, joista voisi puhua enemmän!

...oman pointtisi mutta suosittelen silti etta lukisit anna Wahlgrenin kirjan alkuosaa ennen kun tekisit johtopaatoksia siita. Olen lukenut kirjan ja mielestani se antaa kylla tilaa kaikenlaiselle erilaisuudelle.. Ja esittaa myos vaihtoehtoja riippuen minkalainen vauva sielta putkahtaa...Kylla Anna tietaa etta joka vauva on erilainen silla hanhan on synnyttanyt 9 kertaa!! Hanen perusperiaate on etta vauvaa ei voi jattaa yksin vastuuseen omista tarpeistaan odottamalla etta han kertoo vanhemmille mita tarvitsee...vauva hataantyy kun haluaa ja tarvitsee kuulla vanhemmilta miten tulla toimeen ja selviytya maailmassa...Sen takia on hyva asettaa jonkinlainen aikataulu vauvalle jotta tama tietaa ja oppii ajan myota etta ruokaa on aina tulossa eika hanen tarvitse itkea etta saa ruokaa. ja etta nukkumaan paasee aina jotta ei tarvitse hataantya ja itkea etta nytko minun pitaisi nukkua?? Lapsi tykkaa rutiineista ja tuntee olonsa turvalliselta etta nyt han tietaa etta selviytyy ja voi luottaa vanhempien kertovansa etta nain me taalla meilla toimitaan ja ett kaikki on kylla hyvinn

Olen samaa mieltä monista Sinisiipisen kirjoittamista asioista ja muutamat mainituista lähdeteksteistä olivat minulle ennestäänkin tuttuja. Erityisesti peräänkuuluttaisin tuota omien vaistojen/lapsen kuuntelemista.



Omalla kolmen lapsen kokemuksellani :) sanoisin, että lapset ja tilanteet vaihtelevat. Meillä vanhin ja nuorin tarvitsevat paljon läheisyyttä (nukkuvat parhaiten vieressä ym.), mutta keskimmäinen on pienestä pitäen nukkunut parhaiten itsekseen. Lapsilla on hyvin erilaiset tarpeet läheisyyden ym. suhteen ja nukkumajärjestelyt ovat olleet kaikilla erilaiset. Keskimmäiselle lempeä "unikoulutus" toimi hyvin, kahdelle muulle taas ei ollenkaan.



Usein tuntuu, että vanhemmat valitsevat jonkun "metodin" ja päättävät, että sen noudattaminen helpottaa elämää. Kaikille eivät kuitenkaan samat menetelmät toimi. Toivoisinkin äideille luottamusta omiin kykyihin arvioida mikä omalle lapselle ja juuri omalle perheelle on parasta - vaikka se ei ihan "ohjekirjojen" mukaista olisikaan. Jotenkin näissä palstakirjoitteluissa tuntuu olevan aina vastakkainasettelua, esimerkkinä juuri tämä pitäisikö lasta nukuttaa vieressä vai omassa sängyssä. Oman kokemukseni mukaan kun lapsen kasvaessa "paras" tapa voi vaihdella ja saman perheenkin lapsen voivat olla hyvin erilaisia vaatimustensa suhteen.

Wau, täällähän käydään suorastaan asiallista ajatustenvaihtoa. Ensin lähdin lukemaan tätä ketjua sillä ajatuksella, että hohhoijaa taas näitä perhepetifanatikkoja, mutta ilahduin suuresti huomatessani, että moni peräänkuuluttaa suorastaan vallakumouksellista ajatusta käyttää omaa järkeä ja sydäntä vauvanhoidossa.



Meilläkin on tuskailtu lapsukaisen tiheiden heräilyjen vuoksi, ja vaikuttaa siltä, että jopa saman lapsen kohdalla ei sama konsti aina toimi. Toisinaan tuo haluaa viereen ja nukkuu sikeästi äidin tai isän kainalossa, toisinaan taas nukkuu paremmin omassa sängyssä ja omassa huoneessa. Välillä pitää saada ruokaa monta kertaa yössä ja välillä taas nukutaan koko yö ilman yhtään ruokintaa. Ota siitä sitten selvää... Sen olen kuitenkin jo todennut, että neuvolan tädin hyvää tarkoittavista neuvoista ei ole juurikaan apua, vaan pitää vain itse yrittää järkeillä, mikähän pikkumiehellä tällä kertaa on hätänä.

http://www.babyidea.fi/aidille/aptutuksi/apsears.html



Kiintymysvanhemmuteen liitetään kaikenlaisia vääriä uskomuksia. Se ei ole mikään "uusi kasvatussuunta", pikemminkin se on ajattelutapa, joka KORJAA viime vuosikymmenien VÄÄRIÄ lastenhoitoneuvoja. AP on sellainen tapa elää lasten kanssa, jonka useimmat vanhemmat omaksuisivat luonnostaan, jos heidän päätään ei sekoitettaisi väärillä "asiantuntijaneuvoilla".



"Me uskomme, että kiintymysvanhemmuus suojaa lapsia monilta sosiaalisilta ja emotionaalisilta ongelmilta, jotka saastuttavat yhteiskuntaamme. Se, miten hoidat lapsiasi hänen ensimmäisinä elinvuosinaan, todella vaikuttaa siihen, millaisia aikuisia heistä tulee". "Kiintymysvanhemmuus on käytäntö, jota monet vanhemmat noudattaisivat ilman muuta, jos heillä olisi luottamusta ja tukea seurata omaa intuitiotaan."



Kiintymysvanhemmuus ei ole mikään tiukka sääntöjen kokoelma. Se on pikemminkin asenne, joka ulottuu koko lastenkasvatukseen.



Kiintymysvanhemmuus = AP (Attachment Parenting). Ytimessä on ajatus siitä, että lapselle luodaan varhaisvaiheessa läheinen, turvallinen kiintymyssuhde. Nykyäänhän törmää hätkähdyttävän usein ajatuksiin, että jo pikkuvauvaa pitäisi "itsenäistää": totuttaa nukkumaan itsekseen, viihtymään yksin ja pakottaa aikuisten mielestä oikeisiin rytmeihin. AP:n mukaan vauva, joka varhaisvaiheessa kyllikseen läheisyyttä ja turvallisen kiintymyssuhteen, kasvaa itsenäiseksi ja luottavaiseksi maailmaa kohtaan.



Beware of detachment parenting", "Varo erottavaa vanhemmuutta'":

"Huudattaminen auttaa. Älä anna vauvan nukkua samassa sängyssä kanssasi. Teet lapsen liian riippuvaiseksi sinusta. Mitä - vieläkö sinä imetät?" Nämä väittämät ja niiden kuunteleminen on Searsin mukaan omiaan luomaan perheeseen disharmoniaa. Attachment parenting -ohjeiden seuraaminen taas luo harmoniaa perheeseen. Ja harmonisessa perheessä myös nukutaan paremmin.



Sears kehottaa perheitä soveltamaan AP:n periaatteita sen mukaan, mikä kullekin sopii parhaiten. Mitään ehdottomia, mustavalkoisia ohjeita ei lastenhoidossa voi antaa, sillä perheet ja lapset ovat erilaisia. Kuitenkin AP:n perusajatuksena on, että sen avulla vanhemmat oppivat tuntemaan lapsensa paremmin ja voivat auttaa lapsiaan voimaan hyvin.



miksi AP kannattaa?

Mitä hyötyä AP:n käytäntöjen omaksumisesta sitten on? Searsin mukaan vanhemmat oppivat niiden avulla tuntemaan lapsensa hyvin. He tulevat herkiksi lapsen reaktioille ja pystyvät vastaamaan niihin, ymmärtävät intuitiivisesti lapsensa viestejä. He myös luottavat itseensä vanhempina. Vanhemmilla on realistiset käsitykset lastensa kehityksestä eri ikäkausina; lapset ovat heille ilon lähde. Tämän kaiken Sears summaa yhteen sanaan: harmonia.



miksi AP toimii?

Attachment parenting toimii, koska se kunnioittaa lapsen yksilöllistä temperamenttia, Sears kirjoittaa. Lapsella on synnynnäisiä tarpeita ja tapoja ilmaista niitä. Kun vanhemmat ovat avoimia lastensa viesteille, he oppivat lukemaan niitä ja vastaamaan lapsen tarpeisiin. Tätä kautta lapsi myös oppii viestimään yhä paremmin ja luottamaan siihen, että häntä ymmärretään. Searsin mukaan erityisen tehokasta ja tarpeellista AP on silloin, kun lapsi on ns. vaativa lapsi ("high need child"). Toisin sanoen lapsi, jota kutsutaan levottomaksi, vaikeaksi, haastavaksi, vahvatahtoiseksi....



mitä hyötyä AP:sta on lapselle?

Itseluottamus. Lapsi oppii, että hänen tarpeisiinsa vastataan; lapsi oppii luottamaan. Luottamus luo lapseen tunteen siitä, että hän on "erityinen henkilö". Tämä on Searsin mukaan pohja lapsen itseluottamukselle, hyvän olon tunteelle joka on persoonallisuuden kehittymisen kannalta tärkeää.



Läheisyys. Lapsi oppii sitoutumaan ihmisiin, ei esineisiin. Hän kykenee luomaan kestäviä kiintymyssuhteita lapsuudessa ja aikuisena.



Myötätunto. Lapsi oppii olemaan herkkä ja osaa antaa myös toisille.



Pitkäaikaiset vaikutukset. Tiivistettynä Searsin ajatus on, että lapset, joita on kohdeltu hyvin ja eläytyvästi, osaavat kohdella myös toisia ihmisiä hyvin ja eläytyä toisiin.



Huudatusunikoulua ei Searsien mukaan kannata kokeilla, koska lapsi oppii siitä turvattomuuden lisäksi vain sen, ettei tämän tarpeisiin vastata. Heräilyn todellinen syy ei selviä, mikäli oletetaan lapsen olevan hemmoteltu tai oppineen heräilemään.



Kannattaa olla joustava. Jos valitset jonkun metodin, ei sitä ei tarvitse noudattaa 100 prosenttisesti. Tee sitä mikä toimii, unohda loput. Nukutuskeinoista muodostuu kokemuskansio, ja vaikkei joku keino jonain yönä toimisikaan ei se tarkoita, että yöheräilyt silti jatkuisivat vuosia. Aika on puolellasi, ja kaikista yrityksistä viisastut. Joku konsti, joka ei toiminut kuukausi sitten saattaakin nyt toimia. Kannattaa koittaa opettaa vauvalle monia eri keinoja nukahtaa (sekä iltanukahtamiseen että yöheräilyihin), tämä lisää omaakin jaksamista jos ei aina tarvitse tehdä saman kaavan mukaisesti.

Olisiko jollain jotain kommentoitavaa ko. aiheesta?

oikeasti väsynyt (esim. perhepedissä tapahtuvaan tunnin välein tissittelyyn)? Entä jos äiti on niin väsynyt, että hän käy väkivaltaiseksi lastaan/lapsiaan kohtaan?



Onko esim. väsynyt ja kiukkuinen äiti, josta koko perhe kärsii, parempi vaihtoehto kuin esim. tassuttelemalla opettaa lastaan nukkumaan ja nukahtamaan omassa pedissä?



Esim. Yökköjen ketjua lukiessasi olet varmasti huomannut, miten vaikeaa ÄIDIN on luopua perhepedistä ja esim. rinnalle nukuttamisesta. Sen sijaan vauva oppii uuden tavan usein jo nopeastikin. ÄITI kokee todennäköisesti enemmän haikeutta tilanteessa kuin vauva. Ainakaan tuossa ketjussa keskustelevat äidit eivät ole ryhtyneet unikouluihin kevyin perustein. Syynä on ollut äidin totaalinen väsymys. Kaikki äidit eivät osaa nukkua esim. tilanteessa, jossa tissi toimii vauvan tuttina. Pahimmillaan äidit ovat tehneet tätä kuukausia. Tuskin sekään on vauvan etujen mukaista. Miten vauvat esim. oppivat itsesäätelyä ko. tilanteessa?



Perhepedissämme vauva ei tosiaankaan itkenyt, hyvä jos inahti, ja tissi oli heti vauvan suussa. Tuolloin en ilmeisestikään kuunnellut, mikä vauvalla on oikeasti hätänä/tarpeena. Unikoulun pitäneenä, entisenä perhepedissä nukkujana, olen huomannut, että olen joutunut opettelemaan vauvan itkun sävyjen tunnistamista.



Hienoa, että Sinisiipinen on saanut nukuttua perhepedissä. Mutta kaikki eivät siihen pysty vaikka haluaisivatkin ja siksi tuntuu kipeältä lukea juttujasi (jotka on useimmille unihäiriöden kanssa painiville jo tuttuja). Kaikki ei ole niin mustavalkoista kuin annat ymmärtää. Asioilla on usein monta puolta. Tuskin kukaan äiti huudattaa lastaan huvin vuoksi.

En nyt oikein tiedä mitä tähän kommentoisi.... Laittaa vaan niin vihaksi lukea näitä tekstejä, vaikka en tiedä miksi.

Sinisiipinen paasaa paljon siitä että perhepeti on paras mahdollinen valinta lapselle. Mutta kaikki perheet ja äidit on ERILAISIA. Esimerkiksi meillä perhepeti ja "vauvanlähtöinen" nukkuminen ei ole mielestäni mahdollista. Mieheni on ylipainoinen ja nukkuu sikeästi (uniapnea) nukun itse hyvin huonosti koska joudun "suojelemaan" vauvaa. Muutaman kerran kierähtänyt vauvan päälle.

Lapsemme nukkuu huonosti vieressämme ja herää aina kun yskimme, vaihdamme asentoa yms.

Itse kärsin selkäsärystä ja kipeistä hartioista kun joudun nukkumaan kippuralla lapsen vieressä. Ja kyllä meillä itkettiin, ja hälistiin öisin vaikka nukuttiinkin perhepedissä.

Ja itsekkäänä äitinä, haluan että minulla ja miehelläni on illalla hetki aikaa vain toisillemme, vaikka harrastaa seksiä omassa sängyssämme, sohvan sijasta. Minusta on tärkeää että pojallani on vielä vuoden päästä äiti ja isä jotka asuvat samassa osoitteessa onnellisina.



Toisaalta minusta olisi ihanaa nukkua perhepedissä, ei ole mitään ihanampaa kun herätä pienen nyytin höpöttäessä vieressä. Ja peesaan Margea kun hän kirjoitti että usein tama "unikoulu" onkin vaikeinta äidille, ei lapselle. Lapset kun tottuvat yllättävän nopeasti uusiin tilanteisiin.



Läheisyydestä. Meillä lapsi ainakin saa ihan tarpeeksi läheisyyttä, haleja, suukkoja yms päivisin. Kun nukkuu omassa sängyssä, sitä oikein "tankataa" päivisin. Eli siihen on paha vedota. En usko että poikani kehitys kärsii siitä että hän joutuu nukkumaan omassa sängyssään tai että poikani tuntee 3 vuotiaana turvattomuuden tunnetta sen takia!



Kirjoitaat myös että "Oikea vastaus löytyy vanhemmilta itsestään eikä ihmeellisistä nettineuvoista." Miksi ihmeessä sitten jakelet täällä nettineuvoja?



- Aivilo -

Perhepedin toimivuus on pitkälti myös järjestelykysymys. Perhepedissä pitää tietenkin olla tarpeeksi tilaa kaikille, jotta se olisi mukava. Oma peitto kaikilla ja vauva unipussissa tai kapalossa. Voi olla normaalia leveämpi parisänky käytössä tai laittaa yhdenhengen sängyn vielä parisängyn viereen. Perhepediksi luetaan myös sivuvaunu pienellä vauvalla. Parisänky seinään kiinni. Vauva kannattaa nukuttaa seinän puolelle tai sivuvaunuun, niin että äiti on vauvan vieressä. Terve äiti ei voi kierähtää vauvansa päälle.



Vieressä nukkumisen ideanahan on taata enemmän lepoa ja unta kaikille. Äidin ei tarvitse nousta jalkeille öisin kertaakaan ja tämä AUTTAA jaksamaan paremmin päivisin. Mitä nopeammin vauvan saa tyynnytettyä yöllä, sitä nopeammin kaikki pääsevät taas unten maille. Kun vauva nukkuu äidin vieressä, vauvan ja äidin unisyklit synkronoituvat. Näin ollen kun vauva herää imemään, on äitikin todennäköisimmin kevyen unen vaiheessa eikä herääminen ole niin vaikeaa kuin syvästä unesta. Heräämisten määrällä ei näyttäisikään olevan niin paljon merkitystä päiväaikaisen väsymyksen kannalta kuin sillä, mistä univaiheesta herää ja kuinka nopeasti pääsee takaisin uneen.



Jos vauva herää vanhempien ääniin useammin samassa huoneessa kuin yksin nukkuessaan, niin sitten tietenkin pitää miettiä muuta ratkaisua. Onko se sitten oma huone? Ne vauvat, jotka nukkuvat yksin omassa huoneessa läpi yön, ovat kuitenkin vähemmistöä - herätessään yksin, lisääntyy nopeasti hätäännys ja pelko. Monet vauvat tarvitsevat vanhempiensa tuen myös öisin herätessään ja vain ajan myötä se vähenee. Opettamalla itsenäiseen nukahtamiseen saattaa mennä pitkä aika ja siinä vasta on hermot riekaleina kaikilla. Jos vanhemmat joutuvat hyppimään ylös sängystä öisin tiuhaan, niin sittenhän sitä ollaan kaikki ihan loppuunpalaneita. Miten sitten käy parisuhteen?



Ihmeellisillä nettineuvoilla tarkoitan sitä, että yritetään noudattaa jotain ohjetta, joka ei vain toimi. Kaikenlaista kannattaa kokeilla, sillä vain tietää, miten saataisiin sitä unta parhaiten. Eikö kaikilla ole tavoitteena unien lisääminen? Tapahtui se sitten missä tahansa? Tuntuu, että vauvan nukkuminen yksin pinnasängyssään on itseisarvo, jota tavoitellaan.



Parisuhdetta voi hoitaa muuallakin kuin parisängyssä. Minusta olisi huolestuttavaa, jos parisuhteen tila olisi siitä kiinni. Perhepedissä / samassa huoneessa nukkuvilla jää ihan yhtä hyvin iltaisin aikaa. Ehkä enemmänkin, kun koko ilta ei suju nukutusrumbaan.

Jostain syystä tyyli millä *sinisiipinen* on asiaansa esittänyt tökkii ja pahasti, vaikka siis olen aiheesta loppupeleissä samaa mieltä. Ehkä se on se uskonnollishenkinen paatoksellisuus, millä asiaa julistetaan? Tai se, että AP on todellisuudessa paljon muutakin kuin pelkkää perhepetiä (sen tason curlausta ettei sovi meidän perheeseen yhtään)? Ylipäätään ihmettelen perusteella pinnasängyssä syntymästä lähtien olisi nykyään/edelleen itseisarvo? Käsittääkseni tämä kuvio oli voimassa osastoa 70-luvulla; tuttavapiirissäni ei ole yhtään perhettä jossa EI sovellettaisi jonkintasoista perhepeteilyä pikkuisten kanssa, ilman että ollaan edes kuultu mistään kiintymysvanhemmuudesta... Ihan klassista huudattamistakaan ei kai enää kovin paljoa harrasteta, eiköhän se oli jotain tassuhoito-tyyppistä nykyään useimmilla?



Meillä on kolme lasta, kaikki nukkuneet perhepedissä vähintään ekat 6kk. Itse tykkään, että pienen ihmistaimen on hyvä nukkua vanhempiensa lähellä, mutta ei se mitään maagisen täydellisiä öitä ole tuonut!!! Kaikkea muuta oikeastaan, joten ihan turha minusta on syyllistää huonounisten lasten äitejä siitä että syy olisi vain siinä missä ja miten lapsi nukkuu! Meillä nämä perhepetiläisetkin ovat heräilleet enemmän ja vähemmän, pikkuvauvoina kahden tunnin välein, maitohuikkaa tms on silti tarvittu jne. Yhden kanssa on aluksi valvottu 03-05 väli, vaikka kuinka oli puolikoomaisen äidin sylissä niin ei vain unirytmit synkronoituneet... Meni sekin ohi, jossain vaiheessa, mutta eiköhän se kuulunut ihan normaaliin kehitykseen...



Ja tosiaan, sitä mukaa kun ovat kasvaneet on yöt muuttuneet aina vain vaikeammiksi, meille vanhemmille siis. Yksinkertaisesti vilkkaina lapsina ovat olleet karmaisevan vilkkaita öisinkin. Täytyy sanoa, että en minä ainakaan osaa nukkua, jos vieressä harjoitellaan ylösnousua/potkitaan täysillä/revitään hiuksista/killitetään ja kiskotaan nenästä. Tai vain halataan ja rutistellaan ja höpötetään, 3 x tunnissa 10 min kerrallaan... Tai muuten vain unissaan pyöritään akselin ympäri, pahimmillaan jalkopäähän ja sängystä lattialle. Olisiko muilla sitten lapsia, joilla uusien oppiminen ei näy öisin ja vaikuta uniin, ja mulla sitten vain huono tuuri kaikkien kohdalla? Jotenkin musta tuntuu, että ei nuo minun lapset kumminkaan ole se poikkeus...



Meillä on päikkäilty yms pinniksessä (parivuoteen vieressä) jo aiemmin ja sitä mukaa kun öillinen liikehdintä on kasvanut on taapero nukutettu omaan sänkyyn. Onhan se protesteja aiheuttanut, ja ollut niitä vaiheita joissa pinnoja on paukuteltu urakalla. Ja on meillä kokeiltu välillä josko nyt nukkuisi sängyssä siivommin, mutta lopputulos on aina sama. Kukaan ei nuku kunnolla, ei vanhemmat eikä lapset... Sen myös sanon, että ei se vanhempien tarvitseminen öisin välttämättä itsestään mihinkään vähene. Ikävä juttu sekin, vanhemmille erityisesti, mutta kyllä meillä on tarvittu tietynlaista omaa tassuttelu-mallia. Keskimmäinen on kohta 3v, heräilee normaalisti 1-3 yössä ja vaatii vähintään "kaikki hyvin, nukutaans nyt" kommentin. Itsenäistä nukahtamista meillä on yritetty tukea konstilla jos toisella, tuloksettomasti... Mutta ei, ei sitä todellakaan voi pitää vieressä potkimassa ja repimässäkään... Se vaan toimii vielä huonommin, kun nukkuu sitten sekä vanhemmat että lapsi itse todella huonosti.

Teollistuneiden länsimaiden erääksi ongelmaksi on noussut ilmiö, jota kutsutaan "kateissa olevaksi vanhemmuudeksi", tai "varastetuksi vanhemmuudeksi". Vanhemmat eivät osaa toimia lastensa kanssa ilman oppaita ja ohjeita, lasten hoitamisesta ja kasvattamisesta on tullut asiantuntijavetoista. On myös paljon normiksi muuttuneita lastenhoito- ja kasvatuskäytäntöjä, jotka eivät perustu vauvan tai lapsen parhaaseen, vaan aikuisten tehokkuutta korostavaan ajankäyttöön ja varhaisen itsenäisyyden vaatimuksiin.



Vauvat nukkuvat parhaiten äitiensä läheisyydessä, koska heidän tarpeensa tulevat näin nopeammin tyydytetyiksi ja he ovat rentoutuneempia. Vauvojen uni on ensimmäisten 3-4 kuukauden aikana hyvin erilaista kuin aikuisten, esimerkiksi REM-unen osuus on suurempi kuin aikuisilla. Vauvan kypsymättömät aivot eivät aluksi osaa säädellä hengitystä, joka vaihtelee erilaisten unijaksojen mukaan, mutta vauvat osaavat kyllä mukauttaa hengityksensä äidin hengityksen ja unirytmin mukaiseksi. Kyvyllä saattaa olla kätkytkuolemia ennaltaehkäisevä vaikutus, yksin nukkuvilla vauvoilla hengityksen "tahdistaja" puuttuu. Yksin nukkuvat vauvat vaipuvat syvempään uneen ja heidän yhtäjaksoiset unijaksonsa ovat pidempiä kuin yhdessä vanhempien kanssa nukkuvilla vauvoilla.



Jos äidin ja lapsen unirytmi on sama, äiti ei väsy kohtuuttomasti, koska hän havahtuu yöllä ruokkimaan vauvaansa molempien unen ollessa keveimmillään. Yösyöttöihin ei kulu paljon aikaa, ja äiti saa nukuttua pidempiä yhtäjaksoisia unijaksoja.



Terveiden pienten lasten uniongelmat ovat länsimainen ilmiö. Vauva itkee ja on levoton öisin, jos hän joutuu nukkumaan kaukana vanhemmistaan. Vauvan maailma on tässä ja nyt, hän ei osaa odottaa. Vauva ei voi lohduttautua ajatuksella "äiti tulee pian takaisin", koska elää vain hetkeä, jolloin on täydellisen yksin ja vailla suojaa.



Perheen nukkuminen yhdessä on tavallista suuressa osassa maailmaa ja useissa erilaisissa kulttuureissa. Vain teollistuneissa länsimaissa perheenjäsenet nukkuvat erillään.



Valkoihoisten amerikkalaisvanhempien ja guatemalalaisten maya-intiaanien jälkeläisten vauvojen nukkumistavat poikkeavat huomattavasti toisistaan. Maya-vauvat nukahtavat silloin kun heitä alkaa nukuttaa ja nukkuvat yhdessä äitinsä kanssa. Isä ja perheen muut sisarukset nukkuvat lähellä tai samassa vuoteessa. Äidit eivät pidä lukua yöimetyksistä, koska eivät häiriinny niistä.



Amerikkalaisista äideistä melkein kaikki joutuvat valvomaan öisin vauvoja hoitaessaan. Suurin osa vauvoista nukkuu omassa sängyssä alusta saakka ja 6 kk ikään mennessä melkein kaikki vauvat on yleensä siirretty nukkumaan omaan huoneeseen. Vauvojen nukuttamiseen käytetään runsaasti aikaa sekä erilaisia apuvälineitä ja kikkoja: kehtoja, iltasatuja, yövaatteita, peseytymisrituaaleja ja leluja.



Maya-vanhemmat järkyttyvät kuullessaan, että amerikkalaisvauvat jätetään yksin nukkumaan, kun taas amerikkalaisvanhemmat uskovat, että yhdessä nukkuminen saattaa olla vahingollista lapsen henkisen kehityksen kannalta, ja vieressä nukutetusta lapsesta ei tule riittävän itsenäistä.



Loput artikkelista:

http://blogit.hernekeppi.fi/index.php?itemid=49

Kuinka moni aikuinen haluaa nukkua yksin? Jos aikuinen nukkuu toisen ihmisen kanssa, miksi oletetaan, että vastasyntynyt, joka ei edes välttämättä vielä ymmärrä olevansa äidistään erillinen olento, haluaisi nukkua yksin?



Käsitykset unesta ja vastasyntyneistä poikkeavat radikaalisti eri kulttuureissa. Länsimaissa ajatellaan, että jo ihan pientä vauvaa on syytä koulia jotta hänestä kasvaisi itsenäinen ja reipas. Esimerkiksi maya-kulttuurissa vauvaa ei kasvateta itsenäisyyteen, koska ajatellaan, että vauvasta on vain huolehdittava, eikä häntä sen kummemmin tarvitse opettaa ennen kuin hän oppii kommunikoimaan. Länsimaissa uni koetaan yksityisenä rauhoittumisen tilana, mayoille ja japanilaisille yksinnukkuminen on koettelemus. Länsimaissa perheiden yhteisnukkumista pidetään outona ja jopa syntisenä, kun taas muissa kulttuureissa länsimaista tapaa nukuttaa lapset yksin pidetään vanhempien vastuuttomuutena ja jopa eräänlaisena laiminlyönnin muotona.



Antroplogi ja unitutkija James Mckenna kiinnostui vauvojen unesta jo vuonna 1978. Siitä lähtien hän on tutkinut millaista vauvojen uni on ja miten vauvat parhaiten nukkuvat. Hänellä on yksi ainoa ohje kaikille vanhemmille: "Nukkukaa lastenne kanssa!", ja paljon tätä ohjetta tukevaa tausta-aineistoa. McKenna on tarkkaillut vähintäänkin satoja äiti-lapsipareja unilaboratoriossaan ja on havainnut saman kaavan yhä uudelleen ja uudelleen.



McKennan mukaan vauvojen unta säätelee samassa huoneessa ja sängyssä nukkuvien hengitys, vauva tahdistuu äidin (yleensä vauvan vieressä nukkuja on äiti) hengityksestä ja liikkeistä. Tämä ilmiö saattaa olla yhteydessä kätkytkuolemiin, joskin niihin vaikuttavat todennäköisesti lukuisat muutkin tekijät. On kuitenkin viitteitä siitä, että joissain tapauksissa yksin nukkuva vauva saattaa vaipua liian syvään uneen, koska hänellä ei ole vierellään "tahdistajaa".



Loput: http://blogit.hernekeppi.fi/index.php?itemid=204

Huudatusunikoulua ei Searsien mukaan kannata kokeilla, koska lapsi oppii siitä turvattomuuden lisäksi vain sen, ettei tämän tarpeisiin vastata. Heräilyn todellinen syy ei selviä, mikäli oletetaan lapsen olevan hemmoteltu tai oppineen heräilemään. Uimaopetus on oiva vertaus: eihän lasta heitetä veteenkään suinpäin, ja toivota tämän oppivan kerrasta uimaan. Eli ei myöskään laiteta pinnasänkyyn, ja toivota että osaa nukkua... Nukkumisjuttuja opetellaan vähitellen, aloittaen siitä ettei nukkumista tarvitse pelätä; nukkuminen on mukavaa eikä vauvaa hylätä olemaan yksin. Lopuksi opetetaan keinot pysyä unessa.



Kannattaa olla joustava. Jos valitset jonkun metodin, ei sitä ei tarvitse noudattaa 100 prosenttisesti. Tee sitä mikä toimii, unohda loput. Nukutuskeinoista muodostuu kokemuskansio, ja vaikkei joku keino jonain yönä toimisikaan ei se tarkoita, että yöheräilyt silti jatkuisivat vuosia. Aika on puolellasi, ja kaikista yrityksistä viisastut. Joku konsti, joka ei toiminut kuukausi sitten saattaakin nyt toimia. Kannattaa koittaa opettaa vauvalle monia eri keinoja nukahtaa (sekä iltanukahtamiseen että yöheräilyihin), tämä lisää omaakin jaksamista jos ei aina tarvitse tehdä saman kaavan mukaisesti.



Loput artikkelista:

http://www.babyidea.fi/vinkkeja/einuku.html

Aiemmista AP-esittelyistä tutulla tavalla Granju suosittaa, että lasta ei jätetä yksin öiseen aikaan. Perhepeti voi taata paremman unen koko perheelle, kun vauvan yöheräämiset vähenevät. "Please, please, please don't Ferberize your baby", Granju kirjoittaa - Dr. Richard Ferber on amerikkalainen lääkäri, joka on kirjoittanut Babywise-oppaan, jossa suosittelee huudattamisunikoulua vauvoille parempien yöunien takaamiseksi.



Granjun mukaan vauvan jättäminen yksin huutamaan on kaikkea muuta kuin suositeltavaa. Se on piittaamattomuutta vauvan tarpeista ja tylsyttää vanhempien vaistoa lapsen viestejä kohtaan. Lisäksi pitkitetty itkeminen on haitallista vauvoille. Kaiken huipuksi, Granju kirjoittaa, huudattaminen ei paranna yöunia yleensä kuin tilapäisesti.



Juliana, yksivuotiaan tyttären äiti, kertoo kokemuksensa huudattamisesta, "Ferberin metodista".



"Ferberin metodi oli itse asiassa syy, joka muutti meidät AP-vanhemmiksi. Kokeilimme sitä, kun Jenna oli puolivuotias, vaativa ja suuritarpeinen vauva. Jenna alkoi huutaa kurkku suorana sillä sekunnilla, kun lähdimme huoneesta (siliteltyämme ja taputeltuamme häntä ensin, kuten Ferberin kirjassa suositellaan). Hän jatkoi hirvittävää, korviasärkevää karjuntaansa pieniä taukoja lukuunottamatta neljän tunnin ajan.



Silloin tällöin kävimme kertomassa hänelle, että rakastamme häntä ja teemme tätä vain hänen omaksi parhaakseen. Joka kerta, kun näin hänen pienet kyynelten juovittamat kasvonsa anelemassa, etten jättäisi häntä, minusta tuntui kuin kuolisin. Mutta kirjan mukaan meidän oli tehtävä se, mikä oli Jennalle parhaaksi, jos halusimme olla hyviä vanhempia. Muuten hän ei koskaan oppisi nukahtamaan itsekseen. No, lyhyesti sanottuna hän ei lopultakaan nukahtanut tuona yönä ja minä tunsin sisälläni, että se mitä teimme, oli todella väärin.



Viikkoja tapahtuman jälkeen Jenna ripustautui minuun kuin apinanpoikanen eikä halunnut päästää minua näkyvistään. Hänen kurkkunsa oli käheä huutamisesta. Hän alkoi itse asiassa nukkua paljon huonommin kuin aikaisemmin, koska hän pelkäsi, että jättäisimme hänet taas yksin. Koko kauhea kokemus sai minut etsimään uudenlaista tapaa käsitellä hänen persoonaansa. Olen todella iloinen, että löysin Tri Searsin kirjan ("The Fussy Baby: How To Bring Out the Best in Your High-Need Child", Signet 1989). Se muutti elämämme." (Juliana)

Loput täältä: http://www.babyidea.fi/aidille/aptutuksi/apgranju.html



Kiintymysvanhemmuteen liitetään kaikenlaisia vääriä uskomuksia. Se ei ole mikään "uusi kasvatussuunta", pikemminkin se on ajattelutapa, joka korjaa viime vuosikymmenien vääriä lastenhoitoneuvoja. AP on sellainen tapa elää lasten kanssa, jonka useimmat vanhemmat omaksuisivat luonnostaan, jos heidän päätään ei sekoitettaisi väärillä "asiantuntijaneuvoilla".

Loput täältä: http://www.babyidea.fi/aidille/aptutuksi/apsearsII.html

Aiheena on elämä lapsen kanssa, kaikkineen, ei pelkkä perhepeti. Jackson kirjoittaakin, että häneltä kysyttiin ihmetellen: aiot siis täyttää kokonaisen kirjan lapsen kanssa nukkumisella? Kyllä, yli 300 sivua.



Kirjaa lukiessa alkaa tosiaan vaikuttaa päättömältä se, millaisia ponnistuksia länsimaiset vanhemmat suorittavat yrittäessään saada vastasyntyneen tai pienen vauvan nukkumaan omassa sängyssään. Jackson käy läpi tutkimuksia, joiden mukaan läheisyys on elintärkeää vastasyntyneelle vauvalle: iho, äidin läsnäolo ja kosketukset. Ilman näitä vauva kärsii, sen kehitys hidastuu. Tämä tiedetään, samoin se, että huutaessaan lapsi ei suinkaan harjoita keuhkojaan (kuten Viktorian ajan Englannissa väitettiin).



En tiedä, törmääkö meillä enää kätilöihin, jotka eivät kannustaisi äidin ja lapsen läheisyyttä, myös öisin. Joka tapauksessa Jackson siirtyy pohtimaan, mistä kaikki nuo "hyvää tarkoittavat neuvot" opettaa lapsi heti vastasyntyneenä olemaan yksikseen tulevat. Hän käy tavallisimpia ennakkoluuloja läpi luvussa, jonka nimi on "He yrittävät vain auttaa". Neuvojen takaa löytyy paitsi muinaisia käsityksiä hygieniasta ja lasten kasvattamisesta, koko valtaisa lastentarvikebisnes. Ja ne ovat ison rahan markkinat. Lastensänkyjen, sängynkeikuttimien, viihdyttävien musiikkilaitteiden, soivien pehmolelujen ja soittorasioiden... joiden myynti romahtaisi, jos lasten ei tarvitsisi nukkua yksin.



Jackson kehottaa siis unohtamaan ulkopuolelta tulevat neuvot. Hän kirjoittaa: "Vauvat tarvitsevat meidän rakkauttamme ja lämpöämme päivin ja öin. Kun vanhemmat saavat olla rauhassa, useimmat heistä pystyvät näitä lapsilleen antamaan. Mitkään hyväätarkoittavat neuvot eivät saisi tulla väliin."



Läheisyys ja ihokosketus on lapselle elintärkeää, ja Jacksonin siteeraaman asiantuntijan mukaan vauva tarvitsee äidin läheisyyttä vielä enemmän yöllä kuin päivällä; enemmän pimeässä kuin valoisan aikaan. Kosketuksen kautta vauva saa ensimmäiset havaintonsa maailmasta - pienen lapsen näköaisti on vielä rajoittunut.



Käy muun muassa selväksi, että yöheräily ja uniongelmat ovat harvinaisempia niissä ympyröissä, joissa vauvat nukkuvat vanhempiensa vieressä. Eli paradoksaalisesti tapa erottaa vauvat vanhemmistaan, jotta vanhemmat saisivat nukkua rauhassa, aiheuttaakin usein päinvastaista.



"Miksi ihmeessä ammattilaiset ovat niin huolestuneita toisista tavoista, mutta eivät toisista ollenkaan. Me puemme vauvalle vaipat ja tiedämme, että niistä päästään kyllä eroon siihen mennessä, kun lapsi täyttää kolmekymmentäviisi. Silti vauvojen, jotka tuuditetaan uneen tai otetaan vanhempien sänkyyn nukkumaan, uhkaillaan jäävän loppuiäkseen riippuvaisiksi. Älkää vain rakastako niitä liikaa tai ne rupeavat vaatimaan sitä."



Loput täältä: http://www.babyidea.fi/aidille/aptutuksi/apjackson.html

Yöheräily ja väsymys näytti olevan tavallista vauvojen ja pikkulasten vanhemmilla. Mutta pikkulasten uniongelmiin tarjottiin vain kahta ratkaisua: "huudata sitä pari yötä" tai "koeta kestää". Eikö muita keinoja ollut?



Pantley ei ole, kuten arvata saattaa, huudatusunikoulun kannattaja. Hän kirjoittaa kirjansa alkupuolella perusteellisesti huudattamisen haitoista ja siteeraa myös asiantuntijoita.



Lisäksi huudattamisen tuoma apu on usein tilapäinen: vauvat alkavat usein jonkin ajan päästä heräillä taas uudelleen.



Loput täältä: http://www.babyidea.fi/aidille/aptutuksi/appantley.html

Unitutkimukset siis osoittavat, että terve vauva usein herää unisyklinsä kevyimmissä kohdissa nukahtaakseen joko itse tai autettuna uuteen sykliin. Koska vauva herää oman unisyklinsä mukaan, hän saa tarvitsemansa unen ja on päivisin virkeä - päinvastoin kuin häntä hoitaneet aikuiset. Unihäiriöiset vauvat eivät pysty itse auttamaan itseään uneen herättyään, kun taas hyvin nukkuvat pystyvät



Kuuden kuukauden iässä vauvan kehitys etenee nopeasti sekä motorisella että emotionaalisella alueella. Tässä, kuten myöhemmissäkin voimakkaan kehityksen vaiheissa, vauvan yöuni häiriintyy helposti. Useimmiten apua unihäiriöihin haetaankin kuuden kuukauden ja yhdeksän kuukauden välissä. Aiemmin kohtuullisen hyvin nukkunut vauva on tässä vaiheessa alkanut tarvita huomattavasti enemmän aikuisen apua nukahtamiseen ja unessa pysymiseen.

Vauvan havahtuminen erillään olemiseen lisää pelkoa nopeasti.



Kiinnittymissysteemin vakiintuminen 6-10 kk:n iässä on vaihe, jossa olisi erityisen tärkeätä välttää lapsen turvallisuudentunnetta horjuttavia kiinnittymistraumoja. Monet vanhemmat oivaltavat tämän vaistomaisesti ja tuntevat epäluuloa yleisesti toistettua ohjetta kohtaan antaa lapsen huutaa huutonsa yksinäisyydessä. Huudattaminen toki johtaa usein siihen, että lapsi on oppinut nukkumaan yksin - ihminen on nopeasti ehdollistuva olento. Hän on kuitenkin samalla oppinut karvaan läksyn siitä, ettei hänen kokemustaan hädästä aiotakaan kuulla. Tämän ikäinen lapsi ei pysty manipuloimaan toisia, vaan hän ilmaisee oman kokemuksensa tilanteesta ja odottaa siihen vastattavan. Vastauksen laatu vaikuttaa hänen sisäistyvään perusoletusmalliinsa siitä, kuinka aikuiset ja nimenomaan hänelle tärkeimmät aikuiset suhtautuvat häneen. Lapsen hädän ilmausten sivuuttaminen vahvistaa välttelevää, avun tarpeet tukahduttavaa kiinnittymismallia, joka rajoittaa lapsen tunne-elämän myöhempää kehitystä. Tässä erityisen vaikeassa vaiheessa vauvat tarvitsevat paljon apua omien tunteiden säätelyssä. He tarvitsevat läsnäoloa, mutta omien unensäätelymekanismien vahvistamiseksi yön ja päivän pitämistä selkeästi erillään, selvästi toisistaan erottuvina.



Yksin nukkumisen vaikeuksissa ja siirtymäkohteen käytössä korostuu länsimaisen vanhemmuuskulttuurin erityinen vaikeus. Pyrimme korostamaan lapsen itsenäisyyden ensisijaista arvoa ja tukemaan kaikkea kehitystä, joka saa hänet selviämään jo varhain omillaan. Tämä ei kuitenkaan ollut ihmislajin kehityksellinen, evolutiivinen päämäärä, vaan lapseen on virittynyt vahva taipumus varmistaa kiinnittymisen kohteen läsnäolo ja läheisyys oudoissa ja uhkaavissa tilanteissa, joista pimeys on biologisesti keskeisin.



Nukkumiskäyttäytymisen tutkijat ovat todenneet, että siirtymäkohde tunnetaan ilmiönä ainoastaan teollistuneessa Euroopassa ja sen kulttuuria omaksuneissa maissa. Muualla, jossa pienet lapset nukkuvat läheisessä yhteydessä vanhempiinsa, äidin ulkopuoliselle kohteelle ei ole tarvetta. Lähellä nukkuminen näyttää toisten tutkimusten mukaan myös vähentävän lapsen heräilyä synkronoimalla lapsen ja äidin unirytmejä ja hengitysrytmejä toisiinsa. On näyttö siitäkin, että yhdessä nukkuminen vähentäisi kätkytkuoleman riskiä, koska lapsen hengityksen säätyminen äidin tahtiin vähentäisi äkillisen, hengityskatkokseen liittyvän hapen puutteen vaaraa.



Perinteisin malli, jota usein kutsutaan huudatusunikouluksi, lähtee siitä, että lapsen yöllinen heräily ja lohdun tai avun vaatiminen on manipulatiivinen yritys ottaa tilanne hallintaan. Kieltäytymällä kuulemasta lapsen "vaatimuksia" vanhemmat "näyttävät hänelle kaapin paikan" eli opettavat, että vanhemmat määräävät ja lapsen on sopeuduttava riippumatta siitä, miltä se lapsesta tuntuu. Jättäessään lapsen yksin huutamaan huoneeseen, kun hänen on vaikea saada unta, vanhempi ajattelee auttavansa lasta itsenäistymään. Useissa tapauksissa tämä toimii ja parin kolmen yön jälkeen lapsen heräily vähenee.



Mallin ongelmana on ensinnä se, että temperamenttisesti hyvin vahvat lapset jaksavat protestoida yksin jättämistä tuntikaupalla ja harvan vanhemman vaistot antavat myöden näin selkeälle lapsen viestille. Siinä joutuisi kieltämään itseltään sen perusajatuksen, että lapsen viesti omasta kokemuksestaan on todellinen ja siihen kuuluu ainakin jollakin tasolla vastata. Toinen ongelma on kiinnittymistutkimusten havainto siitä, että lapset yleistävät kokemuksensa vanhempien tavasta vastata heille heidän tarvitessaan apua tai lohtua.



Toistuvissa kokemuksissa, joissa vanhemman vastaus on torjuva tai hylkäävä, lapsi kehittää välttelevän kiinnittymissuhteen, jolloin merkittävä osa hänen omasta kokemuksestaan jää jakamatta vanhempien kanssa. Näiden lasten sisäinen maailma kehittyy kognitiivista hallintaa korostaen vailla yhteyttä suureen osaan lapsen omia tunteita, erityisesti pienuuden, avuttomuuden, pelon ja lohdun tarpeen tunteita.



Loput:http://www.hus.fi/default.asp?path=1,28,82...,6444,6445,7649

Jean Liedloffin kirja The Continuum Concept ilmestyi alunperin jo 1975 ja siitä on tullut "pehmeän lastenhoidon" klassikko. Kirjan näkökulma on evoluutiopsykologinen.



Liedloff asui ja eli heimon kylässä ja hänellä oli tilaisuus tarkkailla mm. heimon tapaa olla lasten kanssa. Yequana-lapset viettävät käytännöllisesti katsoen kuusi ensimmäistä kuukauttaan - siihen saakka kunnes alkavat ryömiä - sylissä, kannettuina. Heidät otetaan mukaan joka paikkaan, he ovat jatkuvasti mukana vanhempien tai isompien sisarusten tehdessä töitä, keskellä tapahtumia. Liedloff kertoo hätkähtäneensä sitä, miten erilaisia intiaanilapset olivat verrattuina hänen tuntemiinsa länsimaisiin lapsiin. Yequana-vauvat, jotka saivat kyllikseen syliä, läheisyyttä ja kantamista, olivat rauhallisia, fyysisesti rentoja ja luottavaisia. Isompina, liikkumaan opittuaan, lapset olivat itsenäisiä, eivät takertuneet äiteihin tai hoitajiinsa eivätkä kitisseet näiden perään, vaan liikkuivat rohkeina ja tutkivat ympäristöään, palatakseen aina välillä tarkistamaan, että "tukipiste" eli äiti tai muu hoivaaja oli paikalla. Lasten motoriset taidot kehittyivät huomattavasti nopeammin kuin länsimaisten, vaunuissa ja pinnasängyissä makuutettujen lasten.



Meidän länsimaisessa lastenhoidossamme on vain menty oudosti metsään ja harhauduttu tästä: lapsi, joka odottaa saavansa ensimmäiset elinkuukautensa olla iho ihoa vasten, sylissä, kannettuna, lähellä ihmisen sydämensykettä, luonnollisessa liikkeessä, pannaankin yksin makaamaan ja pahimmassa tapauksessa jätetään huutamaan peitolla vuorattuun koppaan tai liikkumattomaan sänkyyn. Lapsen lajinmukaiset odotukset ja todellisuus eivät kohtaa toisiaan: kohdun ulkopuolella todellisuus onkin aivan muuta kuin mitä lapsi geeneihinsä ohjelmoidun kehityslinjan mukaan odottaisi.



Se, miten Liedloff kuvaa länsimaisen vauvan havaintomaailmaa, on järkyttävää luettavaa. Vauva elää ensi kuukausinaan "ikuista nyt-hetkeä". Hänelle asiat ovat joko oikein (jatkumon mukaisesti) tai väärin. Hän ei osaa toivoa tai odottaa, että jos asiat ovat kehnosti nyt, ne paranevat pian. Hän ei voi ajatella, että "äiti tulee kohta takaisin" kun äiti jättää hänet: vauvan maailma on äkkiä romahtanut. Hän itkee, joka on hänen yrityksensä saada syli taas palaamaan ja saattaa asiat kohdalleen. Liedloff kirjoittaa: "Mutta jos [vauva] jätetään itkemään liian pitkäksi aikaa, jos vastausta, jota hän itkullaan hakee, ei tulekaan, itkun ilmentämä yritys saada asiat taas kuntoon lakkaa ja tilalle tulee tyhjyys vailla aikaa tai toivoa." Ja vielä: "Mikään hänen esi-isiensä kokemuksessa ei ole valmistanut häntä yksin jäämiseen, nukkuessa tai valveilla, ja vielä vähemmän siihen, että hän joutuisi itkemään ilman vastausta." (Vapaasti suomennettuna.)



Liedloff siis kritisoi meidän länsimaista lastenhoitokulttuuriamme kovin sanoin siitä, miten vaistoista vieraantunutta se on. Äidit ehkä vaistoavat, mikä olisi oikein pienen vauvan kanssa - mutta eivät uskalla luottaa omaan vaistoonsa. Liedloffin mukaan pikkulapset hyötyvät valtavasti siitä, että he saavat tulla syliin, syleihin, aina kun tahtovat, ja nukkua vanhempiensa sängyssä näiden kanssa.



Yleensä lapset jo melko pian, saatuaan läheisyyttä kyllikseen, haluavat omasta aloitteestaan siirtyä omaan sänkyyn. Liedloffin mukaan alusta asti "perhepedissä" nukkuneet lapset yleensä haluavat siirtyä omaan sänkyyn kahden vuoden paikkeilla.



Saako lasta kohdella miten vain kasvatuksen nimissä? Aikuista ei jätettäisi yksin itkemään, aikuisen ahdistusta yritettäisiin lievittää ja aikuisella olisi oikeus vaatia tätä, miksei sitten lapsella. Liedloffin mukaan me voimme muuttaa yhteiskuntaa ja maailmaa paremmaksi, kun lähdemme liikkeelle omista lapsistamme ja autamme heitä rakentamaan persoonallisuudelleen vahvan pohjan. Sillä hyvin kohdellut lapset kohtelevat hyvin myös omia lapsiaan.



"Kun todella ymmärrämme, mitä seurauksia on sillä miten kohtelemme vauvoja, lapsia, toisiamme ja itseämme, ja opimme kunnioittamaan lajimme todellista luontoa, saamme aimo annoksen lisää kykyä iloita."



Loput täältä: http://www.babyidea.fi/aidille/aptutuksi/apliedloff.html